Luin Ossi Nymanin uusimman eli Alkuhuudon viime vuodelta (2025) toisena kesäkirjanani. Romaanissa on kolmannen persoonan kerronta. Mielestäni se tekee henkilöistä enemmän konstruktioita kuin Nymanin autofiktiivisemmissä teoksissa (siis lukukokemuksen tasolla). Samalla Nymanin kerronnalle ominainen rehellisyys ja vaarantuntu ovat askelen kauempana, ikään kuin hallituissa laboratorio-oloissa. Omalaatuinen huumori ja tarkka lause ovat jäljellä, mutta intensiteetti ei ole sama kuin esimerkiksi Röyhkeydessä ja Häpeärauhassa.
Jotenkin kolmaspersoonainen kerronta ei kestä banaaleja mutta ei myöskään kovin nokkelia juttuja - etenkään dialogeissa - aivan samaan tapaan kuin ensimmäiseen persoonaan sidottu kerronta ja sisäinen puhe.
On selvää, että kirjailija haluaa hakea ääneensä uusia tasoja. Tässä niitä syntyy. Minulle tuli jatkuvasti mieleen kaksi muuta suomalaista kirjailijaa (enkä tarkoita nyt Kari Hotakaista, joka hänkin on jonkinlaisena isähaamuna mukana lakonisessa mutta tarkoin mietityssä lauseessa): huumorissa ja Toivon hahmon rakentelussa Jorma Korpela ja etenkin Martinmaa, mieshenkilö (1948) sekä lopun yllättävästi repeilevässä rakenteessa Jaakko Yli-Juonikkaan varhaisempi tuotanto Vanhan merimiehen tarinaan saakka.
Hyviä proosalukusuosituksia otetaan vastaan - käyn tässä lähipäivinä kirjastossa / kirjakaupassa, vaimon kanssa kuunnellaan sitten dekkareita!
