Ja juuri siinä, missä kymmenentuhatta peukaloa kääntyy alas ja huutaa "Vaffanculo Bush! Boia!" ja hän astuu Lord Byron Hotelin aulasta, Via Giuseppe De Notaris 5, ja kamerat käyvät ja poliisien ketju tiivistyy, hän tajuaa: Wentworth Place kolmantena helmikuuta 1820, kun Keats, ulsteritta, kello 11.30 illalla, koko matkan Lontoosta vaunujen ulkopuolella istuttuaan, kompuroituaan läpi liukkaiden katujen Pond Streetin pysäkiltä, riisuttuaan päällysvaatteensa ja otettuaan lasin viinaa, oikaistuaan vuoteelleen, yskähtää puuskassa pielukselle ja pyytää Brownia tuomaan kynttilän. Lääkärin tarkkuudella katsoo täplää kankaalla: Minä tunnen tuon värin, se on valtimoverta. Kukaan ei petä minua tässä. Tuo pisara on kuolemanmääräykseni. Minä lähden pian.
Ja hän aavistaa kaukaiset muslimikorttelit, tummakasvoiset miehet Trasteveren yössä. Tämä ei ole veren ja hautaamisen valtakunta, täältä ei kuljeta yli miinoitettujen aavikoiden, maanalaisten tunneleiden verkostoa rauhan Palestiinaan.
Oi Barcaccia, tässä lepää se,
jonka nimi on veteen piirretty.
