torstai 20. joulukuuta 2018

Joulukalenterissa Aleksis Kiven "Joulu-ilta": luukku 8



Analysoituani Kiven runoa minun on vaikea nimittää sitä Viljasen (1953: 128) tapaan ”sovinnaiseksi”. Runon yhtä aikaa aistimellista ja uskonnollista kokemusta – niitä ei tosin voida erottaa yhtään sen paremmin kuin Jumalaa ja ruumiillisuutta kristinuskossa – jäsentävä kuvakieli on omaehtoista ja tuoretta. Se on Kiven kieltä, runollisenakin lakonista ja realistista, ja se pysyy sellaisena liittyessään hengelliseen perinteeseen. Viitteellisyydessään kieli on liki modernistista, ja siitä puuttuvat uskonnolliset maneerit.

Kiven runosta ovat myös kaukana sellaiset legendanomaiset ihmeen manifestaatiot, kuten enkeleiden tai henkien vierailut, jotka jäsentävät paitsi Raamatun joulukertomusta myös J. L. Runebergin ja Zachris Topeliuksen muutamia joulurunoja. Esimerkiksi Runebergin ”Julqvällen” kokoelmasta Dikter II (1833) on uskonnollinen balladi, joka kuvaa torppareiden ja mäkitupalaisten karua elämää. Metsältä jouluaattona palaava torppari pelastaa hangesta pienen pojan, joka myöhemmin osoittautuu enkeliksi. Poika pääsee osalliseksi talon niukasta joulusta ja oljista, ja hänen siunauksellaan ei hurskaasta talosta lopu ruoka. Topeliuksen ”Sparven om julmorgonen” -runossa (1859) taas pienen pirtin tytön jouluaamuna ruokkima varpunen osoittautuu kuolleeksi pikkuveljeksi, joka on tullut vierailemaan tuonpuoleisesta. Molemmat runot kuvaavat hurskaita köyhiä, jotka palkitaan anteliaisuudestaan. Kanervalalle ominaisesti ”Joulu-ilta” sen sijaan kuvaa maaseudun ja talonpoikien joulunviettoa. Kiven runossa hengellisyys on osa elämää ja kokemusta elämästä. Kuten osoitin kytkennöillä Seitsemään veljekseen ja Kullervoon, ”Joulu-ilta” asettuu luontevasti osaksi Kiven tuotantoa, jossa samat kuvat ja temaattiset elementit painottuvat merkitykseltään sen mukaan missä lajissa (lyriikka, draama, romaani) tai moodissa (traaginen, transgressiivinen, idyllinen) ne esiintyvät.

Talvimaisema, joka on Kiven runoissa usein kylmä, jopa tappava, kuten runossa ”Äiti ja lapsi”, on nyt ”yöllinen kohtu”. Maisema uppoaa pehmeään sumuun ja kuva tarkentuu rakennuksen sisälle, ihmismieleen, jossa syntyy yhteys valoon ja lämpöön, maan antimiin ja yhdessä laulamiseen ja niissä jaettuihin uskon sanoihin. Seitsemän veljeksen huipennuksessa, Jukolan joulujuhlassa, tuli symboloi taivaallista järjestystä ja kirkkautta, kun se romaanin aiemmassa joulukohtauksessa, Impivaaran joulussa, on esiintynyt tuhovoimaisena tulena (Sipilä 2013: 39–40). ”Joulu-illassa”, samoin kuin Seitsemän veljeksen lopussa, koko sisätila hohtaa liekkien ja olkien kultaamana ja symboloi pyhää järjestystä (ks. Sipilä 2013: 47–48).

Runossa rakentuva pyhän kokemus muistuttaa monin tavoin subliimin kokemusta, jossa kokijaa määrittää tunne rajalla olemisesta: subliimissa kohtaavat ”äärellinen ja ääretön, näkyvä ja näkymätön, inhimillinen ja jumalallinen, aistimellinen ja järjellinen” (Lyytikäinen 2000: 13–14). ”Joulu-illan” kokemus painottuu kuitenkin ylevälle ominaisen voiman tai kauhun sijasta hartauteen, ihmettelyyn ja kiitollisuuteen, jotka jouluna voidaan kokea ja jotka tekevät uskonnollisesta kokemuksesta yhtä aikaa yksilöllisen ja yhteisöllisen. Pyhä on aistittavaa, siihen voidaan osallistua. Runon loppu limittää pohjoisessa vietetyn juhlaan toiseen aikaan ja paikkaan, ja äkkiä juhlan synnyinsija ja sen mukanaan kantamat hengelliset merkitykset ovat läsnä kaikkialla. Kiven kuvaus joulusta on pikemminkin lähtökohta pyhän kohtaamiselle kuin yritys kuvata historiallisesti todennettavaa läsnäoloa tai legendanomaista tuonpuoleisen ja henkimaailman manifestoitumista. Juuri tällaiseen kokemukseen ja yhteisöön runo kutsuu lukijaansa. Ovat juhlijat, mutta ennen kaikkea on äiti ja lapsi ja vaja paikassa, jota kutsutaan leivän taloksi ja jossa elämän leipä annetaan ihmisille. On kuva rakkaudesta elämään ja sen jälkiin.

