keskiviikko 31. elokuuta 2022
Ajankuva
Romaanin alku
Alku on
tällainen lyyrinen juttu, mutta siinä on jo ristiriidan siemenet:
Käs kädessä ma Kalman herran kanssa
Nyt seison,
sen huomaan jo; mutta hieno
On kätensä
kuin nurmell’ illan kaste
Sadeaamun kalveassa valossa olin kirjoittanut rivit. Ne jäivät minuun kummittelemaan, vaikka yhä uusia sanoja löysin ja entisten päälle keräsin. Arkin tullessa täyteen sirottelin paperille hiekkaa, katsoin sumussa seisovia koivuja ja pännällä piirtämiäni merkkejä ja musteen kuivuttua kaadoin hiekan pois; osotelmani valmiit sivut asettelin pöydälle vierekkäin ja aina väliin niitä silmäsin ennen kuin jatkoin.
Yö oli tyyni ja pilvetön. Laskin kynän ja kävin vuoteelleni, mutta nukuttua en saanut. Aamuinen levottomuus pyrki esiin, ja uni karttoi silmää. Otin kenkäni ja takkini ja lähdin ulos. Piha uhkui yhä kosteutta. Aurinko oli laskenut mäkien taa, ja siellä täällä lauloi yölintu. En tiennyt mihin menisin, mutta astelin pihalta maantielle ja aikani sitä kuljettuani oikaisin punakukkaisten ojien ja perunapalstojen poikki, suuntasin viitaan ja siitä niitylle, jossa kukat helmeilivät kasteessa. Niityn takana nousivat viljaa keinuvat pellot sinisenä haamottavalle mäelle.
Pysähdyin ja katsoin niittua, sileää ja lakeaa kuin lampi. Sen rannassa oli koivu, raivaajien siihen jättämä; lehdet olivat korkean puun rinnoilla kuin kauhtana, kuin suuri tuoksuva nainen olisi siihen seisahtunut. Lähdin kohti koivua, ja saavuttuani puun luo jäin nojaamaan sen valkeaan runkoon. Mikään ei häirinnyt yön rauhaa. Aamun kauhua ei ollut, ja syytös oli pois ja yön soma ääni kuiskaili hiljaisuudessa.
Olin kuin hautakammion rauhassa. Ehkä lempeä enkeli oli jäänyt nukkumaan puun kruunuun, ja pian kuulin hänen huokauksensa. Se väikkyi ylleni, ja äkkiä pääni kääntyi luoteeseen, jokin veti silmiäni sinne ja käski ne avata. Omituinen näky, vieläkään en tiedä, syntyikö se mielessäni, vai ilmestyikö minulle kaukainen mailma, mutta kankaan ja korkean pellon harteilla oli kivinen tanner, sumu kohosi sen kyljillä. Siellä kasvoi vihreä taivaanyrtti, loiste väritti yrtin ja sen päärmeistä tiukkui valo, joka kirkkaana suikeroi vuoren hämärässä, ja ylimpänä häilyi heikko, ujo päivänkaari kuin olisi se ollut itse pyhä päivännousu. Mikä oli tuo tienoo ja miksi se minulle näytettiin, asuiko siellä joku ja paikkaa rakensi vai tyhjänäkö se minua odotti?
Näin liikettä; ei ollut tyhjä ilmarannan vuori, iloa ja asuntoja täysi oli jyrkkä sininen rinnus, ihmiset siellä kulkivat ja töitään toimittivat. Mutta aika ajoin, kun he toimistaan raukesivat, heidänkin silmänsä kääntyivät toisaalle, juhlallisiin säteisiin ja loimuun, joka hehkui kaukaisuudessa.
Ja syvällä kaukaisuudessa oli suuri lähde, jossa neidot kylpivät, omenoita oli heidän päidensä päällä ja kurjet ja mustat naakat nousivat lentoon lähteen reunoilta. Lähdettä kiersi nuorten miesten joukko villien sikojen, karhujen, kameleiden ja yksisarvisten hevosten seljässä.
