Kohta vuosi mailleen mennyt on,
konnankoukkuja on siinä monta.
Elo täällä ollut ponneton,
haisee syvä omahyvän sonta.
Myyntiin joutaa isänmaa, sen jannut
maksumiehiksi ne kohta kelpaa laittaa...
Käsin ylpein nousee voiton kannut,
hirttoköyttä toiset kaulalleen jo taittaa.
Turha täällä öyhää, roustaa,
verkkoseinä hiukan joskin joustaa...
Tyttö, poika Suomen, ole sanaton,
vastuunvartijasi aina valpas on.
Sellaisina kahdeksan yhdeksän vanhoina kusetimme vuotta nuoremman veljeni kanssa meitä hiukan nuorempaa veljeämme. Myimme hänelle hänen omia lelujaan, jotka olivat unohtuneet hetkeksi varastoon. Teimme tempun niin vakuuttavasti, että hän uskoi ja luopui kolikoistaan, jotka oli isältä saanut. Itse olimme omamme jo tuhlanneet.
Kerran olimme hautausmaan muurin vieressä. Sama veljemme sai mahdollisuuden tienata rahaa syömällä kuivuneita jäniksen papanoita. Hupi oli suuri, kun papanat siirtyivät maasta suuhun muutamalla kymmenellä pennillä.
Eräänä alkutalven iltana olimme metsässä koulun jälkeen. Kaverimme Juho kertoi, millaista on ampua jänis ja suolistaa se. Ja miltä tuntuu panna keskellä pakkasta kädet yhä lämpimän jäniksen avattuun vatsaan.
Hienoa on kaikki, mistä tässä elämässä löytää iloa.
Terävää ajattelua on virkistävä seurata, luonnon muodot ja värit rauhoittavat, tietty väljyys kaiken toiminnan keskellä tuntuu tärkeältä ja se, että näkee lasten kasvavan.
Parasta olisi jos ei tarvitsisi huolehtia niin paljon tulevista päivistä.
Itse huolehdin, kun kaikenlaista kasaantuu horisonttiin. Mielikuvissa on vaikeaa edetä pienin askelin ja rajata oma elämä irti muusta. Eikä se konkreettisesti onnistukaan, kun on ihmisiä, joista pitää huolta.
Ehkä yhä enemmän tulen ajatelleeksi hyvää ja sopivaan aikaan tapahtuvaa lähtöä kuin loputonta hengissä pysymistä tai hyvää elämää sinänsä.
Enkä nyt puhu mistään itsemurhasta vaan pikemminkin jostain ei-minkään odottamisesta mieluummin kuin sen odottamisesta mitä tapahtuu. Ehkä tästä ei-minkään-erityisen-odottamisesta voi saada yhden momentin elämään.
Mistä näitä edes tulee mieleen? Tai tällaisia: Olemassaolo on arvokasta tai vähintään siedettävää, kunhan yhteiskunta ei pelleydy ihmishelvetiksi.
Mieleenjuolahduksia syntyy monestakin asiasta, suoranaisista järjettömyyksistäkin, mutta varmaa on vain, että tuollaista ihmishelvettiä en tahtoisi nähdä. Yhteiskunta ja sen muuttuminen vuosien mittaan joksikin, missä ei enää tahdo olla mukana tai mihin ei luota, se tässä varmasti eniten hiertää.
Olen varma, että ihmisillä on tällaisia ajatuksia, mutta hyvin erilaisin sisällöin. Johtuuko se siitä, että kansalaiset eivät enää luota toisiinsa tai ylipäätään siihen mitä tapahtuu, ettei ole mitään taattua logiikkaa, millä asiat tästedes tapahtuvat?
En tiedä, millaisia epämääräisiä aistimuksia ihmisillä on ollut esimerkiksi ennen sotia tai isoja yhteiskunnallisia mullistuksia, kun mitään varmaa ei vielä ole näkynyt mutta jännitteet ovat alkaneet muodostua. Olisi hauskaa, jos voisi tietää.
Tietenkään yhteiskunta ei ole kaikki. Ihmiset ovat selvinneet todella ahdistavissakin olosuhteissa, kunhan ovat saaneet säilyttää edes jotain vapaudestaan.
Leino kirjoitti hyvin Mainingeissa:
"Merkitse mulle ei enää, mi muille / ei mulle se merkkitapaus, / ei rikkaus, ei rakkaus, ei arvo, ei valta, / vain sieluni ijäinen vapaus."
Hän ei varmasti tarkoittanut aivan samaa kuin mitä ajattelen, mutta hän kirjoitti kuitenkin osuvasti myös siitä, mitä itse ajattelen ja tunnen, jotenkin, en osaa selittää paremmin.
Ehkä eniten mietityttää juuri vapaus. Mitä siitä on jäljellä omana elinaikanani ja miten sen määritelmä muuttuu. Mitä se tarkoittaa sisäiselle vapaudelle.
Nämä ajatukset ovat aivan keskeneräisiä, pikemminkin affekteja kuin ajatuksia.
Meillä oli juuri taloyhtiön hallituksen kokous, ja voimaannuin suunnattomasti siitä, että kuulun hallitukseen ja nostin esiin aurinkopaneelien hankinnan. Voimantunnossani menin sitten kaupunginosamme omakotitaloasujien yhdistyksen syyskokoukseen, koska olen joskus maksanut sen jäsenmaksua, ja otin puheenvuoron. Sanoin suorat sävelet omakotitalojen omistajille todeten, että pidän pateettisena pelkkää puhettakin yksityisomistuksesta globaalissa maailmassa, jossa olisi viisautta yhdistyä yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Hetken aikaa vallitsi kiusallinen hiljaisuus, mutta sitten joku kysyi, millaisia tavoitteita tarkoitin. Kasvojen ja käsien mikroaggressioista saatoin päätellä, että kaikki eivät pitäneet puheenvuorostani. Joku kysyi, että etkös se ollut juuri sinä, joka teetit omistusasuntoosi remonttia pimeänä. Vastasin reippaasti, että kyllä olin, mutta sepä ei kuulu teille lainkaan, sillä se oli yksityisasia ja aivan eri juttu eli eipä siirrellä maalitolppia --- nyt puhumme yhteisistä tavoitteista ja siitä, kuinka voimme muuttaa maailmaa paremmaksi purkamalla pikku hiljaa suvereniteettianne eli sananvaltaanne ja omistusoikeuttanne siihen, mitä teillä on.
Jolla on silmät, nähköön, ja jolla on korvat, kuulkoon ja lukekoon poliitikkojen (viheraate-miljonäärien) twittertilejä.
Yritin etsiä kirjahyllystä Giorgio Agambenin Tuleva yhteisö -traktaattia, mutta en löytänyt sitä. Sen sijaan löysin Norbert Eliaksen Kuolevien yksinäisyys -kirjasen (Über die Einsamkeit der Sterbenden in unseren Tagen). Aion selailla sitä kohta hiukan, koska pidin siitä aikoinani.
Se, miksi etsin Agambenia, oli hänen muotoilunsa etiikasta. Olisin halunnut tarkistaa, mitä hän tarkalleen ottaen kirjoittaa. Muistelen, että hän sanoo jotenkin näin, että vasta kun on mahdollisuus tehdä valintoja, on kyse etiikasta. Se, että seurataan ennalta määrättyjä sääntöjä tai ohjelmia ei ole vielä etiikan piirissä olemista. Ehkä hän sanoi tämän Nietzscheen liittyen.
Tämä Agambenin muotoilu etiikasta on yksi keskeisimmistä ysärikäännöskirjojen kohdista, jotka jotenkin muistan.
