lauantai 15. joulukuuta 2018

Joulukalenterissa Aleksis Kiven "Joulu-ilta": luukku 1



Päätin julkaista joulun kunniaksi pienen kalenterin, johon ilmestyy joka päivä katkelma analyysia Aleksis Kiven runosta "Joulu-ilta". Kirjoitin saman tekstin artikkelimuotoon "Pyhän hetket: Joulu-ilta" pari vuotta sitten julkaisuun Kanervakankaalla. Näkökulmia Aleksis Kiven runouteen (toim. Päivi Koivisto). Ensimmäisessä luukussa avautuu runoanalyysin taustoitus, ja myöhemmissä kurkistetaan runoon säkeistö kerrallaan.


Kanervalan (1866) kolmas runo ”Joulu-ilta” kuuluu kokoelman idyllisiin runoihin:


Sumunen ilma wuorilla wäikkyy,
            raskaasti pilwet käy,
hengittää kostee, suojanen tuuli
            himmeäs männistös,
            toki riemu lemmekäs
            himmeydes hymyilee
kuin hääjuhla synkeäs yössä:
            tullut on joulu-ilta.

Huoneesta loistaa walkeus hauska
            wastahan kulkijan,
hedelmii wuoden ahkerast työstä
            tornina seisoowi
            pöytäwaatteel walkeal
            wierahille tarjona,
ja laattial kiiltäwät oljet
            leimues iltapystyn.

Pöydässä istuu asujat kaikki
            huoneessa loistawas,
kellenkään määrää eteen ei panna
            lahjoista taiwahan;
            kaikki yhtä ansainneet,
            kaikki tässä wierahat;
ja koska he pöydästä käywät,
            pauhaawat jouluwirret.

Weisaawi nuori, weisaawi wanha,
            kuultelee hartaast laps;
Sionin juhlasta weisunsa kaikuu,
            ihmeestä suurimmast,
            sankarista seimessä
            Bethlehemin kaupungis
ja silmissä kyynele loistaa
            kuultelewalla lapsel.

Heikenee wihdoin walkean loiste,
            wirsi myös waikenee,
äänettä kauwan istuwat kaikki
            wakaasti miettien
            tulisian hohtaes,
            punahiilen himmetes;
ja lepohon käywät he wiimein
            wuoteelle olkiselle.

Korkea juhla, ihana ilta
            oljilla kultasil,
walossa walkeen, ilosen liekin
            sumusen yösen kohdus!
            Ken sua taitaa unohtaa?
            Ken sun wirttes kaikunaa?
Ken lapsukaist äitinsä helmas
            wajassa Bethlehemin?


Tämä kuusisäkeistöinen runo on nimensä mukaisesti kuvaus joulujuhlasta. Lauri Viljanen kirjoittaa: ”Olisi ihme, ellei Kivi olisi runoillut myös jouluillasta, samoin kuin Franzén, Runeberg ja Topelius ovat tehneet. Tosin ei voi odottaa, että tämän kristillisen aiheen suoritus paljon poikkeaisi sovinnaisesta, vaikka tunnelmakuvaus onkin aistivan runoilijan työtä” (1953: 128). Rafael Koskimies korostaa, että runo käsittelee ”maalaista ympäristöä, josta Kiven runous niin suuressa määrin imee voimansa ja saa lähtönsä”. ”Suhteellisessa värittömyydessäänkin – – runo sisältää useita maalaistuntoja.” (Koskimies 1974: 113, 114.)

Aikaisempi Kivi-tutkimus on pitänyt runoa konventionaalisena maalaisrunona, pakollisena kuviona runoilijan repertuaarissa. Osin ajatus perustuu runon aiheeseen ja käsittelytapaan. Osin näkemys johtuu siitä, ettei runosta ole esitetty yksityiskohtaista analyysia. Vaikka runon miljöö on maalaispirtti ja sen yksityiskohdat maalaisesta joulunvietosta, runon teema tuskin on jouluisen maalaisympäristön kuvaus. Oman näkemykseni mukaan runossa limittyvät taidokkaasti yhteen joulun etnografiset ja hengelliset piirteet. Puhujan sanavalinnat tekevät ”Joulu-illasta” ennen kaikkea uskonnollisen runon, joka tulkitsee kristillisen juhlan merkitystä. Aiempi tutkimus ei ole ottanut huomioon sitä seikkaa, että kuusi kahdeksansäkeistä säkeistöä tarjoavat joulusta kuvan, joka kytkeytyy mielenkiintoisesti Kiven muuhun tuotantoon, etenkin samaan aikaan (1) Kanervalan kanssa kirjoitetun Seitsemän veljestä -romaanin kahteen kovin erilaiseen jouluun. Lisäksi runossa on yhteistä motiiviainesta Kullervo-tragedian (1864) kanssa.

