Tuukko hakeen?

 

Nyt olis, ilmaista luksusta,

tuukko hakeen?

En. Tuun.

Niin, suoraan tehtaalta Lintukoto - näkökulmia Aleksis Kiven runouteen III.

Mahdollisuus sivistää itseään joululomalla.

Julkaisussa mukana hienoja artikkeleita ja sitten multa pari artikkelia Aleksis Kiven joskus mukavista, mutta yleensä vähemmän mukavista runoilijakavereista A. Oksasesta (August Ahlqvist) ja Suoniosta (Julius Krohn).

https://journal.fi/joutsen-svanen-erikois-special

Hiiri

Tammihämärä

pirtti huurteessa

seinät lattiat

hellan kylki

pöydällä avoin lehtiö

ja kynä

kasvot musteessa

olen vasta syntymässä

tunnen jo hampaat 

nakertavat 

puuta ja pahvia

jalat herättävät

rauhattoman unestaan

kun löydän

vanhan vanikkapaketin

kynä on piirtänyt

hännän tuulen piiskan  pihalla leikkivät

kuolleet lehdet

Karhu tanssii

Virallinen tiedotteeni eilisillan tapahtumista - näinkin iloisesti voi käydä, kun aikansa kirjoittaa:

Tanssiva Karhu

Kaksi päivää

 

Hän tuntee, että hänen vierellään on valmiina pimeyden päivä. On myös valon päivä, ja nämä kaksi kulkevat toistensa lävitse marraskuun hämärässä kuin ovet, jotka aukeavat kahteen suuntaan, ylös ja alas, ja jokainen kivi polulla on Leviathanin hammas.

Panen asian merkeille

 

Etsin vanhoja koulukavereita, pihakavereita, tuttuja, heitä jotka kuolivat 80-90-luvuilla, ei jälkeäkään netissä. Ihmiset katoavat onnettomuuksiin ja aikaisiin lähtöihin, ne päättävät heidän elämänsä täällä, olisi mentävä paikalle, pyydettävä oppilasluettelot, käytävä kotona, sanomassa mitä - se siskosi kuolema, se oli kai onnettomuus, hän lensi takapenkiltä ja iskeytyi kiveen, hän hukkui mennessään uimaan mereen Namibiassa, hän oli käyttänyt pitkään... Ja jossakin näiden kadonneiden liepeillä häilyy joukko muita kertomassa, kuinka taas viikonloppuna juotiin ja kuinka ne menivät yläkertaan vanhempien vesisänkyyn ja nussivat koko illan, missä sä muuten olit, se oli kysellyt sua kaupungilla perjantaina, se olisi tahtonut olla sun kanssa, ja kuinka se olikin lesbo ja kuinka hän oli aina niin hyvä, seura se vain oli, joka sai Meten elämän sekaisin, Eevi oli kunnon tyttö... Ja näistä liehuvista muistan kasvot, en nimiä, joku tulee vastaan vieraan kaupungin kadulla, ehkä joku Janne tykkäsi Van Halenista tai istuu ratissa ja laskee betonin vanhempiesi talon pohjalaattaan, jonka juuri raudoititte, mutta ei ole tunnistavinaan.

*

Mitä enemmän muistan, sitä enemmän tajuan unohtaneeni.

Oman muistini typologinen rakenne, eikä kuolema korjaa mitään.

Jouni

Istun kamarissa serkun ja pikkuserkun kanssa haalarit jalassa. Jouni, Simo ja minä katsomme kuusta ja jotain saamaani joululahjaa. Muutama vuosi myöhemmin käymme Harmaakorvessa. On kesä ja jalkapallon eemmät, Jounilla on vintissä tv ja hylly täynnä korkkareita. Avajaisseremoniat kestävät liian pitkään, avoimesta ikkunasta tulee navetan haju, menen heittämään vettä niityn reunaan. Pentti, Jounin isä, tulee kalpeana huussista ja sanoo, että on ollut väsynyt jo pitkään. Menee vuosi, ja Pentti kuolee paksusuolensyöpään. Maatila myydään, ja Jouni muuttaa äitinsä kanssa omakotitaloon lähelle keskustaa. Muutama vuosi siitä ja Jouni juhlii kavereiden kanssa uutta vuotta. Hän juo liikaa, on huono olo. Jouni lähtee jään yli kotiin. Hän käy ovella, soittaa kelloa ja muistaa, että äiti on kylässä. Hän ei löydä avaimiaan ja kääntyy takaisin, oikaisee. Vuoden ensimmäinen yö on hyytävä, alkuviikon on satanut lunta. Aamupäivällä Raili löytää Jounin ojasta. Sinne hän on kaatunut, liukas penkka, liian vaikea kiivetä. Avokäsin, paljain päin hän makaa jo kangistuneena. Näen Jounin viimeisen kerran siunauskappelissa. Hän on minua pari vuotta vanhempi, juuri ja juuri 17.

