Talvirunosarja

Kirjoitin pari vuotta sitten tällaisen talvirunojen sarjan. Saa nähdä, tuleeko sille käyttöä.

  

I

Halla keväällä,

pakkanen syksy-yönä,

niissä on tämän

muotokuvan raamit. Kuu

seuraa toistaan, sees haihtuu

 

siron tammipuun

aamuhälinään: koiran

haukku säestää

kultaisia kelloja,

lehtikullanohuita.

 

II

Kenties hiihtelen

tänne kevään kirkkaana

aamuna: taivaan

loiste, hanget kantavat,

jäljet lumen selässä

eivät ole ihmisten.

 

Kuuset takeissaan

helmensinistä lunta

ja tiaisia.

 

Pakkasen hyväilyssä

sukset liukuvat,

metsänrannassa

rikkonaiset kumpareet,

tykkyjen hieroglyfit,

kaikki peittynyt lepoon.

 

III

Jäässä maa, hanki

terästä, silti linnut

alkavat laulun:

tiaiset, rastaat, koko

metsän kaikukammio.

 

Koivujen savu

leijuu kuin keijut yli

männikköpirtin.

Lumessa on hirvien

ja ilvesten jälkiä.

IV

Kuusikkopolun

jääkatedraalit

nousevat kuin vuoristot –

 

kylmät ja kuivat

tuulet soivat kuiluissa

niin kuin ei ääni lainkaan.

 

Aamu aamulta

jatkamme hakkuuaukon

lumipolkua.

 

Kuin Boschin helvetissä

jänis päättä hangella.

V

Kulkija, joka

seisoo lumessa, itse

tyhjänä katsoo

tyhjää, jota ei ole,

sekä tyhjää, joka on.

Valo, jota ei luotu,

pimeä, joka kasvaa,

kulkee kaiken lävitse.

VI

Ohut härmä ei

sula kanelipuiden

oksien alta –

kerrotaan Li Hen

äidin sanoneen:

Poikani ei lopeta,

 

hioo säkeitään, kunnes

oksentaa sydämensä.

 

Yö, taas näen kuun:

lävistää huurrekoivun,

lävistää muiston

 

valkoiset siivet, lunta

vain hennoilla juurilla.

VII

Sytytän tuohuksen,

hiljalleen se palaa jalassaan,

 

tuoksu työläisten vahaa,

muoto ikiaikainen.

 

Ulkona pimeässä

kolme liekkiä kertoo:

 

näemme läpi sen

mikä näkyy.

 

Yöllä auringot

ilmestyvät kaukaisuudessa.

Viesti

 

Joku hallinnosta lähettää viestin: Vielä ehdit ilmoittautua koulutuksiin - aiheena kysymysten tekeminen tekoälyn avulla. Juuri aamulla koiria ulkoiluttaessani olen päättänyt: kymmenen viimeisen kierroksen ajan keksin kysymykseni aivan itse.

Syysrunot (Chatgpt ja mä)

 

Pyysin tekoälyä kirjoittamaan syysrunon, jossa on kolme säkeistöä ja seuraavia sanoja: aurinko, uuni, pöllö, ilves, aika, pyörre, haamut, seinä, elämä, kuolema, painajaiset... ja suurin osa muista sanoista, jotka näkyvät omassa runossani tekoälyrunoilun alla. Sain seuraavan mitallisen (tai ainakin loppusoinnullisen) runon:

Syksyn pyörre

Aurinko metsän taa jo vaipuu,

haamut hiipii, ilta saapuu.

Uuni lämmittää pientä tupaa,

viileä tuuli kolkuttaa, lupaa.

Seinät kuiskaavat tarinoitaan,

painajaiset hiipivät uniin salaa.

Mäyrä kulkee lehtien alla,

ilves hiipii kuutamolla.

Pöllö huutaa oksan päällä,

kuuset hymisevät metsän hämärässä.

Metsäpalo jättää jäljet maahan,

hiljaisuus laskeutuu metsän haahmaan.

Elämä etsii uusia paikkoja,

kuolema sulkee vanhoja aikoja.

Aika lentää, lehdet pyörii,

tuuli nostaa kultapyörteen.

Syksyn pyörre kaiken muuttaa,

menneen muistoja hiljaa huuhtoo.

Elämä ja kuolema kulkevat rinnakkain,

kunnes talvi peittää maan valkeaan.

Näyte paljastaa vähintäänkin tekoälyn ajatuksen siitä, millainen runo on (loppusoinnullinen, narratiivinen, kaikin puolin hiukan koneellisessa ja odotuksenmukaisessa tasapainossa). Varmasti jonkun mielestä runo on hyvä, parempi kuin suurin osa ihmisistä muutamassa hetkessä kirjoittaisi. Siinä on myös mielenkiintoinen sana "haahmaan"!

Vertailun vuoksi oma runoni, josta idea lähti. Olen kirjoittanut kolme säkeistöä aivan eri aikoina, noin vuoden aikana. Tänä aamuna yhdistelin ne yhdeksi runoksi. Mielestäni itse kirjoittamassani runossa näkyy ihmisen sisäisyys ja ajatteluprosessi eri tavalla - en silti kiistä, etteikö joku voisi auttaa tekoälyäkin kirjoittamaan samaan tapaan:

Jotkin paikat pysyvät kylminä:

huoneissa tuuli, vaikka kuuset hymisevät hiljaa

ja auringon uuni hehkuu, ikuisuuteen jatkuva metsäpalo.

