Pitänee olla aurinko (yhden kirjaimen poisto siis).
Triggeristä virittyvän traumamuiston tekstistäsi saisi kai seuraavasti:
MUISTO
Vintin portaat, konttaan niitä, painan kättä ikkunaan, kuusi huojuu, vapisevat sormet nipistävät kärpäsiä, ne ryömivät ruutujen välissä, lapsen käsi haroo, liukuu ja kaiken yllä on on oksien salaisuus, uhkan varjo, aurinko.
Vähän ehdin ajatellakin... En ollut varma. Nyt sain siis varmistuksen. Ehkä runossa pitäisi olla toinenkin tuollainen virhe, niin asia olisi selvempi. Tai taisin vain taipua liian aikuiseen luentaan. Ja heti tunkeutui mieleeni kyllä tuo vihlova muunnelma, joka on yllä ja joka viittaa prosessiin, jossa ihmiselle aiheutetaan elinikäinen trauma varhaisessa lapsen persoonan kehitysvaiheessa.
Historioitumattomista ja triggereistä virittyvistä traumamuistoista voisi kirjoittaa kiinnostavan runosarjan. Nehän ovat viiltäviä uudelleen kokemisia.
Mun ekoja lapsuudenmuistoja on pystykorva. Kyseinen koira puri minua koulun pihassa. Taisi olla talonmiehen koira. Mummo oli keittäjänä tuossa koulussa, ja olin jotain kolmevuotias, kun menimme äidin kanssa katsomaan mummoa. Olin juossut liian äkisti koiran reviirille koulun takana, ja se nappasi kiinni. Tällainen koiranpurentatilanne tuli muinoin uniin useammankin kerran. Enää en pelkää koiria. Meillä on perheessä kaksi koiraa. Trauma hoidettu.
Mutta sitten itse viittaan asioihin, joita esim. Onno van der Hart & Ellert Nijenhuis & Kathy Steele käsittelevät tietoteoksessaan Vainottu mieli (Rakenteellinen dissosiaatio ja kroonisen traumatisoitumisen hoitaminen).
Äkisti tajusin, kuinka oivallinen välinen runous olisi aktivoituvien traumamuistojen sanoittamisessa.
Silloin kun olisi kirjoitettava kauhistuneessa preesensissä.
(Tietenkin kaikki osaava kirjoittaminen on tehtävä havahtuneella tarkkaavaisuudella.)
Joo. Kuinkahan moni runoilija on tätä tehnyt? Ehkä ei kovinkaan moni.
Tässä sekä runoilija että lukija lukija joutuvat kauas onnellisuuskuplan ja mukavuusalueen tuolle puolen.
"Tarttuu ruskeaksi lakatun oven ripaan hän, hänelmä, lakka irtoaa ja lainehtii ylitse eikä pysty hengittämään vaahtoavan lakan alla se kai aikuinen tai rooli, jonka hihasta työntyy lapsen käsi, tämä joka puristaa ripaa..."
Tuo on kyllä sattuva kuvaus. Ei ollut tarkoitukseni triggeröidä ja nostaa hajottavia muistoja pintaan. Muuten, Stiina Saaren Änimling kuvaa seksuaalitraumaattista kokemusta runon kielellä. Se näkyy erinäisinä hajoamisina ja pintaan tulevana hylkimisenä jne.
Omasta tarinastasi saisi tarkoittamallani tavalla traumaattisen, jos äitisi ja mummosi olisivat syyttäneet sinua siitä, että miksi ärsytit tuota koiraa niin, ettei se voinut tehdä muuta kuin käydä kimppuusi.
Juuri nuo sanasi sanoisi se, jolla on amnestinen trauma. Hän haluaisi vakuuttua yhä uudelleen äitinsä ja mummonsa antamasta turvasta. Puolustaisi itselleen tulkintaansa. Mutta triggerit...
No niin, Vesa, nyt emme tässä tietenkään ryhdy sekoittelemaan puuroja ja vellejä.