Toinen on Jacques Derridan ajatus kirjallisuuden oikeudesta sanoa kaikki tai mitä tahansa.
Nämä kaksi eli Agambenin ajatus etiikasta ja Derridan ajatus kirjallisuuden oikeudesta sekä jotkin Paul de Manin kirjoitukset ovat vaikuttaneet varmasti voimakkaimmin siihen, miten suhtaudun kirjallisuuteen ja sananvapauteen. Toki on muitakin yksilöllisempiä ajatuskulkuja, mutta ne eivät ole syntyneet lukemalla.
En voi olla ajattelematta, että Agambenin ja Derridan jutut ovat jotenkin törmäyskurssilla sen suhteen, kuinka nykyisin ajatellaan siitä, mikä olisi kirjallisuuden tai taiteen tehtävä.
Minun mielestäni kirjallisuudella ei ole a priori mitään teemaa tai muotoa, joka olisi arvokkaampi kuin jokin toinen. Jos on, ei ole kyse etiikasta eikä myöskään kirjallisuuden eikä kirjoittamisen vapaudesta, ei kirjallisuudesta sanan varsinaisessa merkityksessä.
Mieluusti ulotan nämä ajatukset sananvapauteen kaikkinensa. Muu on oikeastaan ajalle ominaisten tendenssien ja muotien seuraamista.
PS. Nyt löysin kirjan ja luvun XI "Etiikka" alun, ajatus meni näin:
Ihmisellä ei "ole toteutettavanaan mitään olemusta, historiallista tai henkistä kutsumusta tai biologista kohtaloa. Ainoastaan tästä syystä jokin sellainen kuin etiikka voi olla olemassa: sillä on selvää, että jos ihminen olisi tai hänellä olisi olemassa tämä tai tuo substanssi, tai kohtalo, minkäänlainen eettinen kokemus ei olisi mahdollinen - olisi olemassa ainoastaan tehtäviä toteutettavaksi. [- -] Tosiasiassa on olemassa jotain mitä ihminen on ja mitä hänellä on olemassa, mutta tämä jokin ei ole mikään olemus eikä myöskään nimenomaisesti mitään asia: se on yksinkertainen tosiasia omasta olemassaolosta mahdollisuutena tai voimana. Mutta juuri tästä syystä kaikki muuttuu monimutkaiseksi ja etiikka tulee toimivaksi." (s. 46, suom. Jussi Vähämäki)
Synkistyn aina aika tavalla, kun huomaan, että muutamat yli-innokkaat ihmiset - yleensä superrikkaat, superhyväosaiset ihmiset, jotka tahtovat kasvattaa omaisuuttaan ja vahvistaa asemaansa - visioivat kerhoissaan ja kokouksissaan laajojen ihmisjoukkojen, jopa kansojen yhteistä tulevaisuutta. (Miltei yhtä harmillista on, että he saavat mukaansa myös haaveilevia sosiologeja ja humanisteja ja poliitikkoja, varsinkin jos osaavat vetää oikeista naruista.)
Yhteisiä visioita ja keskeisissä asioissa myös yhteisiä päämääriä tarvitaan, mutta parempi olisi jos tilanne olisi se, että ihmisillä olisi mahdollisuuksia toteuttaa ensin omia unelmiaan ja niiden pohjalta osallistua myös yhteisen elämän rakentamiseen - ei niin että yleiset visiot määräävät ja karsivat ihmisten vapautta elää rajoittaen heidän mahdollisuuttaan asua, olla, omistaa, jatkaa perinteitä, puhua ja luoda vapaasti.
Tällä kaikella en tarkoita, että puolustaisin vastuutonta elämistä. Toki tunnistan isot globaalit ongelmat. Silti mielestäni on olennaista puolustaa loppuun saakka sellaista elämää, jossa vapaat ihmiset voivat tehdä eettisiä valintoja eivätkä vain noudattaa heille saneltuja sääntöjä (eliitin visioiden pohjalta).
Usein juuri se, että ihmiselle ladellaan säännöt siitä kuinka elää, vie vähäisenkin mielekkyyden elämästä.
Sitä pahempi on vain tilanne, että mitään mahdollisuuksia ei lähtökohtaisestikaan ole. Tätä asiaa tulee korjata, parantamalla ja luomalla mahdollisuuksia, mutta ei siten että ihmisiltä viedään vapaus ajatella, omistaa, puhua, puolustaa omia elämänmuotojaan ja arvojaan ja luoda vapaasti.
Vuosi on ollut monin tavoin raskas, mutta hengissä olemme.
Yritetään ottaa rauhallisesti ja tähystellä mielessämme tulevaan ja nähdä valoa siellä missä sitä on.
Nyt lähden syömään joulupuuroa ja sitten menen kävelylle.
Sauna, jouluateria ja leppoisaa menoa. Jossain vaiheessa takkaan pystyvalkea.
"Mutta tulelta nostettiin pata, tehtiin tuohisista haloista oivallinen pystyvalkia, ja sen loimoittavassa valossa alkoi nyt juhlallinen veisaus."
Hyvää joulua kaikille!
PS. Tähän vielä Varpunen jouluaamuna, niin eiköhän se ole siinä.
Missä eilen olivat sanat on nyt avustettu kasa paperia - näkymättömällä musteella kirjoitettu suuri suunnitelma, jonka lukevat niin alistuneet kuin valistuneet.
Kun mietin nykyisiä hyvyyden näytöksiä, niin todennäköisesti en tahtoisi koskaan olla parempi ihminen, tuskin edes yhtä hyvä.
Missä eilen oli kirsikan harmaata kuollutta ihoa ovat nyt sanat: päivät tulisivat kuin valkoisin lumi, mutta me emme näe sitä, sillä pahat tekomme ovat sokaisseet meidät.
Voisiko joku kertoa minulle, miten tämä kaikki eroaa fasismin tukemisesta, fasismin tai minkä tahansa vaarallisen rasismiryhmän jälkien peittelemisestä?
On todella vaikea nähdä eroa.
Onko Suomi koskaan aiemmin pelastanut joukon kansalaisiaan, jotka ovat olleet mukana vuosien ajan ihmisoikeusrikoksia tehneessä rasistisessa liikkeessä, ja jättänyt tutkimatta heitä?
Kuinka paljon aikaa kuluu, että nämä asiat tutkitaan, voidaan tutkia, ja saadaan oikeutta niille, jotka murhattiin, raiskattiin ja murrettiin?
Montako vuosikymmentä vai vaikenemmeko ikuisiksi ajoiksi?
Ja tuleeko päivä, jolloin tutkiminen on mahdotonta, ja näitäkin sanoja tarkastellaan vääryytenä?
Mitä tapahtuu, kun häpeää peitetään häpeällä?
Tiedotustilaisuus? Mitä tapahtuu todella?
Tunnen syvää sympatiaa jesidejä ja kurdeja ja vainottuja ja väheksyttyjä pieniä kansoja ja uskonryhmiä kohtaan.
Jo pelkästään jesidien kohtalon vuoksi on valtava kansallinen häpeä, että pelastamme väkivallantekijät ja vieläpä luomme heille ohituskaistat yhteiskunnassa ja siten korruptoimme omaa maatamme.
Mitä enemmän ajattelen asioita, sitä perverssimmältä nyt nähdyt hyvyyden näytökset tuntuvat, sillä niillä on tunnollaan kansanmurha ja sille annettu hiljainen voimaton hyväksyntä.
Ei mitään keinoa saattaa ihmisiä vastuuseen teoistaan, ei pienintäkään parantumisen mahdollisuutta. Enkä usko, että haluakaan. Vain hellitty korruptio kuin löyhkäävä saasta moraalin meripihkahelmessä.