Haamut vaeltavat, ajan pyörre osuu

seiniin, ja aurinko on tuhkaa – unen karsikosta hiipii

mäyrä, ilves ja viimein pöllö sakkasiivin.

Vaihdan valoisien öiden painajaiset

syksyn pimeisiin: kuolema ei korjaa mitään siitä

mitä elämä oli.

Kommunismin historia Suomessa

 

Nyt on Puheenaiheessa erittäin mielenkiintoinen jakso: Kommunismi Suomessa. Pistin itse kuunteluun.

Aati ja Selma

 

I

Äitini isän tarina ennen kuin ei ole ketään, joka sen kertoo.

Aati, vuorenkuningas, tuli pihaan syntapillaan. Pankaa sauna lämpenemään, huusi

ja jätti mopon jalustalleen portaiden viereen. Tarakalla laukku, ja siinä pullo,

nosti sen portaalle ja istui katsomaan pakkaslauantaita

ja perhettään, ryyppy ryypyltä ne liukenivat kauemmas.

 

Selma tuvassa ja lapset kuka missä, portailla hän yhä räjäytti tienpohjaa,

kirosi työnjohtajaa, pyyhki lahkeisiin käsiensä tärinää

ja otti voiton sielunsa kivistä

polttavilla suullisilla.

    

Pimeä pimeä pimeä pimeä pimeä pimeä

metsän rajassa pimeä pimeä usva nousi

pimeä pimeä pimeä pimeä pimeä pimeä

                                                                   nousi jo tilkulla,

johon hän oli kylvänyt ruista.

 

II

Aati aloitti kirjat lopusta, hän tahtoi tietää

mihin tarina päättyy

 

Adiel Talvilahti itse

päätyi saunan lauteelle

kuin olisi käpertynyt siihen pestäväksi

 

Minä en aloita alusta

tai lopusta, en tiedä niistä mitään

kuuntelen vain

 

III

Selma oli Jääskestä

kylä jäi sodan jalkoihin, tuli lähtö Jepualle

aamusta iltaan hän pakkasi hallissa purua

oli pakko päästä pois

 

käsi kauhomassa puulastuja

keuhkot täynnä pölyä

hän näki Adielin

 

Talojen pohjia ja teitä, kaivoja

niitä kaikkia Adiel sai dynamiitillaan aikaan

Selma hakeutui seuraan

 

He lähtivät Jepualta

Aatin kotikuntaan

Selma oli raskaana.

 

IV

Aati ei puhunut lapsille sodasta, hän joi serkkunsa kanssa

Martta-mökillä viittoi kirkon pihaan ja sanoi

Menkää katsomaan siellä he makaavat ja minä ryyppään.

Yömyöhään Selma odotti, että mies nukahtaisi

Äiti piiloutui komeroon, me lapset pelkäsimme vintin rapussa,

isä särki komeron oven sorkkaraudalla.

Isä vihasi äitiä, en osaa sanoa sitä mitenkään muuten.

 

V 

Mulla kipeytyi hammas. Pääsin lääkäriin, ja lääkäri repi kaikki viisi reikäistä

 

pois... Repi ne irti ja lähetti kotiin, kävelin kilometritolkulla tuiskussa verta

 

sylkien, vaatteet lumikoppurassa. Ei penisilliiniä, leuka tulehtui, paisui märästä,

 

levisi kaulalle. Uunin pankolta hyppäsi kissa syliin ja tassullaan rikkoi paiseen.

 

VI

Sinä tammikuun yönä äiti herätti meidät.

Isä on saunassa, täytyy mennä katsomaan.

Isä makasi keskilauteella, kylmä, minä kosketin häntä.

 

Komerosta laudan päältä löytyi sepelvaltimolääkkeet,

isä ei ollut kertonut meille niistä.

Sinä yönä tuli Mäntän tehtailta haju, vielä tänäänkin

se haisee isän kuolemalta.

 

VII

Hautajaisten jälkeen Selma, perheenpää, sai kunnalta motin halkoja,

ja niin loppui äitini lapsuus. Aati ei enää ryypännyt palkkaansa,

pelottanut perhettään, mutta lapset joutuivat töihin, äitinikin,

neljätoistavuotias, lastenkodille, ehkä mielessään joululahjaksi saamansa

Aku-servietti ja joku hyvä sana. Isosisko sai töitä Ruotsista, veljet Helsingistä.

Valo kasvoi heissä hitaasti kuin kuoleman kynsissä.

VIII

Kun joku lähtee minkä paikan hän jättää? Senkö, johon kaipaa,

vai sen, johon ei koskaan palaa?

Aina jää jotain, esineet käyvät raskaiksi

hylkäämisestä, häpeästä, rakkaudesta.

Minkä naamion nämä kasvot kätkevät,

kun yö on sokea.

Aforismi

 

Elämä, pienessä kuvassa, omissa nahkoissa elettynä, nopea

ja väkivaltainen rakennemuutos, ilmastonmuutos.

Runominän vuosi

 

Kirjoitin taas kritiikin Kiiltomatoon, tällä kertaa kirjallisuusesseistiikasta eli Vesa Rantaman Runominän vuodesta (Siltala, 2026): https://kiiltomato.net/critic/runominan-vuosi/