Mua nyt vain sattuu kiinnostamaan tämä traumatisoituminen ja dissosiaatio aina dissosiatiiviseen identiteettihäiriöön saakka, jolloin ihmisellä on eriytyneitä persoonallisuuden osia omine todellisuuden tulkintoineen, muisteineen ja muistamattomuuksineen.
Jolloin ihminen on identiteettisysteemi.
Ei varmastikaan ole nyt rakentavaa enää jatkaa tästä aiheesta.
Varmasti on noin. Yritin keksiä tilannetta, jolloin äiti olisi minua loukannut tai pettänyt luottamukseni. Hänessä on omat heikkoutensa kuten meissä kaikissa, mutta en keksinyt koko elämäni ajalta yhtään tilannetta, jolloin hän olisi jotenkin pettänyt minut. Mummoani en valitettavasti ehtinyt nähdä kuin kymmenkunta kertaa. Hän paistoi lättyjä, oli mukava ja leppoisa. Helppo ei ollut hänenkään elämänsä alkoholisoituneen miehen ja lapsikatraan kanssa. Mies kuoli, mummo jäi. Oma poikansa tuli sitten piinaksi. Muistan mummon yksiöstä vessan, jossa usein oli vessanpöntössä tupakan natsa ja siitä kitkerä tupakan haju. Kotonani ei kukaan tupakoinut ja juonut - ei tainnut mummokaan juoda, mutta miehet hänen ympärillään joivat.
Jokin yleinen tuossa. Ensimmäinen kotini oli minullakin puutalossa, rautatieläisten vuokrakasarmi, mutta pienelle pojalle unelma. Kesällä ennen poismuuttoa sain alkaa viettää aikaa vinttikerroksessa. Siellä oli juuri tuollainen kärpäsikkuna, heteka, harmaa peitto ja sarjakuvalehtiä. Aurinko ikkunassa, ikkunan takana vihreää, kesää. Olen ajatellut että siellä sinä kesänä synnyin tietoiseksi minäksi, koska sain olla siellä täysin riippumatta muista. Hämähäkin verkot ikkunassa. Kun sain sitten tietää että muutamme parempaan asuntoon jossa kaikki mukavuudet, vanhempieni kannalta siis, itkin lohduttomasti päiväkausia. Kaupunginosalla oli vielä komea nimikin, Kotkankallio. Nuo talot ajat sitten purettu. (Lukenut nyt viikonloppuna aika hyvä kirjaa jossa tuotiin esiin kaiken muun ohella miten tylsiä kirjoissa lapsuuskuvaukset ovat lukijan kannalta. Usein ovatkin, yhtä uuvuttavia kuin unien kuvaukset. Sekin on totta mutta eivät aina. Mutta yleisiä ovat monet kokemukset ja kuvat koska olemme ihmisiä. Kärpänen ikkunassa räpistelemässä ja lapsi sitä katsomassa.) jope
Pitänee olla aurinko (yhden kirjaimen poisto siis).
VastaaPoistaTriggeristä virittyvän traumamuiston tekstistäsi saisi kai seuraavasti:
MUISTO
Vintin portaat, konttaan niitä, painan kättä ikkunaan,
kuusi huojuu, vapisevat sormet nipistävät kärpäsiä, ne ryömivät ruutujen välissä, lapsen käsi haroo, liukuu ja kaiken yllä on
on oksien salaisuus, uhkan varjo, aurinko.
Jari.
Jari, kirjoitusvirhe on tarkoituksellinen, kuvastaa lapsen tapaa sanoa aurinko.
PoistaVähän ehdin ajatellakin... En ollut varma. Nyt sain siis varmistuksen. Ehkä runossa pitäisi olla toinenkin tuollainen virhe, niin asia olisi selvempi. Tai taisin vain taipua liian aikuiseen luentaan. Ja heti tunkeutui mieleeni kyllä tuo vihlova muunnelma, joka on yllä ja joka viittaa prosessiin, jossa ihmiselle aiheutetaan elinikäinen trauma varhaisessa lapsen persoonan kehitysvaiheessa.
PoistaJari.
Historioitumattomista ja triggereistä virittyvistä traumamuistoista voisi kirjoittaa kiinnostavan runosarjan. Nehän ovat viiltäviä uudelleen kokemisia.
VastaaPoistaJari.
Mun ekoja lapsuudenmuistoja on pystykorva. Kyseinen koira puri minua koulun pihassa. Taisi olla talonmiehen koira. Mummo oli keittäjänä tuossa koulussa, ja olin jotain kolmevuotias, kun menimme äidin kanssa katsomaan mummoa. Olin juossut liian äkisti koiran reviirille koulun takana, ja se nappasi kiinni. Tällainen koiranpurentatilanne tuli muinoin uniin useammankin kerran. Enää en pelkää koiria. Meillä on perheessä kaksi koiraa. Trauma hoidettu.
PoistaVarmasti on pahempiakin traumoja. Niitä voisi kyllä käsitellä myös runoissa.
PoistaIso juttuhan tuo oli mitä sinulle tapahtui.
PoistaMutta sitten itse viittaan asioihin, joita esim. Onno van der Hart & Ellert Nijenhuis & Kathy Steele käsittelevät tietoteoksessaan Vainottu mieli (Rakenteellinen dissosiaatio ja kroonisen traumatisoitumisen hoitaminen).
Äkisti tajusin, kuinka oivallinen välinen runous olisi aktivoituvien traumamuistojen sanoittamisessa.
Silloin kun olisi kirjoitettava kauhistuneessa preesensissä.
(Tietenkin kaikki osaava kirjoittaminen on tehtävä havahtuneella tarkkaavaisuudella.)
Joo. Kuinkahan moni runoilija on tätä tehnyt? Ehkä ei kovinkaan moni.
Tässä sekä runoilija että lukija lukija joutuvat kauas onnellisuuskuplan ja mukavuusalueen tuolle puolen.
Jari.
"Tarttuu ruskeaksi lakatun oven ripaan hän, hänelmä, lakka irtoaa ja lainehtii ylitse eikä pysty hengittämään vaahtoavan lakan alla se kai aikuinen tai rooli, jonka hihasta työntyy lapsen käsi, tämä joka puristaa ripaa..."
PoistaKai noinkin vaikkapa.
Jari.
Tuo on kyllä sattuva kuvaus. Ei ollut tarkoitukseni triggeröidä ja nostaa hajottavia muistoja pintaan. Muuten, Stiina Saaren Änimling kuvaa seksuaalitraumaattista kokemusta runon kielellä. Se näkyy erinäisinä hajoamisina ja pintaan tulevana hylkimisenä jne.
Poistahttps://verkkokauppa.teos.fi/sivu/tuote/animling/2291198 Stina Saari on siis tekijä.
PoistaThanks tiedosta.
PoistaOmasta tarinastasi saisi tarkoittamallani tavalla traumaattisen, jos äitisi ja mummosi olisivat syyttäneet sinua siitä, että miksi ärsytit tuota koiraa niin, ettei se voinut tehdä muuta kuin käydä kimppuusi.
Jari.
Näin on. Onneksi ei tapahtunut niin.
PoistaJuuri nuo sanasi sanoisi se, jolla on amnestinen trauma. Hän haluaisi vakuuttua yhä uudelleen äitinsä ja mummonsa antamasta turvasta. Puolustaisi itselleen tulkintaansa. Mutta triggerit...
PoistaNo niin, Vesa, nyt emme tässä tietenkään ryhdy sekoittelemaan puuroja ja vellejä.
Mua nyt vain sattuu kiinnostamaan tämä traumatisoituminen ja dissosiaatio aina dissosiatiiviseen identiteettihäiriöön saakka, jolloin ihmisellä on eriytyneitä persoonallisuuden osia omine todellisuuden tulkintoineen, muisteineen ja muistamattomuuksineen.