Tämä kieroutuneisuus ei ansaitse edes nimeä, mutta hyvät ihmiset juhlivat.
Tästä eteenpäin mikään petos ei ihmetytä minua.
Eikö ketään todellakaan häiritse erämaassa murhattu ja nöyryytetty kansa? Oletteko kuulleet hyvien ihmisten puhuvan heistä?
Ei, he puhuvat suomalaisäideistä, jotka pelastetaan aavikolta ja kuolemalta.
Kuinka he joutuivat aavikolle? Mitä he tekivät siellä? Miksi myös murhattu kansa oli siellä?
Mikä hyvänsä epäpyhä liitto ja silmien sulkeminen on mahdollinen tästä eteenpäin.
Kyllä minä tiedän, miten he puolustautuvat: Ette voi todistaa mitään.
Siinä on paras mihin he pystyvät. Eikä edes tuota tarvita.
Erinomainen esimerkki siitä, miten yliyleistävillä yli-inhimillisillä yleiskäsitteillä noidutaan tietoisuus niin ettei sen tarvitse juuri lainkaan kohdata todellisuutta on esimerkiksi tämä, kun mahdollisista terroristeista ja väkivaltaisen ideologian omaksuneista ja heidän aiheuttamistaan erittäin vaikeasti aukeavista ja monimutkaisista ongelmista yhteiskunnille puhutaan muiden muassa ÄITIEN ja LASTEN PELASTAMISENA.
(Isis-ISISTÄ vaietaan toistaiseksi, he ovat sitten osa PERHEENYHDISTÄMISIÄ, joista - riskeineen - ei luultavasti edes aiota kovin puhua.)
Niin, ja koska on kyse äideistä ja lapsista ja joulu on ovella, heitä verrataan Mariaan ja Jeesukseen ja muuta yhtä sakeaa. Yksi näistä Marioista naitti 13-vuotiaan tyttärensä terroristille, ja jos he ovat olleet aivan tavallisia Isis-äitejä, on heillä ja heidän puolisoillaan ollut orjia erinäisiä tarpeita varten, ja mitähän muuta äideistä paljastuisi jos joku vain kertoisi...
Mutta tällaista tämä nyt on, tämä yliyleistävillä yleiskäsitteillä noituminen ja asioiden kehystäminen ("parhain päin" eli aivan kaameaan kaaokseen), josta olisi filosofisesti ja kulttuurisesti paljonkin sanottavaa.
Vai oletteko tosissanne sitä mieltä, että pitäisi vain naiivin luottavaisesti ajatella, että näin ne meidän Pekka, Maria ja Sanna ja muut poliitikot ihan oikeasti ajattelevat, että äitejä ja lapsia, he kun ovat niin hyviä ihmisiä? Ehkäpä asia onkin näin, mutta silloin kyllä valitettavasti herää myös kysymys, että näkevätköhän ministerimme ja muut poliitikot maailman kovin realistisesti.
Mielenkiintoinen kysymyssarja, jonka pitäisi läpäistä aina pelkkä naiivi luottamus, on kuitenkin tämä:
KUKA ESITTÄÄ ja MILLÄ KEINOIN esimerkiksi tämän hyvin sekavan ja ennustamattoman tapahtuman LASTEN PELASTAMISENA ja KENELLE ja MILLAISIN TARKOITUKSIN?
Tällaisten havaintojen pitäisi herätä huutomerkkien lailla ihmisten päissä, kun he avaavat television, josta pääministeri napittaa ja lukee tiedotetta.
Kukin voi sitten alkaa miettiä vastauksia ja sitä, mikä rooli itsellä on näiden uutisten vastaanottajana.*
Sama koskee taloudellisia PELASTUSPAKETTEJA (joissa esimerkiksi 7,6 miljardin sijoituksella saa 3 miljardia "nyt tulee" -rahaa) ja muuta.
Millaisia KÄSITTEITÄ, SANOJA ja METAFORIA meille esitetään todellisuutena ja MIKSI, on se keskeinen kysymys. Ja mitä sanoilla ja niiden kehystämisillä peitetään ja jätetään sanomatta.
Suoraan sanottuna ihmisillä tulisi olla todella kovan luokan lukutaito, että heille ylipäätään olisi selvää, millaisessa roolissa sanat milloinkin ovat (oikeusopillisia käsitteitä, yleissanastoa, metaforia, vertauksia, vetoomuksia jne.) ja millaisia tapahtumia yhteiskunnassa tapahtuu.
Ajattelen, että pitää olla kiitollinen jokaiselle, joka näitä asioita vähänkään kriittisesti avaa.
Tietenkään kaikki mitä meille esitetään ei ole roskaa, sitä en edes yritä väittää, mutta pitäisi olla tajua sille, miten meille asioista puhutaan ja mitä asiat todellisuudessa ovat.
Täytyy sanoa, että itse arvostan rehellistä, selkeää puhetta silloin, kun vakavista asioista täytyy kansalaisia tiedottaa.
Se mikä tällaisessa tiedottamisessa käy pidemmän päälle raskaaksi, on se, että sanojen merkitystä saa vain arvailla, ja yleensä onkin niin että tapahtumat, jotka puheista todellisuudessa seuraavat ovat myös paljon muuta kuin sanat, joilla niihin viitataan.
Silloin, kun puheet käsittevät maamme itsenäisyyden, turvallisuuden ja tulevaisuuden kannalta keskeisiä asioita, pitäisi poliitikkojen olla niin rehellisiä kuin ikinä pystyvät. Ei riitä, että heillä on omia hyviä tarkoituksia.
Missä eilen oli oksiston vesisilmut on nyt kirsikan harmaata kuollutta ihoa.
Hallintoalamaisen tiedonanto tänään
kun todellisuus on kuin verenkatkuinen pieru, joka tahtoisi olla hirveän hyvä
tänään häpeän pelkoani olla rehellinen, häpeän kätkeytymistäni en häpeä ketään toista, häpeän ainoastaan omaa itseäni, päätöstäni olla hiljaa, ripustautumista pienen minän valheellisiin turvallisuudentunteisiin
on parasta vetää kengät jalkaan, solmia nauhat, nostaa kaulukset pystyyn
ja kävellä pimeään iltaan
(Ehkä hallituskin on päättänyt: virkamiehet jatkavat siitä,
missä näytelmän perustelut ja rohkeus loppuvat, paetaan iltaan.)
tänään häpeän pelkoani olla rehellinen, häpeän kätkeytymistäni en häpeä ketään toista, häpeän ainoastaan omaa itseäni, päätöstäni olla hiljaa, ripustautumista pienen minän valheellisiin turvallisuudentunteisiin
Siitä mistä ei voi puhua on vaiettava, vaikken usko että Wittgenstein ihan tätä tarkoitti
Jos itsenäinen valtio on koskaan ollut lähellä kallistua Spedelandiaksi,
aletaan kohta olla lähellä kippauspistettä
joo kyllä minua hävettää aivan helvetisti myös kollektiivisesti, se on sitä, kun kaikkien pitää olla hiljaa ja valehdella pitääkseen kulisseja pystyssä, mutta erityisen häpeällistä se on silloin, kun mitään integriteettiä ei ole ja kuitenkin on jokin poliittinen vouhotus jota on puolustettava vailla mitään järkisyitä ja argumentteja ja seuraukset pelottavat aivan kuin tiedossa olisi jokin ryhmäraiskaus jossa kukaan ei tahtoisi olla mukana ja kuitenkin pitää ja toisinaan sitä kutsutaan edustukselliseksi demokratiaksi ellei sitä tahdo kutsua jonkinlaiseksi Saatanan pellekouluksi jossa mitään ei taatusti opiskella eikä opita
Menen ulos ja ajattelen joulun lapsia ja joulun äitejä ja joulun lahjoja meille kaikille
ja joulun satuja joita riittää silloinkin kun mitään sanottavaa ei enää ole
HUOM!