Ja joku vuorella kiinnittää katseensa tuohon lähteeseen ja kompastuu. Nousee säkkinsä olalle vääntäen, alkaa kiivetä ja horjahtaa taas…
Suru valtasi minut. Eteenpäin odotuksessa ja kaipauksessa, niinkö se on myös tuossa vuorimaassa? Mikä on se tähti ja lähde, jota he katsovat, entä jos sielläkin asuu kansa, kenties polttavassa kuumuudessa, kuivien purojen pohjalta yön kastetta särpien, palavia peltoja ja kyliä paeten, suunnaten silmänsä jonnekin, mitä he kutsuvat lähteeksi ja autuudeksi?
Seisoin ajattomuudessa. Nämä näyt piirittivät minua, kunnes tuuli alkoi kahisuttaa lehtiä ja ruohoa ja näkymättömät lähtivät ja himmeät äänet kuolivat aamutuulen virtaan; riensi se koillisesta ja toi uuden päivän hymisten.
Oli juhlapäivä, elokuun kaunis sunnuntai, joka sanoi: Nuku vielä, nouse sitten, me kaikki suljemme silmämme hetkeksi nyt.
Pari katkelmaa romaanista
Pistän tähän maistiaisiksi pari katkelmaa
Alexis-romaanistani, jonka on tarkoitus ilmestyä tammikuussa.
Näitä katkelmia, joista romaani koostuu, on kaikkiaan noin 170. Katkelmat muodostavat ajallisen ja kerronnallisen jatkumon. Katkelmien pituudet vaihtelevat. Osa on selkeästi tapahtumapainotteisia ja kerronnallisia. Näissä katkelmissa painottuu lähinnä tunnelma ja tyyli.
12 p. heinäkuuta, 1869
Tjusträsk, lähdekallion ranta, makaan selälläni puiden varjossa. Taivaan laella liikkuu harso kuin untuva pilvien alla – harso, ei akkunaa vaan rajattomuus. Tuuli painaa järven pintaa kuin vaskikauhaa, joka on sininen ja harmaa, kun sitä taotaan tulen jälkeen ja sitten kastetaan veteen.
Lounainen puhaltelee, soittaa koivuja ja honkia, huminaa ja suhinaa päälletysten. Taivaan rajassa pilvet kuhmuraisina, pohjistaan tummina, tänään valo poskella on lempeä, huomenna sataa enkä enää loio tässä. Pilvi synkentää kunnaan järven takana, tiira syöksyy kohti veden pintaa mutta kirkaisee ja kääntyy pois.
Kerran on myyrä raapinut kynsillään koivun lahoa sydäntä tieltään. Kun se viimein pääsee latvaan, näkee se tuulenpesän rungon haarassa. Ah, tässäpä tahdon olla, sanoo hän, iankaikkisesti olla, ja hänen myyränsilmänsä tihrustavat ontosta puusta pitkin tuulia.
Näin aattelen ja makoilen luonnon polsterilla kuin Veljesteni Lauri omilla matkoillaan. Tässä mailmassa tahtoisin elää ja muistaa vain väärän katajan, pahkamollon ja tuulenpesät syksyisissä koivuissa, jonkin hongikon yli lipuvan palteen tai kuusten kärjillä mustanharmaat pilvikunnaat, jotka hitaasti siirtyvät lännestä itään ja satavat rinteisiin.
31 p. toukokuuta, 1870
Mitä on ihmisen ruumis muuta kuin pyhä kaunis astia, jossa rietas, haiseva pyhä vatsa istuu; sitä hänen täytyy joka päivä kantaa ja kärsiä, sitä on hänen täytettävä ja ravittava, sitä kaunistettava ja puhdistettava ja yritettävä pitää sen iloa yllä, kunnes vatsa jälleen tekee itsensä riettaaksi...