Jolloin ihminen on identiteettisysteemi.
Ei varmastikaan ole nyt rakentavaa enää jatkaa tästä aiheesta.
Jari.
Varmasti on noin. Yritin keksiä tilannetta, jolloin äiti olisi minua loukannut tai pettänyt luottamukseni. Hänessä on omat heikkoutensa kuten meissä kaikissa, mutta en keksinyt koko elämäni ajalta yhtään tilannetta, jolloin hän olisi jotenkin pettänyt minut. Mummoani en valitettavasti ehtinyt nähdä kuin kymmenkunta kertaa. Hän paistoi lättyjä, oli mukava ja leppoisa. Helppo ei ollut hänenkään elämänsä alkoholisoituneen miehen ja lapsikatraan kanssa. Mies kuoli, mummo jäi. Oma poikansa tuli sitten piinaksi. Muistan mummon yksiöstä vessan, jossa usein oli vessanpöntössä tupakan natsa ja siitä kitkerä tupakan haju. Kotonani ei kukaan tupakoinut ja juonut - ei tainnut mummokaan juoda, mutta miehet hänen ympärillään joivat.
PoistaOk. Mun tarkoitukseni ei näillä aspekteillani ole tarkoitus esiintyä häiritsevästi tai jotakin huojuttavasti.
PoistaJotenkin vain varon sitä, että ryhtyisin sinänsä kirjoittamaan omaa blogia.
Tietenkin ja valitettavasti on kohtaloita, joissa pettäminen tapahtuu ja silloin jo kun persoona rakentuu.
Ja minuus torjuu pettämisen totuutta.
(Tämä kaikki voisi kuulua sinne omaan blogiini, sen tematiikkaan, jos sitä välittäisin kirjoittaa.)
Jari.
Ala taas blogi, Jari. Lupaan käydä lukemassa niin kuin silloin kun se oli auki.
PoistaKiitos, Vesa. Asiaa voi harkita, vaikka se tuntuu tällä hetkellä etäiseltä.
PoistaJari.
Jokin yleinen tuossa. Ensimmäinen kotini oli minullakin puutalossa, rautatieläisten vuokrakasarmi, mutta pienelle pojalle unelma. Kesällä ennen poismuuttoa sain alkaa viettää aikaa vinttikerroksessa. Siellä oli juuri tuollainen kärpäsikkuna, heteka, harmaa peitto ja sarjakuvalehtiä. Aurinko ikkunassa, ikkunan takana vihreää, kesää. Olen ajatellut että siellä sinä kesänä synnyin tietoiseksi minäksi, koska sain olla siellä täysin riippumatta muista. Hämähäkin verkot ikkunassa. Kun sain sitten tietää että muutamme parempaan asuntoon jossa kaikki mukavuudet, vanhempieni kannalta siis, itkin lohduttomasti päiväkausia. Kaupunginosalla oli vielä komea nimikin, Kotkankallio. Nuo talot ajat sitten purettu.
VastaaPoista(Lukenut nyt viikonloppuna aika hyvä kirjaa jossa tuotiin esiin kaiken muun ohella miten tylsiä kirjoissa lapsuuskuvaukset ovat lukijan kannalta. Usein ovatkin, yhtä uuvuttavia kuin unien kuvaukset. Sekin on totta mutta eivät aina. Mutta yleisiä ovat monet kokemukset ja kuvat koska olemme ihmisiä. Kärpänen ikkunassa räpistelemässä ja lapsi sitä katsomassa.) jope
Hieno kuvaus! Taitaa olla useammankin suomalaisen elämän alkutaipaleella tällainen tilanne.
PoistaMyös minun lapsuuteeni kuuluivat useat muutot. Oli aika rankkaa, kun piti aina lähteä ja sopeutua uuteen paikkaan. Mutta kyllä siitä selvisi.
Poista