Tällä tekstillä en tahdo pilkata ketään. Tahdon herättää meidät kaikki ajattelemaan arvokkaasti, mitä on rehellisyys ja rehellinen ihmisyys ja toisten kunnioittaminen ja yhteiskuntarauhan rakentaminen.
Löysin uskomattoman mielenkiintoisen katkelman Maria Matinmikon runoteoksesta Värit (2017).
Katkelma kuvaa hyvin sitä, mitä maailmassamme ja Suomessakin tapahtuu juuri nyt, miten asiat ja
toimijat - esimerkiksi ne - kohtaavat.
Esimerkiksi kokomustaan pukeutuneet äidit (jotkut heistä), esimerkiksi
pelastavat poliitikot (toiset, jotkut heistä), joilla on esimerkiksi luonnon
väri:
”Jotkut kantavat mukanaan kansanmurhaa. Toiset kantavat mukanaan
itsensämitätöimisjärjestelmää, jonka vanhemmat ovat huolellisesti istuttaneet
aivojen automaattivaihteistoon.” (Värit, 55.)
Värit voidaan levittää miten hyvänsä kankaalle, kohtaaminen voidaan maalata
miten tahansa: syntyy jokin tapahtuma, joka on legitimointia eli tulkintaa
vaille valmis. Syntyy monia tapahtumia, tulkitsijan mukaan. Näidenkin joidenkin sijalle voidaan sijoittaa monia ihmisiä.
Näin maalataan sanoilla.
On sanoja kuin kaapuja, joilla voi peittää kaiken tarvittavan: lapsi, äiti.
On rooleja kuin aseita, jotka yhdessä riisuvat kaiken vastarinnan: uhri, pelastaja, suomalainen.
On moraalisia itsensämitätöimisnarratiiveja ja moraalisia todellisuudennihilointinarratiiveja, joihin jokainen näistä sanoista voidaan istuttaa.
Samoja sanoja voidaan käyttää miltei missä merkityksessä hyvänsä.
Sanoilla voidaan harjoittaa ulkoistettua itsetuhoa ja -inhoa, välillä samoilla sanoilla voidaan muistuttaa oikeuksista ja laeista.
On syytä ymmärtää, että tietoisuuksiamme moukaroidaan, että niitä muotoillaan jatkuvilla sarjoilla valtavia kieltoja ja tabuja ja ohjailuja. Kieltojen ja tabujen muodostamat aukot tietoisuudessamme
ja päättelykyvyssämme ja moraalisen arviointikykymme järjestelmässä tekevät
tuhotyötään siinä missä ilmastonmuutos muuttaa elinolojamme. Ensimmäinen usein
jälkimmäistä nopeammin.
Tämä ei ole ironinen vitsi. Tämä on tosiasia, joka tapahtuu juuri nyt,
paraikaa, juuri nyt, minulle ja sinulle. Tätä on kulttuurinen ihmisyys. Näin syntyy kulttuurinen tietoisuutemme ja tiedostamattomamme.
Jesidit eli dasnilaiset ovat Irakissa ja muilla kurdialueilla Sindzarin
vuoristossa asuva etnis-uskonnollinen ryhmä. Jesidismin harjoittajia on eri
arvioiden mukaan 70 000 - 500 000. Jesidit ovat kansallisuudeltaan kurdeja, ja
he puhuvat kurmandzia ja arabiaa.
Onneksi Suomeen on saatu muutamia äitejä, joilla on vuosien ajalta tietoa
jesidien, varsinkin jesidinaisten ja -tyttöjen, kanssa vietetystä ajasta. Heillä on
tietoa, kuinka tällaista vähemmistöä kohdellaan arjessa samalla kun rakennetaan
omaa valtiota ja pidetään huolta lähimmäisten, kuten aviopuolisoiden, tarpeista.
On hienoa, että meillä suomalaisilla on aina prioriteetit kohdallaan.
Meillä on korkeamoraalinen hallinto, joka ottaa vakavasti kansalaistensa
tekemät rikokset samalla kun pitää huolen heidän oikeuksistaan.
On hienoa, että hallintomme on aina ensimmäisenä vähemmistöjen ja
kaltoinkohdeltujen puolella.
On hienoa, että emme suojele esimerkiksi ihmisoikeusrikkomuksia tehneitä,
vaan pyrimme saamaan heidät oikeudelliseen vastuuseen ja rsiten oikeutta myös niille vähemmistöille, joita pelkästään
elokuussa 2014 Isis murhasi vähintään 2000, sieppasi yli 5000 ja raiskasi yli
1000.
On hienoa, että olemme niin hyviä ja avarakatseisia, että teemme oikeutta
myös niille valtionmuodostajaryhmille, joiden parissa lehtitietojen ja todistajalausuntojen mukaan syötettiin jesidinaiselle
hänen oma lapsensa, kun häntä oli ensin kidutettu nälällä ja janolla
päiväkausia kellarissa.
On hienoa, että suvaitsevainen maamme järjestää asunnot ja elatuksen
lopuksi ikää niillekin, jotka hyväksyivät vuosikaudet sen, että heidän ryhmänsä
riisti jesideiltä näiden identiteetin, käännytti heitä pakolla väkivaltaiseen
ideologiaansa, murskasi heidän ruumiinsa ja psyykensä ja myi orjiksi terroristeille.
On hienoa, että meillä on laki ja järjestys ja selväjärkisyys
toimissamme.
On hienoa, että maassamme ei ajatella moukkamaisesti guilty by
association.
On hienoa, että osaamme nähdä ihmisen kokonaisuutena unohtamatta mitään
mitä ei ole syytä unohtaa = osaamme nähdä ihmisen esimerkiksi äitinä
riippumatta siitä, mitä hän on tehnyt tai mitä suunnittelee tekevänsä.
On hienoa, että hyvät ihmiset syövät äitien keittämää puuroa. (En usko,
että syövät.)
Ehkä he voisivat myös voittaa ennakkoluulonsa ja kysyä, mitä mieltä
äidit ovat siitä, että syntymässä olevassa kalifaatissa on aivan perusteltua
syöttää vääräuskoiselle vangille äitien keittämää ilmastoystävällistä
ihmislihaa ja kuohkeaa riisiä?
On hienoa, että osaamme tarvittaessa katkoa kaikki loogiset kytkökset syyllisyyden ja
syyttömyyden väliltä ja kaiken muunkin väliltä, kunnes aavikko toisin todistaa.
Jos jesidejä on 70 000, heistä murhattiin yhden elokuun aikana kolmisen
prosenttia, siepattiin yli seitsemän prosenttia ja... raiskausprosentin
jokainen voi laskea itse.
Hyvä on, että sydän on puhdas. Gigantista saa lisää pyykkikoneita.
On hienoa, että pullantuoksua myydään esanssina niin kuin
moraalintuoksuakin.
Niitä voi ostaa, ja myydäkin voi, se on aivan laillista.
On aivan laillista ja toivottavaa pitää tiedotustilaisuuksia.
Jesidismi on etninen uskonto, johon ei ole mahdollista kääntyä tai josta ei
jesidien oman käsityksen mukaan ole mahdollista luopua.
Miten ainutlaatuista maailmassa, jossa kaikki on vaihdettavissa joksikin
muuksi!
Jesidi voi kääntyä uskostaan vain jos hänen mielensä murretaan täysin. Ei hän tietenkään käänny, vaan hänet tuhotaan.