Tämän analyysin myötä kaikille rauhallista joulua!



Lähteet

Bastman, Eeva-Liisa 2014: ”Häiden topos ja morsiusmystiikan motiivit pietistisessä virsirunoudessa.” Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN 2/2014, s. 46–61.

Bastman, Eeva-Liisa 2016: ”Rajalla: Idylli ja ekfrasis ’Rippilapset’-runossa.” Teoksessa Kanervakankaalla. Näkökulmia Aleksis Kiven runouteen.

Biblia 1776. Finbible. Suomalaisia raamatunkäännöksiä. http://www.finbible.fi/UT/Johannes/biblia.htm. Luettu 15.1.2016.

Grünthal, Satu 2016: ”Anjanpellon kauneuden ja kaipuun markkinat.” Teoksessa Kanervakankaalla.

Helminen, Helmi 1947: ”Vanhan kansan joulu.” Teoksessa Laurila, K. S. (toim). Suuri joulukirja, s. 15–28. Turku: Kustannusosakeyhtiö Aura.

Hökkä, Tuula 2010: ”Virsi ja runous.” Teoksessa Liisa Enwald ja Tuula Hökkä (toim.) Virren virtaa. Veisattu runo ennen ja nyt, s. 347–374. Helsinki: Kansanvalistusseura.

Kivi, Aleksis 1866a: Kanerwala. Runoelmia. Helsinki: Omalla kustannuksella. Saatavissa: Tiet lähteisiin – Aleksis Kivi SKS:ssa. Toim. Ilkka Välimäki (päätoimittaja), Eeva-Liisa Haanpää, Satu Heikkinen, Irma-Riitta Järvinen, Sakari Katajamäki, Klaus Krohn ja Tarja Soiniola. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007. URL: http://www.finlit.fi/kivi/

Kivi, Aleksis 1984: Teokset 1–2. Helsinki: Otava.

Koskimies, Rafael 1974: Aleksis Kivi. Henkilö ja runous. Helsinki. Otava.

Laitinen, Heikki 2015: ”’Vaan vahva virta vapaa.’ Aleksis Kivi Wanhan Virsikirjan veisaajana”. Teoksessa Jukka Aaltonen et al. (toim.) Nyt ei auta pelko eikä vapistus. Aleksis Kiven terveydestä, kirjeistä, unista ja seitsemästä veljeksestä, s. 79–94. Turku: Turun Aleksis Kivi -Kerho ry.

Lyytikäinen Pirjo 2000: ”Äärettömiä olioita. Subliimi ja groteski Leena Krohnin tuotannossa.” Teoksessa Outi Alanko ja Kuisma Korhonen (toim.) Subliimi, groteski, ironia. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 52, s. 11–34. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki.

Mäkinen, Antti 1912: Runoelmia. Helsinki: Kustannuspaikka tuntematon.

New Catholic Encyclopedia (III) 1967. San Francisco: McGraw-Hill.

Nirkko, Juha ja Vento, Urpo (toim.) 1994: Joulu joutui. Juhlatietoa, kuvia ja kertomuksia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki. Saarimaa, E. A. 1951: ”Aleksis Kiven romantiikan piirteitä.” Teoksessa Viljo Tarkiainen et al. (toim.), Kultanummi, s. 47–56. Helsinki: Otava.

Sipilä, Juhani 2013: “Pimeydestä valkeuteen: Seitsemän veljestä ja raamatullinen sommittelu.” Teoksessa Vesa Haapala ja Juhani Sipilä (toim.) Kiviaholinna. Suomalainen romaani, s. 33–49. Helsinki: Avain.

Turunen, Mikko 2016: ”Kanervakankaalta myyttiseen luontoon.” Teoksessa Kanervakankaalla. Näkökulmia Aleksis Kiven runouteen.

Vattimo, Gianni 1999: ”Postmoderni ja historian loppu”. Teoksessa Gianni Vattimo Tulkinnan etiikka. Kahdeksan esseetä vuosilta 1985–1996, s. 42–58. Suomentaneet Jussi Vähämäki & Liisa Kunttu. Tutkijaliiton julkaisusarja 92. Paradeigma-sarja. Helsinki: Tutkijaliitto. Viljanen, Lauri 1953: Aleksis Kiven runomaailma. Porvoo: WSOY.

Virsikirja. Suomen evankelisluterilaisen kirkon virsikirja. Hyväksytty kirkolliskokouksessa 13. helmikuuta 1986. http://evl.fi/Virsikirja.nsf/. Luettu 26.9.2016.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti