Tässäpä ilman turhia lätinöitä:
https://www.satakunnankansa.fi/kolumnit/art-2000009257304.html?fbclid=IwAR3o_1-w0kTJWbSvKtZ2DNd-kecyIwmcGCSf65bBdiITfAZNWoj72cc4rCg
Tässä Taloussanomien jutussa taas sitten sitä käytäntöä:
https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000009253304.html
Jossain vaiheessa ihmisten on pakko lähteä kadulle kertomaan asiasta päättäjille. Jos meno ei muutu, uskon, että tammi-helmikuussa viimeistään.
Oli pakko viimein käydä paikassa, josta on kirjoittanut pari kolme vuotta. (Tietenkin siinä vaiheessa, kun torpan ovet ovat kiinni ja kynä laskettu kädestä.)
Kirjoittajalla on aina lohtunaan ajatus, että minkään ei tarvitse olla valmista kerralla. Riittää kun osaa kirjoittaa kyllin hyvin ja on valmis työstämään aikaansaannostaan yhä uudelleen. Jos saa tehtyä yhdenkin onnistuneen runon tai luvun proosaa on siinä näyttö siitä, että saman tai vastaavan voi toistaa uudelleen. On suuri apu, jos pystyy editoimaan omaa tekstiään tai ymmärtää periaatteet, joilla onnistunut teksti on syntynyt. Silloin ei ole pelkän inspiraation varassa.
Hyvää Aleksis Kiven päivää 2022!
Juhlistan sitä jatkamalla alla olevan opuksen viimeistelyä. Ei ole enää paljon jäljellä (eikä kyllä tehtävissäkään). Teos ulkona 9.1.2023. Käsis lähtee perjantaihin mennessä lopullisesti käsistä(ni).
https://otava.fi/kirjat/alexis/
Alku on
tällainen lyyrinen juttu, mutta siinä on jo ristiriidan siemenet:
Käs kädessä ma Kalman herran kanssa
Nyt seison,
sen huomaan jo; mutta hieno
On kätensä
kuin nurmell’ illan kaste
Sadeaamun kalveassa valossa olin kirjoittanut rivit. Ne jäivät minuun kummittelemaan, vaikka yhä uusia sanoja löysin ja entisten päälle keräsin. Arkin tullessa täyteen sirottelin paperille hiekkaa, katsoin sumussa seisovia koivuja ja pännällä piirtämiäni merkkejä ja musteen kuivuttua kaadoin hiekan pois; osotelmani valmiit sivut asettelin pöydälle vierekkäin ja aina väliin niitä silmäsin ennen kuin jatkoin.
Yö oli tyyni ja pilvetön. Laskin kynän ja kävin vuoteelleni, mutta nukuttua en saanut. Aamuinen levottomuus pyrki esiin, ja uni karttoi silmää. Otin kenkäni ja takkini ja lähdin ulos. Piha uhkui yhä kosteutta. Aurinko oli laskenut mäkien taa, ja siellä täällä lauloi yölintu. En tiennyt mihin menisin, mutta astelin pihalta maantielle ja aikani sitä kuljettuani oikaisin punakukkaisten ojien ja perunapalstojen poikki, suuntasin viitaan ja siitä niitylle, jossa kukat helmeilivät kasteessa. Niityn takana nousivat viljaa keinuvat pellot sinisenä haamottavalle mäelle.
Pysähdyin ja katsoin niittua, sileää ja lakeaa kuin lampi. Sen rannassa oli koivu, raivaajien siihen jättämä; lehdet olivat korkean puun rinnoilla kuin kauhtana, kuin suuri tuoksuva nainen olisi siihen seisahtunut. Lähdin kohti koivua, ja saavuttuani puun luo jäin nojaamaan sen valkeaan runkoon. Mikään ei häirinnyt yön rauhaa. Aamun kauhua ei ollut, ja syytös oli pois ja yön soma ääni kuiskaili hiljaisuudessa.