Jesidit katsovat joutuneensa historiansa aikana 72 kertaa kansanmurhan
kohteeksi ennen Isisin hirmutekoja 2010-luvulla. Viimeiseen kansanmurhaan Isis
oli värvännyt myös eurooppalaisten maiden kansalaisia, mukana on ollut suomalaisia
vapaaehtoisia, esimerkiksi äitejä.
On hienoa, että Suomen passilla on taikavoimia.
Nuo taikavoimat saavat koneet irtoamaan Pohjolan maaperältä ja noutamaan
hädänalaisia äitejä takaisin pohjoismaisen hyvinvointivaltion etujen piiriin
rankkojen ruuhkavuosien jälkeen.
On hienoa, että Suomessa eläviltä äideiltä ymmärretään toisinaan ottaa
lapsia huostaan vanhempien holtittomien ja pahojen tekojen, mielenterveysongelmien, päihderiippuvuuden ja rikollisen
elämäntavan vuoksi.
Ajattelumme on noiduttu niin täyteen aukkoja ja tiedollisia ja moraalisia
ristiriitoja, etten pidä kovinkaan suurena ihmeenä, mikäli emme selviä muutamaa
sukupolvea pidemmälle tällä tiellä.
Luulen, ettei edes ilmastonmuutos ole niin nopea kuin se henkinen
destruktio, jota kohti kaikista perustoista irronnut psykoottinen
yli-ihmisyytemme meitä sysää.
Ehkä olemme jonakin päivänä itse jesidien paikalla.
Ehkä joku lukee nämä sanat 300 vuoden päästä.
Ehkä olemme tuominneet itsemme jesidien paikalle jo nyt, vähintäänkin
moraalisesti.
Ehkä meidätkin on oikeutettua tappaa, jos ei omasta mielestämme, niin
jonkun toisen mielestä, mutta luultavasti myös omasta mielestämme.
Missä eilen oli kuoliaaksi kidutetun pojan muisto on nyt oksiston vesisilmut ja vuoden lyhin päivä: vaikka valoa ei juuri ole, on sitä kuitenkin hetki hetkeltä enemmän.
Jos minun pitäisi valita yhteiskunta, jossa syntyy voimakastakin ajatustenvaihtoa tai jopa vastakkainasettelua, tai yhteiskunta, jossa on mahdollista olla vain yhtä mieltä, valitsisin ensimmäisen.
Vuosikymmenten varrella tämänkaltaisen ajatuksen ovat esittäneet monet ihmiset, omin sanoinsa, puoluetaustasta riippumatta. Ajatus on hyvä ja perustavaa laatua, toivottavasti enemmistö pysyy sen kannalla.
Suomalaisten osuus maapallon väestöstä on noin 0,7 promillea (0,7/1000). Suomalaisten suhteellinen osuus oli vuonna 2015 puolittunut vuoteen 1950 nähden. Mikä on suomalaisten osuus sadan tai kahden sadan vuoden päästä, ja moniko silloin puhuu suomea? Millaiset ovat elinolosuhteet ja lait, onko Suomea valtiona?
On vahingollista ajatella omaa kansaa ensin, sanoo ministeri, sosiaalidemokraatti, suomeksi, ihmisille, äänestäjilleen, silmät kiiluen.
Ajatelkaapa, miten vahingollista olisikaan jos kaikkien maiden johtajat keskittyivät hoitamaan omien kansojensa asiat kuntoon ensin? Mikä katastrofi siitä seuraisikaan ihmisille ja planeetalle ja yhteiskuntien tasapainolle ja kantokyvylle.
Missä eilen oli tyhjää tihkua on nyt lavan alla makaavan kuolleen pojan muisto: kidutettu, kadotettu loppuun saakka.
(Me kaikki olemme Koskela)
Missä eilen oli Enkeli ja ministeri on nyt tihkun tyhjä ulkoistettu tylsämielisyys.
Sari Essayah ja Sami Miettinen analysoivat hyvin tilannetta - älkää takertuko koronatukipakettiin, jonka kohtalo näyttää olevan mikä on, vaan kuunnelkaa loppuun saakka (ilmeisesti haastattelu on tehty jo marraskuussa, jolloin Puolan ja Unkarin suhde pakettiin oli epäselvä). Erittäin hyviä pohdintoja kilpailukyvystä, verotuksesta ja federalismin himmelistä unohtamatta sitä, millaisia vaikutuksia nykyisellä hallituspolitiikalla ja sen suunnanvedoilla maallemme on.
Nyt viimein näki päivänvalon uusi uljas tutkimusantologia Aleksis Kiven runoudesta, kas tässä:
https://journal.fi/joutsen-svanen-erikois-special/issue/view/5778
Mun artikkeli on "Kaksi autuuden tilaa Kiven runossa 'Kaukametsä'". Se on itse asiassa ensimmäinen Kiven runo, jota olen analysoinut. Taisi olla keväällä 1992 Tuula Hökän runouskurssilla yliopistolla.
Monet ideat, kuten runon puhetilanne, olivat jo tuolloin mielessäni, mutta tässä pohdintojani hiukan pidemmälle kypsyteltynä versiona:
https://journal.fi/joutsen-svanen-erikois-special/article/view/100563/58086
Tutustukaahan hienoihin artikkeleihin esimerkiksi Kiven tunnetuista runoista "Alma", "Atalanta", "Härkä-Tuomo", "Karhunpyynti", "Lapsi" ja "Lintukoto" ja Kiven runotuotannon laajemmista yhteyksistä aikansa kirjallisuuteen ja kulttuuriin!
Missä eilen oli harakan musta kauluri Alan Johannes Enkeli syleilee ministeriä, joka kietoo hänet hellään hyminään: "Koeta hetken levähtää nyt, taistelu on taakse jäänyt, mun enkeli... Pois on kaikki paha mennyt, sinua mä suojelen nyt, mun enkeli..."
Missä eilen oli hyvää lämmintä illan maitoa on nyt sijoiltaan sysättyjä reunuskiviä ja harakan musta kauluri.
Missä eilen oli My mistress' eyes on nyt ainoastaan pimeää: hyvää lämmintä illan maitoa, ja kello on kymmentä vaille viisi.
Aurinko ei ole paistanut viikkokausiin,
mutta kuolema pitää silmiään auki - -
me kuljemme hämärän mailla,
sillä kuolemalla ei ole silmiä lainkaan.
Missä eilen oli mustaa tulta on nyt rakenteellisen väkivallan hiilet: My mistress' eyes are nothing like the sun...
Mutta vapaus
on vain sana, korkeintaan
työhypoteesi
sielläkin missä
huudetaan: vapaus, veljeys
ja tasa-arvo.
Kahden haikusäkeistön muotoon kirjoitettu mukaelma Eeva-Liisa Mannerin Jos suru savuaisi -kokoelman (1968) nimettömästä runosta (s. 22).
Missä eilen oli jäätyvän sateen äänet on nyt rakeinen lumikerros, pensaikon hahmo kuin mustaa tulta; äkkiä siinä on rastas, pyrstö pörhöllään.
Missä eilen oli juolaheinää ja rotanhelistin on nyt laonnunutta ruohoa ja maanpeittokasvien versoja; kuvitelmieni hoosianna, jäätyvän sateen äänet.
Odotan, että artikkelini Aleksis Kiven "Kaukametsästä" julkaistaisiin viimein. Aivan näinä päivinä on nimittäin ilmestymässä tutkimusantologia Mansikoita ja mustikoita, joka käsittelee Kiven runoutta.
Artikkelista muodostuisi myös tänne joulukalenteriin mukava päätösjakso, esimerkiksi kahdeksan viimeistä luukkua.
