maanantai 17. joulukuuta 2018

Joulukalenterissa Aleksis Kiven "Joulu-ilta": luukku 4


Runon kolmas säkeistö jatkaa kahta edellistä. Siinä puhuja tulkitsee syvemmin edellä ”wuoden ahkeran työn hedelmiksi” kuvattua juhla-ateriaa ja antaa sille myös astetta symbolisemman, jopa hengellisen luonteen. Sisätila on muuttunut ”loistawaksi huoneeksi” iltapystyn loimottaessa täydellä voimalla. Säkeistö tuo ensi kertaa selkeästi esiin joulua viettävät ihmiset ja äänen, joka konkretisoituu runolle keskeisessä elementissä, jouluvirsissä:


Pöydässä istuu asujat kaikki
            huoneessa loistawas,
kellenkään määrää eteen ei panna
            lahjoista taiwahan;
            kaikki yhtä ansainneet,
            kaikki tässä wierahat;
ja koska he pöydästä käywät,
            pauhaawat jouluwirret.


Kolmannessa säkeistössä puhuja kuvaa joulua ennen kaikkea yhteisön juhlana, jossa rajat ja mitat kumoutuvat: ”pöydässä istuu asujat kaikki / huoneessa loistawas”. Jokainen pöydässä olija, oli hän kuka hyvänsä, on juhlavieras, kuin häihin kutsuttu. Säkeistön merkitys huojuu yksityiskohdissaankin konkreettisen juhlankuvauksen ja hengellisen tulkinnan välillä. Kun edellisessä säkeistössä puhuttiin ”wuoden hedelmistä”, näyttäytyy juhla-ateria nyt ”lahjoina taivaan”: ”kellenkään määrää eteen ei panna / lahjoista taiwahan”. Säkeistöjen välisen asetelman muuntuminen on tässä samankaltainen kuin ”riemu lemmekäs” -ilmaisun vaihtumisessa ilmaisuun ”walkeus hauska”.

Voidaankin kysyä, tarkoittaako puhuja ”wuoden hedelmillä” ainoastaan talonväen työllä ja vaivalla kokoamaa satoa vai onko kyse muustakin? Koska kyse on joulurunosta, mukaan tulee väistämättä ajatus jumalallisesta siunauksesta: ”wuoden hedelmät” ovat ihmisen työstä huolimatta olleet ”taiwaan lahjoja”. Joulun on paitsi sadon eli leivän juhla myös hengellisen leivän eli armon juhla. ”Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän”, sanotaan Jeesuksesta Johanneksen evankeliumissa (6: 33). Kirjaimellisesti tulkiten ”kellenkään määrää eteen ei panna” tarkoittaa, että tarjoilu on niin runsasta, ettei kenenkään tarvitse arkiseen tapaan laskea annoksia. Symbolisella tasolla, hengellistä merkitystä painottaen ”taiwaan lahjat”, jotka jokaiselle annetaan määrättä, viittaavat Jumalan ihmisille suomiin lahjoihin, armoon ja elämään. Ne toki näkyvät myös jokapäiväisen leivän ihmeessä ja juhla-ajan runsaudessa.

Viidennessä säkeessä puhuja antaa paradoksaalisen luonnehdinnan juhla-aterialla istuvista: ”kaikki yhtä ansainneet, / kaikki tässä wierahat”. Koko säkeistön laajuinen lausumayksikkö antaa mahdollisuuden tulkita säkeistöä joko siten, että siinä puhutaan aluksi ”kaikista asujista” ja myöhemmin ”kaikista wierahista”, tai siten, että juhlassa kaikki, olivatpa he omia tai vieraita, ovat vieraina, kutsuttuina juhlaan. Jälkimmäistä tulkintaa perustelisivat säkeet ”kellekään määrää eteen ei panna / lahjoista taiwahan”. Juhlan anteliaisuutta korostavat sanat voidaan perustellusti lukea alluusiona Jeesuksen vertauksiin, jotka tähdentävät, että taivaan valtakunnassa ihminen ei lopulta saa ansioittensa mukaan, vaan tulee vieraana juhlapöytään: Hän saa kaiken lahjaksi, olipa hänen osuutensa uurastuksessa ollut mikä hyvänsä. Esimerkiksi Jeesuksen vertaukset viinitarhan työmiehistä (Matt. 20: 1–16) ja tuhlaajapojasta (Luuk 15: 11–32) korostavat sitä, miten taivaan lahjoja ei mitata ihmisen kriteerein.

Kenties kaikkein selkeimmin runon puhe ”wierahista” jatkaa runossa jo esiin tullutta raamatullista morsiusmystiikan pohjatekstiä. Ajatus ”kaikista wierahista” nostaa esiin Jeesuksen kertomuksen kuninkaanpojan häistä (Matt. 22: 1–14). Kertomus oli Jeesuksen vertaus taivasten valtakunnan vastaanottamisesta. Kertomuksessa varsinaiset häävieraat kieltäytyvät juhlakutsusta, jolloin kuningas lähettää palvelijansa ”teille ja toreille” kutsumaan hääjuhliin kaikki keitä vain tapaavat, ”sekä pahat että hyvät” (Matt. 22: 10). Kristillisessä perinteessä on tulkittu, että Jeesus puhuu vertauksessaan siitä, kuinka varsinainen hääväki eli juutalaiset hylkäävät kutsun ja siksi kuningas eli Jumala kutsuu pakanoita eli kaikkia maailman ihmisiä häävieraikseen. Säkeistössä kolme ”wierahat” saakin selkeästi hengellisen merkityksen, kun taas säkeistössä kaksi ”kulkija” ja ”wieraat” tarjoavat lähinnä konkreettisen näkökulman joulunvieton anteliaisuuteen.

Tässäkin säkeistössä näkyy kolmiosainen rakenne. Samaan tapaan kuin säkeistön kaksi alkavaa säettä kohdentavat sen kaksi viimeistä säettä ”ja koska he pöydästä käywät, / pauhaawat jouluvirret” ihmishahmoihin. Alun ja lopun väliin jää juhlapöydässä olemisen merkitystä tulkitseva osuus. ”Pauhaawat jouluwirret” on metonymia, jossa laulu korvaa laulajat. Kuvallinen ilmaisu korostaa juhla-aterialta nousseiden innokkuutta: edellisen säkeistön takkatulen heittämän monimerkityksisen valon voimakkuuden tapaan laulu on vahvaa, luonnonvoiman, kuten virran, kaltaista ”pauhua”. (9)

Viitteet luukkuun 4:

9. Läsnä on jälleen alluusio Raamattuun ja kristilliseen lauluperinteeseen, jotka kuvaavat Jumalaa ylistävien laulun pauhuksi (ks. esim. Ilm. 14: 1–5).


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti