Näin teoksen valmistumisen jälkeen sitä miettii monenlaista. Itse en kuitenkaan juuri ajattele tai ajattelen hyvin harvoin sellaisia isoja kysymyksiä kuin Mihin kirjallisuutta tarvitaan? tai Mihin kirjailijoita tarvitaan? Näissä kysymyksissä on vaikea päästä oikeastaan puuta pidemmälle, hyvä jos edes puuhun.
Sen sijaan ajattelen kaikenlaisia käytännöllisiä asioita, kuten Mitähän sitä alkaisi seuraavaksi kirjoittaa? tai Pidänkö pienen paussin?
Kun on vapaa-ajankirjailija, tällaiset kysymykset ovat mahdollisia. Ei ole pakko pohtia suuria metafyysisiä tai yhteiskunnallisia ikuisuuskysymyksiä tai henkensä pitimiksi alkaa naputtaa seuraavan teoksen runkoa.
Totta kai sitä voisi ajatella isojakin juttuja, mutta hyvin nopeasti ainakin itse tiedostan, että omilla pohdinnoillani on vain rajallisesti merkitystä, ehkäpä vielä vähemmän merkitystä kuin sillä, että alan keräillä materiaalia ja ajatuksia ja ryhtyä käytännön hommiin.
On minulla muutama idea tulevaa varten.
1. Runoteos Maallisten ilojen puutarha (kuvia Hieronymus Boschin triptyykistä tai oikeammin hämmästynyt dialogi sen kanssa).
2. Romaani Suomen runouspiirit 1918 (jossa seikkailisivat Untola, Björling, Kaatra ja mahdollisesti Södergran).
3. Komposiittiromaani tai novellikokoelma, jossa käsittelisin Kiven kahta viimeistä vuotta.
4. Jokin nykyaikaan sijoittuva teos, jossa voisi olla autofiktiivistä otetta (kaikkea on sattunut ja tapahtunut viime vuosina).
5. Monia kaukaisuudessa siintäviä ideoita, jotka vaativat paljon kypsyttelyä ja taustatyötä (nämä voisivat käsitellä esimerkiksi Pekka Kuusta ja nykyisiä katastrofeja ja yhteiskuntapolitiikkaa).
Jos vaikka kaksi noista saisin valmiiksi vuoteen 2027 mennessä, olisin tyytyväinen. Elokuussa 2027 olen ollut julkaissut kirjailija 20 vuotta.
Mutta jos yritän omalta osaltani vastata tuohon otsikkoon Mihin kirjallisuutta tarvitaan? vastaus on suunnilleen sellainen, että kirjallisuutta tarvitaan kirjoittamisen ja ajattelun suuntaajaksi ja vapauden alueeksi ajassa, jossa paljon tulee määritellyksi ahdistavan rajoittamisen ja sanojen sitomisen kautta.
Toki kirjallisuus itsekin pitää sisällään paljon sääntöjä ja rajoitteita, mutta useimmiten ne pikemminkin ruokkivat luovuutta kuin typistävät sitä.
En ajattele, että kirjallisuudella on olemuksellisesti jokin erityinen asema yhteiskunnassa, mutta sillä on kuitenkin etunsa asioiden käsittelyssä.
Jostakin sellaisesta kuin kirjallisuuden yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta voidaan olla monta mieltä. Kirjallisuuden vaikuttavuus syntyy harvoin jonkin yksittäisen teoksen pohjalta. Olennaisemmin on kyse siitä, että on kirjallisuutta, monenlaista, ja että on kirjoittavia ihmisiä sekä instituutiot ja lukijakunnat, jotka pitävät kirjallisuutta osaltaan yllä. Näin syntyy pitkäjänteisesti kulttuurin muoto, jolla on juurensa niissä kielissä, joissa ihmisten elämä tulee ilmaistuksi ja saa muotoaan.