Huussissa istun ja suoltani kouristaa ja samassa muistan lapsuudesta, miehellä oli mato. Raavas mies riutui, päivä päivältä hänen muotonsa kelmeni, hänen vatsansa pullistui, ja hän toimitti kivuliaasti asioitaan. Silloin tällöin hän ryyppäsi tappaakseen madon. Vanha äitinsä sanoi: Hellitä, sinä ja mato olette yhdessä. Kun nälkä kalvaa suoliasi, se täyttää sinut, kun paskasi on kuivaa kuin pihka, se muhevoittaa sonnan. Ehkä synnyit matosi kanssa, se on osa olentoasi. Älä ota sitä kokonaan pois.
Me pojat katsoimme, kun mies kyykistyi kartanolla ja työnsi. Viimein madon pää tuli näkyviin, ja hänen vaimonsa tarrasi siihen villaisella vanttuulla, veti madon varovasti esiin, veti ja pyöritti kintaansa ympäri. Mies asteli jalat harallaan, hitaasti, ja leveä mato roikkui hänestä, hän käveli kymmenen askelta, melkein kolmetoista, kunnes mato putosi maahan ja vaimo veti sen pihan yli, sotki sen kuokalla ja hautasi tunkion taakse metsään. Kun madon pää luiskahti esiin, oli se kuin viilin peittämä lusikka lauantai-aamuna.
Menen pesemään käteni, ja minut valtaa ajatus: Mato poistuu, mutta kuka tietää, ettei toinen tule tilalle, ja kuka tietää, mitkä vahingot se on jo ehtinyt tehdä?
Jotain ikävää muistan Helsingin matkaltani. Toettuani
humalani riivauksesta suuntasin vielä kerran Bergbomille Kaarloa tavatakseni ja
häntä kiittääkseni.
Edellisenä iltana olimme pitkään keskustelleet elämästä. Oli ilta taas, mutta Kaarlo ei ollut kotona. Sisarensa Emilie ja Augusta ottivat minut vastaan ja pyysivät, että odottaisin.
Koko illan ja yön varroin ystävääni hänen työhuoneessaan pasteeraten ja kirjoja selaten, vaan ei kuulunut häntä. Otin hyllyltä Kantin teoksen ja luin sanat: ”Valistuminen on ihmisen irtautumista itsensä aiheuttamasta kyvyttömyydestä. Ei ole kyvyttömyyden syy tietämättömyys; kyvyttömyys on päättämättömyyttä, se on rohkeuden puutetta käyttää mieltään ilman toisten ohjausta.” Sapere aude, uskalla olla viisas, niin Kant kirjoitti, rohkene käyttää omaa mieltäsi.
Ei kuulunut Kaarloa, ja nukahdin hänen sohvalleen. Aamun koittaessa tein lähtöä, ja sisaruksia hyvästellessäni purskahdin itkuun. Oli kuin joku olisi sanonut, että kaikki on ohi, ei palaa koskaan tämä sama elämä, johon ystävät ja tahto Suomen ja kirjallisuutemme hyväksi ovat kuuluneet. Ei ole minusta Munkhausiksi, joka itsensä sielunhätänsä suosta nostaa.
Emilie tuli avaamaan minulle ovea, ja hänelle sain sanottua: Kaikesta olen kiitollinen, mutta viimeistä kertaa tässä talossa nyt luuloni mukaan vierailen, rakkaat terveiseni Kaarlolle.
tiistai 30. elokuuta 2022
Eurooppalainen ratkaisu?
Mitä on mielessä? No nämä sähköasiat ja valtapolitiikka, varsinkin Euroopan tasolla. Ajattelen, että Euroopan energiapolitiikka ja sitä myöten muukin politiikka saatta olla lähivuodet melkoisessa myllerryksessä, kiitos pitkälti Saksan, jonka ns. vihreä siirtymä perustui pitkälti venäläisen kaasun saatavuuteen.