Siltä kesältä muistan

 

Siltä kesältä muistan vain Karhun uikkarit, punaiset.

Öisin karhut hyökkäsivät kimppuuni taloissa, pihoilla, metsissä,

liu’uin yli peltojen pedot kannoillani.

Joskus ne ilmestyivät kallioille poikaset mukanaan.

Joka kerta puristin uikkarini kuiviksi

ja katsoin ohi asioiden, lähimmän,

ja silti kirkkaan taivaan alla aaltoili sisämaameri.

 

Siltä kesältä muistan talot, joissa vanhukset asuivat,

kuivakukkien, kahvikuppien, koirapatsaiden keskellä

haisi ihmiskusi.

Talojen kirjoitus jatkuu runolla

Meren alle haudattu valtakunta

ja jäähän rusikoitu maa, joka vapautuu kahleestaan, kohoaa

ja luo itselleen keuhkot.

 

Ihmisten liikkeitä, kutujahteja, kaskettuja lehtoja, äestettyjä maita,

teitä ja pihapiirejä, vuosituhannet elämää.

 

Moottoriteitä, liittymiä, päällystettyjä kantateitä, yhä kapeampia

asfalttisuonia, sitten hiekkatiet ja polku tänne.

 

Metsä kasvaa läpi ruosteisten autojen,

taivas läpi talon ja pirtin ikkunan,

ikuiset muovikukat ottavat ne vastaan.

 

Ajatusteni surkea siemen, suru, jota etsin

ja löydän – pöydälle kaatunut tölkki, sisällään jauhetut siemenet, etikkaa,

sokeria, munaa ja öljyä, keltainen massa

 

notkistettu tilkalla pontikkaa – päättyneen juhlan

lasille kuivuneet jäljet, elämä, joka oli täällä

ja kaupungissa, missä luimme Cambayanlahden raunioista.

 

Hitain kosketuksin metsä, sade ja aurinko

ottavat kaiken takaisin.

 

Jäljelle jää vain se, joka ei tunne kirjaimia

eikä koskaan saanut koulutusta.

Neljä kuvaa

Soile

Annan sinulle elämäni ja kuolemani, ja kaiken. Sinä aamuna istumme autossa hiljaa, takapenkillä vieressämme Soile ja hänen veljensä. Isä sanoo jotakin, mekin melkein. Soilen isä on kuollut eilen. Ajamme halki peltojen, järvi vasemmalla, hevostila oikealla, lämpökeskuksen piippu kaatui traktorin päälle, kun Soilen isä kiristi vaijeria. Koulun pihaa reunustaa valtava kuusiaita, sen varjo osuu meihin, kun avaamme oven, meihin osuu hyytävä kevättuuli ja pakokaasupilvi.

Jani

Olemme Janin vanhassa huoneessa, se on autotallien vieressä rakennuksen matalassa siivessä, lattialla on likaa, turvonnutta lastulevyä ja vanhassa kaapissa yhä sarjakuvia, joita selasin, kun Jani pelasi videopelejä, otin länkkärin, siinä on talo kaukana autiomaan laidalla, suuren puun varjossa, kolme sisarta asuu siinä, rintavat neidot mekoissaan. Taloon ratsastaa haavoittunut mies. Yksi siskoista on ampunut häntä edellisillan pimeässä, eikä mies tiedä sitä. Neidot poistavat luodin jalasta, sitovat haavan ja sitovat miehen sänkyyn. Sisar sisarelta he laskeutuvat ratsastamaan miehellä, kiusoittelevat hänet kerta toisensa jälkeen valmiiksi, ja jälleen ratsastavat - tämä Jumalan uni, jossa kuljemme, jossa hoipertelemme, jossa ajaudumme autiotaloihin, mitä unta hän näkee, mitä puhuu unessaan, herääkö kesken vai aivot jäykkinä seuraa painajaista, komediaa, jossa toistamme: Jumala on hyvä, ja jos me, jotka olemme pahoja, voimme tehdä hyvää toisillemme, kuinka paljon enemmän hän, ja me, voimmeko järjestää hänen untaan, miten kuljemme tästä eteenpäin…

Petri

Petrin isä oli mukava, toi majallemme lautoja, nauloja, maja kohosi kolmeen kerrokseen. Petrin isä oli usein kännissä, tunnelma kodin sisällä kuin jääkaapissa, Petri söi weetabixeja ja äiti poltti tupakkaa parvekkeella, yksin. Petrin isä löytyi ojasta, kuolleena, viinaa veressään, en koskaan saanut tietää, mitä kävi.