Olin kuin hautakammion rauhassa. Ehkä lempeä enkeli oli jäänyt nukkumaan puun kruunuun, ja pian kuulin hänen huokauksensa. Se väikkyi ylleni, ja äkkiä pääni kääntyi luoteeseen, jokin veti silmiäni sinne ja käski ne avata. Omituinen näky, vieläkään en tiedä, syntyikö se mielessäni, vai ilmestyikö minulle kaukainen mailma, mutta kankaan ja korkean pellon harteilla oli kivinen tanner, sumu kohosi sen kyljillä. Siellä kasvoi vihreä taivaanyrtti, loiste väritti yrtin ja sen päärmeistä tiukkui valo, joka kirkkaana suikeroi vuoren hämärässä, ja ylimpänä häilyi heikko, ujo päivänkaari kuin olisi se ollut itse pyhä päivännousu. Mikä oli tuo tienoo ja miksi se minulle näytettiin, asuiko siellä joku ja paikkaa rakensi vai tyhjänäkö se minua odotti?
Näin liikettä; ei ollut tyhjä ilmarannan vuori, iloa ja asuntoja täysi oli jyrkkä sininen rinnus, ihmiset siellä kulkivat ja töitään toimittivat. Mutta aika ajoin, kun he toimistaan raukesivat, heidänkin silmänsä kääntyivät toisaalle, juhlallisiin säteisiin ja loimuun, joka hehkui kaukaisuudessa.
Ja syvällä kaukaisuudessa oli suuri lähde, jossa neidot kylpivät, omenoita oli heidän päidensä päällä ja kurjet ja mustat naakat nousivat lentoon lähteen reunoilta. Lähdettä kiersi nuorten miesten joukko villien sikojen, karhujen, kameleiden ja yksisarvisten hevosten seljässä.
Ja joku vuorella kiinnittää katseensa tuohon lähteeseen ja kompastuu. Nousee säkkinsä olalle vääntäen, alkaa kiivetä ja horjahtaa taas…
Suru valtasi minut. Eteenpäin odotuksessa ja kaipauksessa, niinkö se on myös tuossa vuorimaassa? Mikä on se tähti ja lähde, jota he katsovat, entä jos sielläkin asuu kansa, kenties polttavassa kuumuudessa, kuivien purojen pohjalta yön kastetta särpien, palavia peltoja ja kyliä paeten, suunnaten silmänsä jonnekin, mitä he kutsuvat lähteeksi ja autuudeksi?
Seisoin ajattomuudessa. Nämä näyt piirittivät minua, kunnes tuuli alkoi kahisuttaa lehtiä ja ruohoa ja näkymättömät lähtivät ja himmeät äänet kuolivat aamutuulen virtaan; riensi se koillisesta ja toi uuden päivän hymisten.
Oli juhlapäivä, elokuun kaunis sunnuntai, joka sanoi: Nuku vielä, nouse sitten, me kaikki suljemme silmämme hetkeksi nyt.
Pistän tähän maistiaisiksi pari katkelmaa
Alexis-romaanistani, jonka on tarkoitus ilmestyä tammikuussa.
Näitä katkelmia, joista romaani koostuu, on kaikkiaan noin 170. Katkelmat muodostavat ajallisen ja kerronnallisen jatkumon. Katkelmien pituudet vaihtelevat. Osa on selkeästi tapahtumapainotteisia ja kerronnallisia. Näissä katkelmissa painottuu lähinnä tunnelma ja tyyli.
12 p. heinäkuuta, 1869
Tjusträsk, lähdekallion ranta, makaan selälläni puiden varjossa. Taivaan laella liikkuu harso kuin untuva pilvien alla – harso, ei akkunaa vaan rajattomuus. Tuuli painaa järven pintaa kuin vaskikauhaa, joka on sininen ja harmaa, kun sitä taotaan tulen jälkeen ja sitten kastetaan veteen.
