sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Joulukalenterissa Aleksis Kiven "Joulu-ilta": luukku 3



Runon toinen säkeistö vie juhlapaikkaan, johon ensimmäisen säkeistön neljä viimeistä säettä viittaavat kuvatessaan juhlatunnelmaa. Säkeistön keskeinen tehtävä on esitellä hämärän ja valkeuden vastakohtaa eli huoneen valoa ja lämpöä sekä juhlan antimia:

Huoneesta loistaa walkeus hauska
            wastahan kulkijan,
hedelmii wuoden ahkerast työstä
            tornina seisoowi
            pöytäwaatteel walkeal
            wierahille tarjona,
ja laattial kiiltäwät oljet
            leimues iltapystyn.


Toinen säkeistö alkaa samantapaisella limityksellä kuin mihin edellinen säkeistö loppuu. Kaksi ensimmäistä säettä näyttävät, miten sisätila (”huone”) loistaa ”hauskaa” eli rattoisaa, miellyttävää ja ilosta valoa. Inhimillisellä määreellä personoitu valo on peräisin ”iltapystystä” eli takkaan sytytetystä tulesta. ”Walkeus” on ylätyylinen, runomitan vaatima ilmaisu, jota Kivi toki käyttää muutoinkin usein sanan ”valo” sijaan. ”Walkeus” sopii joulurunoon niin konkreettisena kuin kuvallisena ilmaisuna: ensisijaisesti ”walkeus” viittaa takkatulen valoon, mutta ylevän tyylinsä vuoksi sen voi nähdä lainana raamatullisesta kielestä ja joulukertomuksista, joissa kuvataan Jeesusta, ”maailman valkeutta” (Joh 8: 12). Tässä suhteessa ”loistaa walkeus hauska” on deformaatio Johanneksen evankeliumin sanoista, jotka kuvaavat maailman pimeyteen syntyvää Jeesusta: ”valkeus loistaa pimeässä” (Joh. 1: 5). ”Walkeus hauska” kylläkin vähentää ilmaisun raamatullista ylevyyttä ja vie ajatuksen takassa anteliaana palavan tulen leikkisään loimotukseen.

Kun ensimmäisessä säkeistössä liitetään yhteen maisema ja tunnetila, kuvaa puhuja toisessa säkeistössä taloa ensin ulkopuolelta, mahdollisen kulkijan näkökulmasta, ja vasta sitten paljastuu sisätila. Säkeistön toisessa säkeessä esiintyvä ilmaisu ”kulkija” onkin mielenkiintoinen, sillä se tuo ensimmäistä kertaa runoon ihmishahmon. Runossa ei täsmennetä, astuuko jouluillassa kulkeva sisälle taloon vai viittaako ”kulkija” ohikulkijaan. On kuitenkin huomattava, että samassa säkeistössä puhutaan ”wierahista”. ”Kulkija” voisi olla yksi kutsutuista, joita varten joulupöytä on katettu. Yhtä lailla ”kulkijaa” voi tarkastella runon puhujan tarjoamana prismana, jonka avulla puhuja kohdentaa havainnollisesti siihen, miltä joulua varten varusteltu asumus näyttää. Puhuja itsekin voisi olla ”kulkijan” kaltainen tarkkailija.

Säkeistön kolmannesta säkeestä eteenpäin puhuja kuvaa huonetta ja esittelee juhlatarjoilut. Ne on katettu ”walkealle pöytäwaatteelle” ja niissä konkretisoituu vuoden aikana tehty työ. Ruokaa on runsaasti. ”Wuoden hedelmät” seisovat ”tornina” tarjolla ”wierahille”. Ilmaisussa aktivoidaan edellisen säkeistön vertaus joulusta ”hääjuhlana”: pöytä on katettu ”wierahille” eli juhlaan osallistuville, ja ilonpidon keskuksena on itse joulu. Palaan ajatukseen vieraista myöhemmin, sillä sanan viittausala näyttää laajalta – ”wierahilla” tuskin tarkoitetaan runossa pelkästään talon ulkopuolelta kutsuttua väkeä, onhan joulu myös perheväen juhla.