Kävi miten kävi, aion viettää joulunajan Kiven parissa ja palata kauan jäähyllä olleen käsikirjoitukseni kimppuun. Ehkä näen sen mahdollisuudet nyt tauon jälkeen selkeämmin.
Luin ja kommentoin ja korjailin koko syksyn elokuusta lähtien toisten tekstejä kymmeniä sivuja liki päivittäin, mutta ensi viikolla se loppuu, kun saan käsistäni kaksi viimeistä gradua. Sitten alkaa oma aika, en lue mitään pakollista, vaan kirjoitan.
Toivotaan, ettei tule ikäviä esteitä - joskus on käynyt niinkin. Olisi mukava päästä ajatuksiin ja tekemisiin, joista syntyy taas jotain pysyvämpää. Tämä tietenkin vapaa-ajalla, jota ei ole viime aikoina juuri ollut.
Missä eilen oli kaksi varpusta maahan painuvilla oksilla on nyt juolaheinää ja rotanhelistin.
Missä eilen oli muisto on nyt kaksi varpusta maahan painuvilla oksilla.
Vahvistamattoman viranomaistiedon mukaan EU on seurannut syksyn aikana erityisen tarkasti oikeusvaltioperiaatteen toteutumista jäsenmaissaan. Elvytysvälineestä Suomelle suuntautuva osuus on viimeisten tietojen mukaan kutistumassa vain 1,5 miljardiin.
Sarkastinen sivuhuomautus: Fake news, koska oikeusvaltioperiaate ei luonnollisesti koske unionin maksumiehiä vaan saamapuolella olevia - olisi tietenkin hyvä, että oikeusvaltioperiaate tarkoittaisi kaikkialla oikeudenjaon riippumattomuutta poliittisista vaikutuksista ja ohjailuista (se lienee käytännössä mahdotonta, vain manipuloinnin (törkeys)aste vaihtelee).
Missä eilen oli angervon lehtiä on nyt muisto: mustarastas jäänyt jalastaan rotanloukkuun.
Missä eilen oli kaksi tiaista on nyt kuolleita angervon lehtiä kuin suuria kuivia neliapiloita.
Provinssiherratar ilahtui, kun feodaaliherra viimein loi häneen väentungoksesta lempeän, tutkivan katseen. Mies taputti adjuntanttiaan olalle, astui lähemmäs ja puhutteli naista tiukalle vedetty maski kasvoillaan.
Puna kohosi herrattaren poskille eikä hänen sydämensä tuntunut löytävän sijaa povessa. Hän kuunteli katse kiinteästi feodaaliherran silmissä, ja kun mies oli viimein esittänyt vaatimuksensa ("Me todellakin tarvitsemme lahjaanne Välimerellä tai liittomme voidaan haudata ikuisiksi ajoiksi"), lausui nainen vakaalla äänellä:
- Mitä ikinä vaaditaan, sen teen, herra, olkoon asia näin päätetty, mitä ikinä, kansallamme on näistä uhreista vuosisatojen kokemus, kestämme kyllä, eikä maski vienyt sävyäkään hänen hartaasti peilin edessä harjoittelemistaan sanoista.
Heidän kyynärpäänsä hipaisivat hellästi toisiaan, ja provinssiherratar tunsi ihanaa huimausta astuessaan ihmispaljouden lämmittämästä salista käytävän viileyteen.
Se oli nyt tehty, hän oli tehnyt sen, hän oli neuvotellut itsensä historiaan, josta mikään ei pyyhkisi hänen nimeään pois.
[Katkelma historiallisesta romaanista nimeltä Neuvottelu]
Tänä aamuna taivaalla pääsiäisen värit, niiden läpi kuin näky mennyt ja tuleva.
Seisovat ringissä rahapajan edessä, nauravat ja potkivat ihmisiä kasvoihin.
Taustalla jäävuori, kuuluu maininkien hyytävä loiske miltei tyynessä säässä.
Ihanan kiimainen huuto, kun kylki ottaa kosketuksen jäähän ja murtuu.
Kävelevät vetten päällä kaukaiseen saareen setelitukut jalkojensa suojina.
Kun on syönyt vuosikymmenet veristä kaalisoppaa, ei kiinnosta kusta omiin muroihinsa, jotka on juuri saanut lautaselle.
Tämä ei tietenkään koske Suomea, eurooppalaista hyvinvointivaltiota.
Uskon, että tämä lauha, synkkä koronaitsenäisyyspäivä jää niiden päivien joukkoon, joita myöhemmin muistelen lämmöllä, osana vanhoja, hyviä aikoja.
Asioiden merkitys on aina pienissä asioissa: pöytään katetussa ateriassa, yhdessäolossa, lasten rasittavassakin kinastelussa siitä, kannattaako harkita supermallin uraa.
Turha pilata muutamat levon hetket ajattelemalla päivänpolitiikan muuttumista luotisuoraksi marionettileikiksi, jonka ohjaajiin emme koskaan saa yhteyttä.
Sielläpä huutavat sitä hoosiannaa, jota käsketään huutaa. Ne huutavat kiimaisimmin, jotka tietävät saavansa luvatun maksun.
Ilta on laskeutunut. Rusakko tulee aidan raosta, istahtaa paljaalle ruoholle korvat pystyssä.
Itsenäisyyspäivä on kuin joulu, niin kuin pääsiäinen, niin kuin mikä tahansa instituutio. Merkityksestä syntyy riita.
Jotkut pitävät kansallista, valtiollista itsenäisyyttä tärkeänä, toiset sanovat, että parasta ennen päiväykset menivät jo, voisimme luopua valtion käsitteestä ja miltei kaikesta mikä siihen solmiutuu.
Paitsi tietenkin oikeusvaltiosta ja valtion rahoittamista palveluista ja valtion verotusoikeudesta, ne säästetään, samoin kuin oikeus vedota sortaviin valtiollisiin rakenteisiin.
Eli ei valtiollista itsenäisyyttä ja sen rakenteita, mutta valtiolliset edut kaikille:
On ihanaa olla saamapuolella / ja höykyttää maksajaa huolella.
On ihanaa aseista riisua / ja veisata vanhaa viisua:
Kun itsemme aseista riisumme, / niin muutkin oppivat viisumme / ja maailma kaunis on.
Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille, miten sitä vietämmekin!
Tätä alla olevaa juttua kun lukee, toivoo, että kuolemantuomio olisi Suomessa mahdollinen (en kannata kovin helpoisin perustein kuolemantuomiota, mutta joskus tuo vaihtoehto tulee mieleen, myönnän sen).
On niin järkyttävää tekstiä, että itku tulee.
En suosittele herkimmille.
Myönnän, että mikään lukemani tragedia ei ole mennyt yhtä pahasti ihon alle kuin Vilja Eerikan tapaus.
https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/vilja-eerikan-viimeisina-elinkuukausina-huoli-lapsesta-oli-kova-rehtori-kertoo-uutuuskirjassa-viimeisesta-tapaamisesta-tyton-kanssa-juuri-ennen-murhaa/8000544
On saatananmoinen vääryys, että tällaista tapahtuu. Niin pienestä oli kiinni tämän pikku tytön elämän jatkuminen. Virheitä ja pahuutta ja kaikki yhden tytön kohdalle.
Jotain on väärin siinäkin, miten byrokraattisesti ihmisen pelastaminen yhteiskunnassamme on suunniteltu.
Toisaalta yhteiskunta ei ole valmistautunut sellaiseen pahuuteen, jota Vilja Eerikan mielipuolivanhemmat ruumiillistivat.
Pidetään kaikki silmämme auki ja puututaan asioihin, jos havaitsemme jotakin ympäristössämme.
Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille ja toista adventtia.
Tässä pääministerimme taidonnäyte taiteen tällä saralla.
Kokoomuksen Elina Lepomäki kysyy eduskunnan kyselytunnilla 3.12.2020: "Arvoisa
pääministeri – toverinne Ruotsissa laskevat veroja. Miksei se toimisi Suomessa?
Miksi te nostatte veroja?"
Pääministeri Sanna Marin vastaa: "Niin
arvoisa puhemies, varmasti valtiovarainministeri (Matti) Vanhanen, joka on
budjetin eduskuntaan esitellyt hallituksen puolesta, voi täydentää tätä
vastausta, mutta meidän keskeinen tehtävämme ensi vuonna edelleenkin on
tietenkin turvata kaikkien ihmisten hyvinvointi ja terveydenhuollon kantokyky
vastata kaikkiin niihin koronakriisistä aiheutuviin kustannuksiin. Ja tähän
hallituksen budjettiesityksessä on varattu rahaa, ja tämä eduskunnassa
käsitellään kokonaisuudessaan. Eli kyllä se meidän keskeinen tehtävämme
vielä ensi vuonna on tästä kriisistä selvitä ja sen lisäksi tehdä sellaisia
elvyttäviä toimia, jotka tuovat Suomeen uusia investointeja, uusia työpaikkoja,
niitä toivon näkymiä, joista meillä on yhteinen näkymä. Uskon, että me kaikki
tässä salissa haluamme niitä toivon näkymiä ja niitä valoisamman ajan näkymiä.
On totta, että esimerkiksi tämä rokoteuutinen, joka on nyt saatu, niin se on
erinomaisen hyvä asia. Hallitus on käsitellyt tällä viikolla, eilen
neuvotteluissaan Suomen rokotestrategiaa, ja toivomme tietenkin, että
mahdollisimman pikaisesti… saamme myyntiluvan rokotteille, niin että pääsemme
Suomessa rokottamaan ja pääsisimme tästä koronakurimuksesta eroon."
Kyllä minusta pääministerin pitäisi kyetä edes auttavasti vastaamaan eikä
vetää esiin ulkoa opettelemaansa koronaliturgiaa ja sinänsä toivottavia "toivon näkymiä", kun kuitenkin kysytään
niinkin tärkeästä asiasta kuin verotuksesta. Tämä sama juttu toistui kolmisen kertaa pienellä variaatiolla Marinin vastatessa 3.12.2020.
Minulle alkaa vähitellen riittää demarien
osaaminen. (Myös Tytti Tuppurainen on taattua demaritasoa.) Koronaa on hoidettu hyvin, pääasiassa, ja toivottavasti roketteetkin saadaan ajallaan eikä siinä mokata, mutta olisi hienoa, jos olisi
edes hiukan muutakin aseman vaatimaa osaamista. Tässä käy vielä huonosti demareille ja koko valtakunnalle, jos ministerit ovat noin hukassa.
Eikö edes se valtava avustajakaarti, joka ministereitä asiakysymyksissä tukee, osaisi kirjoittaa Sanna Marinille valmiiksi noin kymmentä - kahtakymmentä vastausta, joihin hän voisi tukeutua, joko ulkoa pääkohdat opetellen tai listasta lukien?
Vai onko niin, että pääministerille on opetettu vain joukko koronaa koskevia tiedoteluonteisia vastauksia, joita hän sitten soveltaa kaikkiin kysymyksiin? Jokainen kansalainen, joka vähänkään seuraa politiikkaa, tietää tasan tarkkaan, mitä kysymyksiä oppositio esittää kyselytunneilla.
Samankaltainen tyhjänpuhuminen koskee sisäministeri
Maria Ohisaloa. Hän ja Sanna Marin ovat toistuvasti aivan hukassa.
Katsokaapa itse eduskunnan kyselytunteja. Todella huolestuttavaa, miten keskeiset ministerimme selviävät.
Tulee mieleen sekin, että ajattelevatko ministerit jo lähtökohtaisesti, ettei heidän tarvitse tosissaan vastata opposition kysymyksiin?
No, niin, harvoinpa esimerkiksi media pistää heitä lujille.
Kuunnelkaa nyt tämäkin alkujuonto kyselytuntiin, huh huh, ollaan kuin Suomen jalkapallomaajoukkuun esittelyssä: https://areena.yle.fi/1-50331298
Kohdassa noin 28 minuuttia ja risat KD:n Sari Essayhilta todella hyvä kysymys pääministerille ja muutenkin erinomaisesti rakennettu lyhyt kysymyspuheenvuoro EU:n elpymispaketista - tässä on sopivasti konkretiaa.
Kohdassa noin 33 minuuttia tulee Lepomäen kysymys verotuksesta. Siitä koko blogi lähti liikenteeseen. (En sinänsä ole varma tuosta Kokoomuksenkaan Toivon polusta, mutta ehkä siinä kuitenkin olisi jotain...)
PS. Olisi kohtuullista, että eduskunnan puhemies edellyttäisi, että ministerit vastaavat kysymyksiin. Jos tämä ei syystä tai toisesta onnistu, ministeri voisi esimerkiksi nostaa rehellisyyden nimissä jonkin seuraavista lapuista: "Kysymys ei kiinnosta", "En aio vastata", "Otan selvää asiasta ja vastaan seuraavalla kerralla", "En ymmärrä kysymystä", "Ideologia estää vastaamasta".
Yksi psykoottinen humanismin tunnusomaisimmista yhteiskunnallisista piirteistä on, että se toisaalta purkaa toimivia rakenteita, toisaalta kuormittaa jäljellä olevia rakenteita yhä uusilla velvollisuuksilla.
Tästä seuraa se, että psykoottisen humanismin ohjauksessa oleva yhteiskunta on jatkuvan ylikuormituksen tilassa, niin henkisesti kuin taloudellisesti.
Psykoottiselle humanismille on myös tyypillistä, että se ei osaa kartoittaa ongelmia. Se kykenee lähinnä lisäämään niitä. Psykoottinen humanismi liittoutuu mielellään muiden asiaosaamattomien kanssa, varsinkin jos asialle on annettu hyvän leima. Tästä seuraa entistä vaikeampia ongelmia, koska psykoottisella humanismilla ei ole kykyä laskea todellisuutta ja vastuidenhoidossa tarvittavaa kantokykyä.
Psykoottiseen humanismiin sopivat hyvin Jeesuksen sanat fariseuksista ja lainoppineista, jos unohdetaan asian uskonnollinen puoli ja keskitytään ainoastaan sosiologiaan: "He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa" (Matteus 23:4).
Jossain määrin myös Jeesuksen sanojen jatko sopii tilanteen kuvaajaksi, joskin olen tämän suhteen pessimistisempi: "Kaiken minkä he tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin."
Pessimistisempi olen siksi, että psykoottiseen humanismiin kuuluu osana voimakas uhrirooliin samastuminen, joka on paljon voimakkaampi pohjavire ja motivaattori kuin narsistinen (tekopyhä) itsensä esittely. Epäterve uhrirooliin samastuminen on toki sekin narsistinen piirre, mutta syvemmällä ihmiskuvassa (joka on lisäksi helppo oikeuttaa) ja psyykessä ja aivan toinen asia kuin luontainen ja terve myötätunto.
Terve myötätunto voisi perustua tälle ajatukselle, joka löytyy Luukkaan evankeliumista (14:28). Unohdetaan tässä taas hengellinen ulottuvuus ja pohditaan aivan yhteiskunnallisesti tätä totuutta:
"Jos joku teistä aikoo rakentaa tornin, niin kai hän ensin istuutuu arvioimaan kustannuksia nähdäkseen, onko hänellä varoja rakentaa se valmiiksi."
Psykoottinen humanismi ei istuudu alas ja arvioi. Päinvastoin sen jäljiltä kaikki jäävät tavalla tai toisella turvattomiksi.
Tämä turvattomuus on kirjoitettu psykoottisen humanismin lähtökohtiin. Se on nimittäin mistään piittaamatonta narsistista aatteellista itsekkyyttä. Tosiasiat eivät vaikuta siihen juurikaan, ja jos vaikuttavat, uhrirooliin samastuminen toimii lääkkeenä.
Mutta täytyy sanoa, että on myös täysin vakaumuksellista psykoottista humanismia vailla narsismin häivää. Se on pelottavaa.
ja hänen tarinansa on yksi minua eniten vaivanneista ja järkyttäneistä
tapauksista viime vuosikymmenen suomalaisessa rikoshistoriassa. Rikos- ja
oikeustoimittaja Vera Miettinen on nyt kirjoittanut Vilja Eerikasta kirjan:
https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/9e2e8105-bc94-497d-b2af-8a63b016d2bd
Raa'asti murhatun tytön tapaus on näkynyt myös kaunokirjallisuudessa,
mieleen tulee ensimmäisenä Laura Gustafssonin Anomalian (2013) loppuluku ja Aura Nurmen runosarja, joka löytyy esimerkiksi täältä
https://www.hs.fi/hstv/art-2000002945394.html.
Itse olen käsitellyt Vilja Eerikan tapausta teoksissani Karhunkivi (2016)
ja Valekuolleet (2017). Jälkimmäisestä muutama fragmentti -
koskaan ei pidä unohtaa Vilja Eerikaa:
Aamu, tyhjän päivän alus, jota varjo syöttää lattiaan.
Tyttö tuijottaa tuolin pienojen välistä.
– Iskä, mitä tuolla lukee?
– En tiedä, mitä?
Hän liikuttaa sormiaan. Lankuilla hyppii ankka, kettu,
mörkö,
sen hän huitaisee pois.
Hän katsoo minua pitkään, työntää kätensä taskuun
ja sanoo:
– Ei mitään tai mitä vaan, siihen täytyy kirjoittaa.
- - -
Sohvalla muovikangasta, isä nostaa kameran.
Tänäkin iltana nippusiteet nilkkoihin, ranteisiin.
Lammikko, tyttö sulkee silmänsä.
Jalat nykivät, yninä pressua vasten.
Nainen ottaa lakanan, tyttö nostaa päätään,
kuuma, märkä iho lipsuu sormissa.
- - -
Läimäys, isku äänen suuntaan.
Itku, sanan kaltainen, naisen kämmen
nielee sen, polvi painaa vatsaa.
Kuiva narahdus, kun tytöstä
näkyy enää päälaki.
Istumme keittiön pöydässä. Tyttäreni syö nektariinia.
Ensimmäisen kuoleman jälkeen ei ole toista.
On vain lasi vettä ja lattialle murentunut keksi.
Nurkissa vääntyvää pimeyttä, kuolema
ei asettele kukkia, kukaan ei katso:
tässä helvetissä saat juuri sen etäisyyden, jonka
tahdot.
- - -
Haen kimpun metsästä, kuukausien metsästä,
nostan esiin teriöt ja lihan, jota etanat ovat
kalvaneet.
Kuolema ja kuume ovat Sinun,
jos vielä hallitset aikaa.
- - -
Puudutus, jälkikäteen, viimeiselle yölle,
kun hänen keuhkonsa eivät jaksaneet seuloa ilmaa
läpi muovilakanan.
Ja pieni ihme: hän tuntee, miten hiukset kasvavat
takaisin
ja käsi, joka repi kasvot, hajoaa huoneeseen.
- - -
Älä unohda näitä kasvoja, kun kätkeydyt taas.
Ne ovat Sinun kasvosi,
meidän kasvomme tyhjää päin.
Suomalaisten luottamus poliitikkojen puheisiin on
romahtanut, tiesi
EVA:n arvo- ja asennetutkimus kertoa. Suomalaisista 23 prosenttia pitää
poliitikkojen kansalaisille antamaa tietoa luotettavana, toista mieltä on 52
prosenttia.
Luottamus poliitikkojen antamaan tietoon on
pudonnut 25 prosenttiyksikköä viime keväästä. Keväällä vielä 48 prosenttia
kansalaisista luotti poliitikkojen antamaan tietoon.
En ihmettele luottamuksen vähenemistä. Syitä luottamuskadolle on varmasti monia. Tuntuu, että kansalaisille kerrotaan puolitotuuksia toinen toisensa perään, mahdollisten väärinkäytösten
tutkimiset jäävät ilmaan roikkumaan ja yhteiskunnalle keskeiset mutta
epämiellyttävät ja vastustusta herättävät asiat haudataan tai vaietaan liian
usein, jos vain mahdollista. Samalla ollaan niin korkeamoraalisia, ettei mitään
rajaa.
Luotanko suomalaisiin poliitikkoihin? Yleisesti
ottaen: enpä juuri, ainakaan varauksetta. En tosin ajattele, että he valehtelevat joka mutkassa.
Ennen kaikkea en luota heidän arvostelukykyynsä, koska se on usein
umpipolitisoitunutta, sidottu puolueiden suosion ja oman aseman kannatteluun ja
vailla perustellun järjenkäytön suomia mahdollisuuksia. Toisaalta en luota
kovin paljon poliitikkojen kykyyn vaikuttaa vaikeimpiin asioihin.
Politiikan seuraaminen viihdyttää aikansa, mutta
sitten alkaa tympäistä. Tältä minusta tuntuu juuri nyt. Ja tuntuu siltä, että
asiat tehdään niin kuin isoimpia johtajia huvittaa. Heidänkin arvostelukykynsä
voi olla luokatonta tai korruptoitunutta ja usein jonkin ideologian sumentamaa.
Niin paljon on maailmassa typeryyttä ja
tyhmyyttä, että sitä ei kannata edes yrittää ymmärtää. Ei maksa vaivaa edes politiikan kohdalla. Täytyy
yrittää elää omaa elämäänsä, käännellä ja muovata sitä parhain päin siinä tilassa, joka on
tarjolla, ja tietenkin tehdä tilaa siinä missä pystyy.
Sinänsä arvostan ihmisiä, jotka lähtevät
politiikkaan. Siinä ihminen pistää itsensä likoon, mutta mihin veteen hän
joutuu likoamaan onkin jo toinen juttu.
Ihmisten luottamuksen väheneminen poliitikkoihin herättää pessimistisiä ajatuksia: Miten ylipäätään selviydymme, jos yhteistyöksi ja asioiden hoitamiseksi tarkoitettuun politiikkaan ei voi luottaa?
Ehkä itse voin luottaa ainakin toistaiseksi poliittiseen mekanismiin enemmän kuin poliitikkoihin ja heidän ajamiinsa asioihin.
Se tietenkin on myös sanottava, että uskon
yhteistyöhön ja edustuksellisuuteen niin kauan kuin asiat pysyvät riittävän
konkreettisina ja paikallisina ja kun ne voidaan selkeästi laskea ja perustella ja kun poliitikot ovat niistä jokseenkin vastuussa
ihmisille, jotka heitä kannattavat.
Se tässä luottamuspulassa on pahinta, jos ihmiset eivät vaivaudu enää äänestämään. Silloin tilanne on entistä huonompi, koska kansan ääni ei pääse kuulumaan siinä suhteessa kuin olisi mahdollista, ja kuitenkin poliitikot tekevät päätöksiä, jotka vaikuttavat kaikkiin.