Lounainen puhaltelee, soittaa koivuja ja honkia, huminaa ja suhinaa päälletysten. Taivaan rajassa pilvet kuhmuraisina, pohjistaan tummina, tänään valo poskella on lempeä, huomenna sataa enkä enää loio tässä. Pilvi synkentää kunnaan järven takana, tiira syöksyy kohti veden pintaa mutta kirkaisee ja kääntyy pois.
Kerran on myyrä raapinut kynsillään koivun lahoa sydäntä tieltään. Kun se viimein pääsee latvaan, näkee se tuulenpesän rungon haarassa. Ah, tässäpä tahdon olla, sanoo hän, iankaikkisesti olla, ja hänen myyränsilmänsä tihrustavat ontosta puusta pitkin tuulia.
Näin aattelen ja makoilen luonnon polsterilla kuin Veljesteni Lauri omilla matkoillaan. Tässä mailmassa tahtoisin elää ja muistaa vain väärän katajan, pahkamollon ja tuulenpesät syksyisissä koivuissa, jonkin hongikon yli lipuvan palteen tai kuusten kärjillä mustanharmaat pilvikunnaat, jotka hitaasti siirtyvät lännestä itään ja satavat rinteisiin.
31 p. toukokuuta, 1870
Mitä on ihmisen ruumis muuta kuin pyhä kaunis astia, jossa rietas, haiseva pyhä vatsa istuu; sitä hänen täytyy joka päivä kantaa ja kärsiä, sitä on hänen täytettävä ja ravittava, sitä kaunistettava ja puhdistettava ja yritettävä pitää sen iloa yllä, kunnes vatsa jälleen tekee itsensä riettaaksi...
Huussissa istun ja suoltani kouristaa ja samassa muistan lapsuudesta, miehellä oli mato. Raavas mies riutui, päivä päivältä hänen muotonsa kelmeni, hänen vatsansa pullistui, ja hän toimitti kivuliaasti asioitaan. Silloin tällöin hän ryyppäsi tappaakseen madon. Vanha äitinsä sanoi: Hellitä, sinä ja mato olette yhdessä. Kun nälkä kalvaa suoliasi, se täyttää sinut, kun paskasi on kuivaa kuin pihka, se muhevoittaa sonnan. Ehkä synnyit matosi kanssa, se on osa olentoasi. Älä ota sitä kokonaan pois.
Me pojat katsoimme, kun mies kyykistyi kartanolla ja työnsi. Viimein madon pää tuli näkyviin, ja hänen vaimonsa tarrasi siihen villaisella vanttuulla, veti madon varovasti esiin, veti ja pyöritti kintaansa ympäri. Mies asteli jalat harallaan, hitaasti, ja leveä mato roikkui hänestä, hän käveli kymmenen askelta, melkein kolmetoista, kunnes mato putosi maahan ja vaimo veti sen pihan yli, sotki sen kuokalla ja hautasi tunkion taakse metsään. Kun madon pää luiskahti esiin, oli se kuin viilin peittämä lusikka lauantai-aamuna.
Menen pesemään käteni, ja minut valtaa ajatus: Mato poistuu, mutta kuka tietää, ettei toinen tule tilalle, ja kuka tietää, mitkä vahingot se on jo ehtinyt tehdä?
Jotain ikävää muistan Helsingin matkaltani. Toettuani
humalani riivauksesta suuntasin vielä kerran Bergbomille Kaarloa tavatakseni ja
häntä kiittääkseni.
Edellisenä iltana olimme pitkään keskustelleet elämästä. Oli ilta taas, mutta Kaarlo ei ollut kotona. Sisarensa Emilie ja Augusta ottivat minut vastaan ja pyysivät, että odottaisin.
Koko illan ja yön varroin ystävääni hänen työhuoneessaan pasteeraten ja kirjoja selaten, vaan ei kuulunut häntä. Otin hyllyltä Kantin teoksen ja luin sanat: ”Valistuminen on ihmisen irtautumista itsensä aiheuttamasta kyvyttömyydestä. Ei ole kyvyttömyyden syy tietämättömyys; kyvyttömyys on päättämättömyyttä, se on rohkeuden puutetta käyttää mieltään ilman toisten ohjausta.” Sapere aude, uskalla olla viisas, niin Kant kirjoitti, rohkene käyttää omaa mieltäsi.
Ei kuulunut Kaarloa, ja nukahdin hänen sohvalleen. Aamun koittaessa tein lähtöä, ja sisaruksia hyvästellessäni purskahdin itkuun. Oli kuin joku olisi sanonut, että kaikki on ohi, ei palaa koskaan tämä sama elämä, johon ystävät ja tahto Suomen ja kirjallisuutemme hyväksi ovat kuuluneet. Ei ole minusta Munkhausiksi, joka itsensä sielunhätänsä suosta nostaa.
Emilie tuli avaamaan minulle ovea, ja hänelle sain sanottua: Kaikesta olen kiitollinen, mutta viimeistä kertaa tässä talossa nyt luuloni mukaan vierailen, rakkaat terveiseni Kaarlolle.
Lähdin eilen saunan jälkeen heittämään uistinta mökkilahdelle. Sain tutuilta paikoilta parisenkymmentä ahventa. Seitsemän isointa otin ruoaksi. Kuvassa ylinnä oleva on himpun vajaa puolikiloinen. Yksi vielä isompi ahven oli siimassa, luulin sitä ensin haueksi, kun iski niin kovaa, mutta kala oli huonosti kiinni ja pääsi karkuun. Pidän veneessä aina vanhaa laastisaavia, jossa on runsaasti vettä. Näin kalat pysyvät virkeinä ja voin reissun jälkeen valita saaliin. Seitsemän joutui siis laudalle, ja loput pääsivät jatkamaan matkaansa; pienimpiä vapautin saman tien kun niitä sain. Elokuu on mökkijärvellä hyvää ahvenaikaa.
Operaatio Taklim hoidettu; murtuneeseen saumaan bitumia, sitten piipunhattu pois ja hormin nuohous, nokipölyn pyyhintä katolta ja maisemia ihailemaan.
Kurkihirren päälle, molempiin päätyihin, pistin muurahaisansan. Tämä on juuri sitä aikaa kesästä, kun lentomuurahaiset, isot kuhnurit ja naaraat, etenkin nuo kuhnurit, tunkeutuvat mökkiin.
Kuvasta muuten huomaa, miten männyt ovat kaikki kallistuneet hiukan etelään päin eli valon suuntaan.
Näiden maisemien myötä kaikille hyvää juhannusta.
Viileitä kesäpäiviä riittää. Pari päivää sitten tein klapeja. Metsästä löytyy tuulen ja lumen katkomia puita, joita olen saanut luvan hakea. Ensin kaadan puut ja pätkin rungot pölleiksi. Sitten raahaan ne pihaan ja pistän kirveen heilumaan. Polttopuiden tekemiseen tulee himo. En saanut näidenkään kohdalla lopetettua ennen kuin kaikki oli halottu ja ladottu pinoihin. Nyt ovat olleet pressun alla sateelta suojassa. Odotan aurinkoisia päiviä, jotta puut saavat kuivua tuulessa ja paisteessa. Jos hyviä kelejä ei kuulu, siirrän klapit suosiolla vajaan. Ensi kesänä ovat täyttä tavaraa saunan uunissa ja kaminassa.