Helenin vastuullisuuspolitiikkaa
Kerronpa nyt Helenin eli tämän helsinkiläisen sähköyhtiön toiminnasta. Itse olin yhtiön asiakaspalveluun yhteydessä sähköpostitse viime viikolla, kun asiakaspalvelussa oli ruuhkaa. En ole saanut tähän päivään mennessä vastausta, vaikka lupaus on, että yhtiöstä vastataan muutamassa päivässä. Tänään kirjauduin uudelleen palveluun soittaakseni tai lähettääkseni viestiä, mutta asiakaspalvelu on tilapäisesti suljettu.
sunnuntai 28. elokuuta 2022
Ahvenet
Lähdin eilen saunan jälkeen heittämään uistinta mökkilahdelle. Sain tutuilta paikoilta parisenkymmentä ahventa. Seitsemän isointa otin ruoaksi. Kuvassa ylinnä oleva on himpun vajaa puolikiloinen. Yksi vielä isompi ahven oli siimassa, luulin sitä ensin haueksi, kun iski niin kovaa, mutta kala oli huonosti kiinni ja pääsi karkuun. Pidän veneessä aina vanhaa laastisaavia, jossa on runsaasti vettä. Näin kalat pysyvät virkeinä ja voin reissun jälkeen valita saaliin. Seitsemän joutui siis laudalle, ja loput pääsivät jatkamaan matkaansa; pienimpiä vapautin saman tien kun niitä sain. Elokuu on mökkijärvellä hyvää ahvenaikaa.
torstai 25. elokuuta 2022
Eksistentiaalinen kokemus 24.8.22 sanomalehteä lukiessa
tiistai 23. elokuuta 2022
Sähköasiaa
Helen tarjoaa "edullista" sähkön jatkosopparia (24 kk) 1.1.2023 alkaen hintaan 28,67 c/kWh, perusmaksu 4 euroa / kk.
Nykyinen soppari samalta puljulta 31.12.2022 saakka 4,59 c/kWh, perusmaksu 3 euroa / kk.
Paikka rajana
Ajatelma
Aatteisiin ja ideologioihin sosiaalistutaan. Jos pitää valita seura tai totuus,
niin useimmiten seura voittaa.
Päivän evankeliumiteksti
Täällä määrään minä,
sanoi Jeesuskin
Kaanaan häissä
ja muutti jauhot kiisseliksi.
perjantai 19. elokuuta 2022
Kohut ja kohdennus
Spektrianalyysi
tiistai 16. elokuuta 2022
Sanat
Ajattelen tapaus Salman Rushdieta. Sananvastuu on usein alistumista (sisäistetylle) vallalle oman edun vuoksi. Sananvapaus on sitä, että yksilö ilmaisee rehellisesti ja totuudenmukaisesti sen mitä ymmärtää todeksi; tällöin yksilö myös vastaa sanoistaan vallan edessä - vapaudellaan, terveydellään tai jopa hengellään. Sananvastuu ja sananvapaus kuuluvat jokaisen itseään ilmaisevan ihmisen keinovalikoimaan. Silti niiden välillä on laadullinen ero: toinen varmistelee ja suojaa ja on näkemättä, toinen avaa näkemään ja raivaa tilaa. Voisi myös sanoa, että sananvapauteen kuuluu todellinen vastuu ja totuuden mahdollisuus, kun taas sananvastuussa on ennemminkin kyse mukavuudesta.
keskiviikko 10. elokuuta 2022
Yksi kappale lisää Venäjän sotarikoksiin ja kansanmurhayritykseen
Venäläisessä ajattelussa hyökkäys Ukrainaan vertautunee maan sisäiseen erikoisoperaatioon, jolloin ei voida eikä tarvitse puhua sodasta.
Yksi osa venäläistä operaatiota ovat perinteiset rauhanomaiset väestönsiirrot, joiden yhtenä muotona on lasten pelastaminen emämaan puolelle - on tästä ollut aikaisemminkin puhetta:
https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/1917ec1c-2fe4-4657-ab8e-0e63047a6bad
Loiri