Satakieli

p   j   y   k   l            trrr

    trrr  

Vene

Järven selkä, hiki juoksee silmissä, solautan lavat veteen ja kiskaisen,

en pidä merestä, aalloista, äiti juoksee, hän on kolmentoista, juoksee yli pihan,

itkee Isä on kuollut, kukaan ei ole lyönyt isää, hän makaa lauteella ja on kylmä,

en pidä merestä, aalloista, ne vyöryvät tässä, usva saaren kupeilla ja lahdissa,

vedän oikealla airolla, tässä, kaiken päällä tai pohjalla, aurinko

ryömii pilvestä, ei aaltoja ilman taivaanrantaa kääntäviä pilviä, ei ilman

tällaista taivasta ja äiti itkee Isä makaa lauteella.

Taas

Luvaton maa auringon paahteessa

heinät ja horsmat

sisilisko pihakivellä

 

Talosta ei jää mieleen

kuin porraskaiteen varjo mehiläispesä

        eteisen ikkunan alla

ja pöydälle unohtuneet lasit

 

Yö värjäytyy

 

Soudan jälleen pois

kuin käärisin ympärilleni valaistua lihaa

 

Runo neljä vuotta sitten

Autiotalo

on aution talo, se

siellä elelee,

hiljaa päivänsä viettää,

kylmissä oloissansa.

Lehmähaka ja

puutarha ovat umpeen

kasvaneet, on yö

ja aamun hämärä, käy

ovi milloin tahansa.

(Metsään hylätty talo, 2 x tanka)

Aamun miete

 

Tiedän useimmiten, miten ihmiset ajattelevat, mutta läheskään aina minulla ei ole aavistustakaan siitä, miksi he ajattelevat niin kuin ajattelevat, ellei selitys ole yksinkertaisesti seura.

Toisaalta se, mikä on seurassa ja seuran vuoksi ilmaistu ajatus, ei välttämättä ole ajatus, jonka ihminen ajattelee.

Minua kiehtoo niin miksi-kysymys kuin kysymys seuran voimasta. Ihmisten ilmaistut ajatukset eli mielipiteet eivät useimmiten ole kovinkaan kiinnostavia.

Talo

 

Hauenhailakat pilvet, mustat kuuset,

tämä talo on kuollut.

Hakee silmällään tyhjää,

etsii seuraajaa.

Hakee silmällään tyhjää,

etsii seuraajaa.

Sillä silmällä, jota ei ole naulattu

kiinni,

ja sillä,

jota ei ole rikottu.

Väistän katsetta,

astun sisään.

Täällä oli pystykorva, täällä oli punainen kaide, täällä, pihassa,

oli pyykkiteline, johon koira oli kytketty, täällä oli jalka, jalat

juoksevat kohti keinua ohi pyykkitelineen, ja koira hyökkää:

kipua, hampaat lahkeessa, kiinni, koiran pää ja tassut

ja ruohoa, rähinää, äiti ryntää portaita.

Muisto

 

Vintin portaat, konttaan niitä, painan kättä ikkunaan,

kuusi huojuu, sormet nipistävät kärpäsiä, ne ryömivät ruutujen välissä,

käsi haroo, liukuu ja kaiken yllä on oksien salaisuus, varjo,

                                                                                         auringko.

Nuotiolla

 

Vuolen lastuja,

tuli nielee ne,

vuolen lastuja,

kokoan nuotion pohjaa,

veitsen kyljeltä

putoavat,

liekin voimasta

elävät,

ja vanha väki

nousee - - - tulen hauta

on meidän,

tuo aarteen takaisin.

Närhi

 

Astun ovesta, kun tuuli on valloittanut kaiken

ja kuu riepottelee maisemaa:

linnut, lehdet ja järvi heittävät

kuperkeikkaa.

Tuuli, aamun kruunu päässään,

rehvastelee ja rääkkää kottaraista.

Vaan närhi istuu oksalla,

pörhistää sulkansa

ja heittää pitkän ruikun perseestään.

On ilta, se sanoo, on ilta aina

kun tahdon niin.

Talven tuoksu

 

Talven tuoksu, sanon sen rehdisti,

kylmän huoneen

autio paniikki, joka ei päästä

 

sanomasta. Sanon sen, sanon sen,

sanon sen yhä uudestaan ja uskon,

että olen elossa

niin kuin horjuvat kärpäset

lasien välissä.

Uni

 

Uni syö selittäjänsä,
syö ja paisuu,
ja sitten tulevat korppikotkat. Yö

on ohi.

Vanha talo

  

En valloita taloa olen suremassa sitä
portaat loppuvat kesken
värit vääntyvät

sumussa

hevosen valjaat

Saabin moottori
jääsaha ja kettinkiä
kangaspuut

puhki palanut pata

jussipaita
 
Jos tämä paikka olisi näytetty niille
jotka siinä elivät ja tekivät työtään
mikä kuva elämästä se onkaan

pihaan ruostunut pyörä
olohuoneeseen romahtanut
ajan pommittama katto
sohvaryhmä ja porontalja

lieden edessä päivän lehti
 
Jos tämä paikka olisi näytetty niille
jotka siinä kerran elivät
mikä kuva elämästä

vain ovet yhä kovaa
sydänpuuta

Tulevaisuuden kuvia

 

Olipa kerrassaan karmiva mutta asioita kirkastava haastattelu hybridiosaamiskeskuksen johtaja Jukka Savolaiselta. Tulee vaan mieleen, että pieniä ovat ne ongelmamme, joissa pyörimme tällä hetkellä. Lännen oikeiston ja vasemmiston väliset kulttuurisodat ja muut ääliömäisyyden näytökset puntaroituvat aivan uskomattoman kevyiksi tulevaisuuden ja jo nykypäivänkin uhkien edessä, joita esimerkiksi Kiina ja Venäjä autoritaarisina valtioina järjestävät. Katsokaahan, jos kiinnostaa saada hiukan perspektiiviä asioihin. Näin puhui Jukka Savolainen!

Alkukuva

Lauantaina olin toivoton, vedin kengät jalkaan. Saha oli ongelmissa. Huomasin heti, että heidän elämänsä oli toinen ilme, toinen raha. Nurkalta näin taas yksitoistavuotiaan silmin kolmekymppisen perheenäidin ilman rihman kiertämää. Yllätettynä huvilansa kuistilla; täyteläiset rinnat, litteä vatsa ja tumma häpykumpu – ujo, kujeileva katse, kun olin siellä missä minun ei olisi pitänyt, livahdin takaisin metsään toisten luo ja jatkoin keppisotaa. En kutsunut, en ole välttänyt tätä muistoa, se ei ole julkinen tunnustus, vaan alkutunnistus, paratiisikertomuksen itu. Jatkoin puiden tekemistä, ja yksinkertaisuus ja petollisuus ja idealismi neuvottelivat keskenään, eikä siihen väliin pääse kuin mykkä sissi, joka tuntee: Joululahjat eivät laskeudu, mutta laskut tulevat, ne satavat maahan kuin punainen lumi Petteri Porosta, joka räjähti yläilmoissa.

Pari syyslaulua

 

Nämä Pariisin kevään laulut ovat seuranneet minua kohta puolitoista vuosikymmentä, kuulostivat vieläkin hyvältä: Sytytä valo ja Vanginvartijan uni. 

Vanha talo II

Seinä kumollaan tynnyreitä

                              kuka lähti viimeisenä

jätti oven auki    ruostuneet helat keltaiset verhot

pinkopahviseinällä koukussa tuulitakki

ja lippis  Aika katosi tai talo nieli sen

niin kuin kurkut  purkeissaan uineet kehää vuosikymmenet

       pöydällä kouluvihko aapinen

muistot ja huonekalut ja sairaudet siirtyvät sukupolvelta toiselle

ne myös katkeavat jäävät perintään

                                                 uusin silmin

minä vartioin taivaan varjoja ja pilviä

kun ne peittävät ikkunoita

Blogi tauolla

 

En ole päivittänyt blogiani aikoihin - jätän sen toistaiseksi tauolle. 

Katsotaan, kirjoitanko tänne vielä joskus ajatuksiani.

Hyvää tulevaa kesää kaikille, jos tänne syystä tai toisesta eksytte.