Toisessa säkeistössä tulevat esiin myös yksityiskohdat, joihin puhuja myöhemmin toistuvasti viittaa: oljet ja tuli. Molemmat vahvistavat kuvaa ”valon juhlasta”. Lattialla kiiltävät oljet iltapystyn eli takkaan viritetyn pystyvalkean loimussa. ”Walkeus hauska” on samantapainen kuva kuin ensimmäisen säkeistön ”riemu lemmekäs”. Se on astetta konkreettisempi ja viittaa paitsi juhlan hengelliseen taustaan myös – ja ennen kaikkea – tulen valoon, joka läikkyy lattialla oljissa. Sanaan ”walkeus” jo soinnillaan yhdistyvä ”pöytäwaatteel walkeal” korostaa valoa, joka avaa runon näyttämönä olevan huoneen, aivan kuten joulu valaisee maailman kristillisen uskon näkökulmasta.

Runossa esiin nouseva esinemaailma pätee myös kansatieteellisenä joulunvieton kuvauksena. Esimerkiksi käy runon puhujan maininta lattialle levitetyistä oljista. 1800-luvun maalaistaloissa oli tapana levittää olkia tuvan lattialle joulun ajaksi. Jouluoljet tuotiin yleensä sisään jouluaattona. Ennen niiden lattialle asettelua oljille saatettiin kaataa olutta, viinaa tai maitoa. Oljet vietiin pois viimeistään pyhien mentyä eli hiivanuuttina, joskus jo joulupäivän iltana. Myös kirkoissa pidettiin varhemmin jouluolkia lattioilla. (Helminen 1947: 22–23.)

Oljet koristelivat talon juhlakuntoon ja suojasivat asujia lattian kautta tulevalta kylmältä. Ennen kaikkea niillä oli symbolinen merkitys. Olkien pirttiin tuomisen uskottiin takaavan tulevan vuoden sadon. Oljista ennustettiin satoa, elinikää tai avio-onnea. Usein jouluoljilla nukuttiin, jotta vainajat ja enkelit saivat tilaa vuoteissa. (6) Uskottiin myös, että oljilla nukkuminen siirtää hedelmällisyysvoiman ihmisistä olkien välityksellä viljapeltoon. (Helminen 1947: 16–17.) Yhtä lailla oljet edustivat kristillistä perinnettä, sillä Jeesus syntyi talliin, jossa hänen nukkumasijansa eli eläinten syöttökaukalon pehmikkeenä oli olkia. Jouluinen oljilla nukkuminen oli osallistumista Kristuksen ihmiseksi syntymän mysteeriin.

Lauri Viljanen tiivistää osuvasti Kiven runouden realistisen kuvaustavan, joka on aina tavalla tai toisella läsnä, olipa runon sävy tai laji mikä hyvänsä: ”Hallitsevassa ryhmässä Kanervalan runoja puhkeaa elämään kansantapoja ikuistava, melkein kirjavanrehevä kuvauksellinen runolaatu, joka vaikuttaa tietyssä realismissaan uraauurtavalta” (Viljanen 1953: 116). Kiven runossa joulun ”hääjuhlan” ”lemmekkään riemun” valossa ”kiiltäwät oljet” keräävät hyvinkin laajasti yhteen edellä mainittuja merkityssisältöjä lemmestä ja hedelmällisyydestä uskonnollisiin odotuksiin.

Sana ”iltapystyn” sulkee säkeistön. Kiven säkeistön mittaisen lausumayksikön käyttöön kuuluu se mielenkiintoinen ratkaisu, että vasta säkeistön viimeinen sana paljastaa valon lähteen. ”Iltapysty” tarkoittaa takkaan sytytettyä pystyvalkeaa. Kivi käyttää sanaa ennen Kanervalaa Kullervo-tragediansa (1864) viidennessä näytöksessä, jossa iltapystyn sytyttämisen tarkoitus on alkaa Kullervon ja Kimmon yhteiselo ja rauha. (Kivi 1984: 74.) Kullervossa iltapystyn sytytys epäonnistuu tragedian lakien mukaisesti, kun Kimmo ja Kullervo ajautuvat käsikähmään ja seuraa sekasorto. Idyllisessä ”Joulu-illassa” takan tuli lämmittää talon, antaa suojaa yön kylmyydeltä ja luo tunnelmaa. Mutta ennen kaikkea se on merkki juhlan alkamisesta, jonka jokainen – ulkopuolella kulkevakin – voi nähdä. Myös Seitsemän veljeksessä iltapysty eli ”pystywalkia” sytytetään, ensin veljesten palattua onnettomasta joulunvietosta Impivaarasta Jukolaan ja vielä toisen kerran idyllisessä loppunäytöksessä: suuret koivuhalot roihuavat juhlaruokien valmistuttua merkkinä joulujuhlan viettoon käymisestä. (7)

Itse asiassa runon kahden ensimmäisen säkeistön kuvat jouluillan maisemasta ja interiööristä heijastelevat melko tarkkaan Seitsemän veljeksen Impivaaran ja Jukolan jouluja. Runon maisema ja säätila ovat samat kuin Impivaaran joulussa ennen tulipaloa:

"On joulu-ilta. Ilma on suoja, harmaat pilvet peittää taivaan ja vasta tullut lumi peittää vuoret ja laaksot. – – Niin mökissä kuin komeassa kartanossa on iloa ja rauhaa, niin myös veljesten pirtissä Impivaaran aholla. Ulkopuolella sen ovea näet olkikuorman, jonka Valko on vetänyt Viertolan kartanosta joulun kunnioiksi pirtin laattialle. Ei tainneet veljekset täälläkään unohtaa jouluolkien kahinata, joka oli ihanin muistonsa lapsuuden ajoista." (Kivi 1984: 529.)

Jouluoljet ovat ihana lapsuudenmuisto ja perinne, jonka humalapäisten veljesten painin tiimellyksessä pudottama päre tuhoaa. Runon harras joulunvietto sisällä huoneessa taas muistuttaa rituaaleineen yksityiskohtia myöten Seitsemän veljeksen lopun jouluasetelmaa Juhanin hallitsemassa Jukolan talossa. ”Joulu-illassa” vain virren veisuun ja juhla-aterian viettämisen järjestys on käänteinen Kiven romaaniin nähden (8):

"Sillä olivatpa veljekset päättäneet kerran vielä yhtyä joulu-oljille entiseen kotoonsa. – – Niin muistelivat veljeksetkin menneitä päiviänsä, kultaisena joulu-iltana istuissaan ympäri Jukolan pöydän ja haastellessansa keskenään. Mutta tulelta nostettiin pata, tehtiin tuohisista haloista oivallinen pystyvalkia, ja sen loimoittavassa valossa alkoi nyt juhlallinen veisaus. Silloin kohta vaikeni lasten metelöitsevä liuta, vaikenivat myös veljekset juttelemasta pöydän ääressä, koska Simeoni alkoi ihanan virren ja naiset, kirjat helmoilla, yhtyivät kaikki yhteen ääninensä. Kauniisti palavan pystyvalkian huminassa kaikui laulu, ja kauniimpana kaikkein ääntä heloitti aina muiden joukossa kainon Annan puhdas ja lempeä ääni. – Mutta koska lakattiin viimein laulamasta, astuivat he ehtoollispöytään, ja siitä kallistuivat vihdoin laattian oljille öiseen lepoon." (Kivi 1984: 678.)

Joulunvietto on Kiven idylleissä siis harras kristillinen juhla. Seitsemässä veljeksessä se on sovituksen juhla, joka asettuu vastapainoksi veljesten hurjalle ja kohtalokkaalle ilonpidolle Impivaarassa.


Viitteet luukkuun 3:

6. Kanervalassa olkivuode sisältää myös traagisia merkityksiä. Nälkävuosista kertovassa runossa ”Äiti ja lapsi” äiti nääntyy nälkään mökkiinsä tammikuiselle olkivuoteelle, ja hänen kerjuulle lähettämä poikansa jäätyy lumihankeen. Tämä on yksi traaginen ja rikottu variaatio ”Joulu-illan” lopussa ilmenevästä pietà-asetelmasta.
7. Antti Mäkinen kirjoittaa Aleksis Kiven kuolemasta runossa ”Kotiin” teoksessaan Runoelmia (1912). Runossa juuri iltapysty nousee joulun tulon embleemiksi: ”Tuli laittakaa, / Iso iltapysty; / Joulu tulla saa.” 1800-luvulla joulunviettoon kuului joulutukki eli visahaarainen koivupölli tai jouluhonka (Helminen 1947: 23).
8. Veisuun ja juhla-aterian järjestyksellä on ollut myös todellista vaihtelua alueittain. Jos emännät saivat päättää, käytiin joulupöytään ensin, sillä silloin he saivat nauttia vapaasti juhlaillasta. (Helminen 1947: 23.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti