Elokuun viimeisten päivien työnä on ennen opetuksen alkamista viimeistellä artikkeli Aleksis Kiven "Kaukametsästä". Ehdotin Kiven runoutta käsittelevän artikkelikokoelman toimittajille, että kirjoittaisin tästä runosta, josta laadin jo opiskelijana esseen joskus 1992 tai 1993.
Viimeistään ensi vuoden alkupuolella kuuluu, mitä sain runosta irti. Artikkelikokoelma ilmestyy Joutsen / Svanen -kirjallisuudentutkimuksen vuosikirjan erikoisjulkaisuna Mansikoita ja mustikoita.
Tässä siis Kiven runo Kirjallisesta kuukauslehdestä vuodelta 1866:
Alas kalliolta lapsi riensi,
äitins luoksi riensi hän,
lausui loistavalla katsannolla:
nähnyt olen taivaan maan.
”Mitä haastelet, mun pienoiseni,
mitä taivaan kaukamaast’?
Missä näit sä autuitten mailman?
Sano, kulta-omenain.”
Vuoren harjanteella kauan seisoin,
katsahdellen koilliseen,
siellä näin mä nummen sinertävän,
honkametsän kaukasen.
Puitten kärjill’ näin mä kunnaan kauniin,
armas päivä paistoi siell’,
ylös kunnaan kiirehelle juoksi
kultasannotettu tie.
Tämän näin ja sydämmeni riutui,
kyynel juoksi poskellein,
enkä ymmärtänyt miksi itkin,
mutta näinhän taivaan maan.
”Ei, mun lapsein; sineydes ylhääl
taivaan korkee sali on,
siellä lamput, kultakruunut loistaa,
siell’ on istuin Jumalan.”
Ei, vaan siellä, missä ilmarannall’
kaukametsä haamottaa,
siellä ompi onnellisten mailma,
siellä autuitten maa.