Maailmantapahtumien suhteen ajatukset ovat odottavia ja jotenkin lukittuneita. Hirveänä painaa tieto Venäjän tulivoimasta, jonka ei tarvitse olla edes tarkkaa ollakseen tuhoisaa. Rautaa Venäjällä riittää, miestappioista ei välitetä. Jotenkin pitäisi murtaa se yhtälö, jossa tykistöreservi toteuttaa päivä toisensa perään Putinin suunnitelmaa - sitä jossa ei ole oikeastaan muuta sisältöä kuin että valta on valtaa, kaikki muu on irvokasta saastaa. Sille tautologialle kukaan ei voi mitään, että valta on valtaa, paitsi tuhoamalla tuon valta-aseman. Pelkään, että Eurooppa, varsinkin EU, on liian heikko tähän peliin. Ukrainalla riittää miesreservejä, mutta niillä ei tee paljoakaan, kun Venäjän tykistö ampuu kymmenien kilometrien päästä linjoihin ja asutuskeskuksiin tuhotakseen Ukrainaa hallitsevat natsit.
Son of a Bach oli multa unohtunut vähäksi aikaa. Näitä on nyt mukava kuunnella, tulee hyvä mieli.
Passacaglia vaikka ekaksi. Jos ei tällä päivä parane, niin ei sitten millään:
https://www.youtube.com/watch?v=LJJoanwpT5c
Näiltä löytyy Air, Bourrée, Minuet, Badinerie jne. jne.
Eino Leino kirjoitti Terve Ukraina -runonsa 29. kesäkuuta 1917
Terve Ukraina! Kunnias soikoon,
Huutona huomenen valkenevan!
Voimasi, lempesi leimaus voikoon
vaatia, laatia maan vapahan!
Uljas Ukraina! Nyt älä horju!
Kerran se koittaa kansojen koi.
Tyynenä, vankkana vaarasi torju,
tai jos on tarpehen, niin salamoi!
Kaunis Ukraina, kansojen suola!
Sulla on lippu ja meillä on tie.
Myötäs on myrskyssä Suomi ja Puola,
Myös Viro, Lätti ja Liettua lie.
Eespäin, Ukraina! Et ole orja,
itse jos toivot ja tahdot sa sen.
Kuuletko kuoron, mi suur' on ja sorja
kuin meri kansojen kauhtuvien?
Uusi Ukraina, tenhoisa, uhkee!
Väljinä välkkyvät virtasi suut,
Vapauden purppurakukkihin puhkee
Mordva, Grusinia, Permi ja muut!
Hetki on Venäjän heimojen nousta;
katkoa kahlehet tsaarien yön.
Loista, Ukraina! Jännitä jousta,
valkaise tie tasavaltaisen työn.
Tänään kuulin ensi kertaa tähän yhä ajankohtaiseen ja hienoon runoon sävelletyn laulun. Kannattaa kuunnella:
https://www.youtube.com/watch?v=zVcKj5B9nz8
PS. Tässä Pekka Toverin viikon takainen operatiivinen analyysi Venäjän sotavoimista ja Ukrainan tilanteesta
https://www.youtube.com/watch?v=Cmp7ZbwAIUA
Poliitikot ovat ihmeellisiä. He tietävät vuosikymmenten päähän, mitä meidän pitäisi syödä ja mitä ei, he tietävät millaisia lääkäripalveluja pitäisi järjestää ja millaisia ei, he tietävät millaisilla autoilla meidän pitäisi ajaa ja millaisilla ei, he tietävät millaisella prosentilla kutakin pitää verottaa; he tietävät mitä metsässä pitää kasvaa ja mitä ei ja mitä pelloilla, he tietävät millaisen tulen uunissa pitäisi palaa ja missä ruoka tuotetaan ja missä ei; he tietävät missä ihmisten tulisi asua, samoin he tietävät mitä kansan pitäisi ajatella ja sanoa erinäisissä asioissa, vaikeissakin, ja myös mistä tulisi pitää turpa kiinni. Mutta he eivät osaa päättää, pitäisikö meidän puolustautua ylivoimaiselta viholliselta vai ei ja miten ja milloin olisi aika toimia. Tässä kohden heidän tietonsa katoaa, he alkavat haistella tuulta ja puntaroida ja miettiä omaa asemaansa ja aiempia valintojaan, jotkut puhuisivat paljon mieluummin aivan jostakin muusta hyvin hyvin vakavasta, joka uhkaa unohtua.
