Pistän tähän maistiaisiksi pari katkelmaa
Alexis-romaanistani, jonka on tarkoitus ilmestyä tammikuussa.
Näitä katkelmia, joista romaani koostuu, on kaikkiaan
noin 170. Katkelmat muodostavat ajallisen ja kerronnallisen jatkumon.
Katkelmien pituudet vaihtelevat. Osa on selkeästi tapahtumapainotteisia ja
kerronnallisia. Näissä katkelmissa painottuu lähinnä tunnelma ja tyyli.
12 p. heinäkuuta, 1869
Tjusträsk, lähdekallion ranta, makaan selälläni puiden
varjossa. Taivaan laella liikkuu harso kuin untuva pilvien alla – harso, ei
akkunaa vaan rajattomuus. Tuuli painaa järven pintaa kuin vaskikauhaa, joka on
sininen ja harmaa, kun sitä taotaan tulen jälkeen ja sitten kastetaan veteen.
Lounainen puhaltelee, soittaa koivuja ja honkia,
huminaa ja suhinaa päälletysten. Taivaan rajassa pilvet kuhmuraisina,
pohjistaan tummina, tänään valo poskella on lempeä, huomenna sataa enkä enää
loio tässä. Pilvi synkentää kunnaan järven takana, tiira syöksyy kohti veden
pintaa mutta kirkaisee ja kääntyy pois.
Kerran on myyrä raapinut kynsillään koivun lahoa
sydäntä tieltään. Kun se viimein pääsee latvaan, näkee se tuulenpesän rungon
haarassa. Ah, tässäpä tahdon olla, sanoo hän, iankaikkisesti olla, ja hänen
myyränsilmänsä tihrustavat ontosta puusta pitkin tuulia.
Näin aattelen ja makoilen luonnon polsterilla kuin
Veljesteni Lauri omilla matkoillaan. Tässä mailmassa tahtoisin elää ja muistaa
vain väärän katajan, pahkamollon ja tuulenpesät syksyisissä koivuissa, jonkin
hongikon yli lipuvan palteen tai kuusten kärjillä mustanharmaat pilvikunnaat,
jotka hitaasti siirtyvät lännestä itään ja satavat rinteisiin.
31 p. toukokuuta, 1870
Mitä on ihmisen ruumis muuta kuin pyhä kaunis astia,
jossa rietas, haiseva pyhä vatsa istuu; sitä hänen täytyy joka päivä kantaa ja
kärsiä, sitä on hänen täytettävä ja ravittava, sitä kaunistettava ja
puhdistettava ja yritettävä pitää sen iloa yllä, kunnes vatsa jälleen tekee
itsensä riettaaksi...
Huussissa istun ja
suoltani kouristaa ja samassa muistan lapsuudesta, miehellä
oli mato. Raavas mies riutui, päivä päivältä hänen muotonsa kelmeni, hänen
vatsansa pullistui, ja hän toimitti kivuliaasti asioitaan. Silloin tällöin hän
ryyppäsi tappaakseen madon. Vanha äitinsä sanoi: Hellitä, sinä ja mato olette
yhdessä. Kun nälkä kalvaa suoliasi, se täyttää sinut, kun paskasi on kuivaa
kuin pihka, se muhevoittaa sonnan. Ehkä synnyit matosi kanssa, se on osa olentoasi.
Älä ota sitä kokonaan pois.
Me pojat katsoimme, kun mies kyykistyi kartanolla ja
työnsi. Viimein madon pää tuli näkyviin, ja hänen vaimonsa tarrasi siihen
villaisella vanttuulla, veti madon varovasti esiin, veti ja pyöritti kintaansa
ympäri. Mies asteli jalat harallaan, hitaasti, ja leveä mato roikkui hänestä,
hän käveli kymmenen askelta, melkein kolmetoista, kunnes mato putosi maahan ja
vaimo veti sen pihan yli, sotki sen kuokalla ja hautasi tunkion taakse metsään.
Kun madon pää luiskahti esiin, oli se kuin viilin peittämä lusikka
lauantai-aamuna.
Menen pesemään käteni, ja minut valtaa ajatus: Mato
poistuu, mutta kuka tietää, ettei toinen tule tilalle, ja kuka tietää, mitkä
vahingot se on jo ehtinyt tehdä?
Jotain ikävää muistan Helsingin matkaltani. Toettuani
humalani riivauksesta suuntasin vielä kerran Bergbomille Kaarloa tavatakseni ja
häntä kiittääkseni.
Edellisenä iltana olimme pitkään keskustelleet
elämästä. Oli ilta taas, mutta Kaarlo ei ollut kotona. Sisarensa Emilie ja
Augusta ottivat minut vastaan ja pyysivät, että odottaisin.
Koko illan ja yön varroin ystävääni hänen
työhuoneessaan pasteeraten ja kirjoja selaten, vaan ei kuulunut häntä. Otin
hyllyltä Kantin teoksen ja luin sanat: ”Valistuminen
on ihmisen irtautumista itsensä aiheuttamasta kyvyttömyydestä. Ei ole
kyvyttömyyden syy tietämättömyys; kyvyttömyys on päättämättömyyttä, se on
rohkeuden puutetta käyttää mieltään ilman toisten ohjausta.” Sapere aude,
uskalla olla viisas, niin Kant kirjoitti, rohkene käyttää omaa mieltäsi.
Ei kuulunut Kaarloa, ja nukahdin hänen sohvalleen.
Aamun koittaessa tein lähtöä, ja sisaruksia hyvästellessäni purskahdin itkuun.
Oli kuin joku olisi sanonut, että kaikki on ohi, ei palaa koskaan tämä sama
elämä, johon ystävät ja tahto Suomen ja kirjallisuutemme hyväksi ovat
kuuluneet. Ei ole minusta Munkhausiksi, joka itsensä sielunhätänsä suosta
nostaa.
Emilie tuli avaamaan minulle ovea, ja hänelle sain
sanottua: Kaikesta olen kiitollinen, mutta viimeistä kertaa tässä talossa nyt
luuloni mukaan vierailen, rakkaat terveiseni Kaarlolle.