Lukukokemuksessani osa ”Joulu-illan”, kuten muidenkin Kanervalan runojen, viehätyksestä juontaa paitsi runosta itsestään myös heilahdusliikkeistä, joita syntyy kokoelman vierekkäisten runojen välille. ”Joulu-iltaa” edeltää syvällinen eroottis-eksistentiaalisen kaipuun ja ajankokemuksen runo ”Keinu”, joka sijoittuu kesämaisemaan. ”Joulu-illassa” lukija pääsee talvisen hartauden äärelle. Sitä seuraa balladin piirteitä sisältävä ”Eksynyt impi”, joka jatkaa joulun kuvauksessa häivähtävää kristillistä morsiusmystiikkaa: ”Joulu-illassa” kristillinen vuotuisjuhla on runon yhteisölle ”kuin hääjuhla synkeäs yössä”, ”Eksynyt impi” -runossa uskonnollinen kuva Kristuksen morsiamena olemisesta laajenee osaksi kerronnallista kokonaisuutta.

Kanervalan runojen sommittelu näyttääkin Kiven herkkävireiset siirtymät aihepiiristä ja lajista toiseen. Temaattisesti ”Joulu-ilta” liittyy Kanervalassa niiden runojen joukkoon, joissa piirretään esiin tietty vuotuisjuhla tai sosiaalinen tapahtuma historiallisine ja etnografisine taustoineen. Tällaisia ovat ”Rippilapset”, ”Helawalkea” ja ”Anjanpelto”, joista viimeksi mainittu on maallisempi yhteisöllinen tapahtuma. Jokaisessa runossa korostuu ajallis-paikallisesti kehystetyn puhujan tai runon muiden hahmojen kokemus. Juhlien merkitykselle annetut painotukset näkyvätkin esimerkiksi puhetilanteisiin upotetuissa yksilöllistä kokemusta korostavissa kuvissa, jotka tekevät runoista enemmän kuin juhlan tai vuotuistapahtumien kuvauksia.

Entä millaisten kirjallisten muotojen kanssa ”Joulu-ilta” resonoi? Heikki Laitinen korostaa Vanhan virsikirjan merkitystä Kiven rytmikehittelyille. Hänen mukaansa loppusoinnuton, vapaasti tavujen pituuksia ja mitan suuntaa vaihtava säemalli tuli Kiven runouteen ennen kaikkea virsiperinteestä, joka oli 1800-luvulla luonnollinen äänimaisema ja ”kollektiivisen kokemuksen kivijalka” (Laitinen 2015: 82). Kiven runoa jo pikaisesti silmäilemällä tuntuukin luontevalta ajatella, että jouluruno on kirjoitettu pikemminkin virsiperinteen kuin ajan taiderunouden ihanteiden pohjalta.

Selventääkseni ”Joulu-illan” rytmiikan yhteyttä virsiperinteeseen lainaan Laitisen (2015: 86) analyysia Hemminki Maskulaisen jouluvirrestä. Virsi on Vanhan virsikirjan numero 126. Laitinen (mts.) merkitsee virren säkeiden loppuun, onko säe alkanut painottomalla kohotahdilla (k) vai veisataanko se ilman sitä (o) sekä mikä on painollisten tavujen määrä säkeessä ja päättyykö säe nousu- vai laskuasemaan (N/L):

Meill’ taiwaan korkia kuningas, k4N
Neitsest’ nuorest’ puhtaast’, k3N
Syntyi Ihmisex’, o3N
Syntyi Ihmisex’. o3N

Jo mainitsemieni piirteiden lisäksi (esimerkiksi mitan suunnan vaihtelu) Maskulaisen runossa on olennaista loppusoinnut korvaava säkeen lopetusmalli eli painollisen ja painottoman aseman vaihtelu sekä typografiset sisennykset. Nämä kaikki piirteet näkyvät myös Kiven runossa. Lihavoin näytteeseen painolliset tavut sekä merkitsen päättyykö säe lasku- vai nousuasemaan (L/N). Kirjaan myös säkeen pituuden eli tavujen määrän:


Sumunen ilma wuorilla wäikkyy, L + 00 + 0 + 00 + 0, 10
            raskaasti pilwet käy, N + 00 + 0 +, 6
hengittää kostee, suojanen tuuli L + 00 + 0 + 00 + 0, 10
            himmeäs männistös, N + 00 + 0 +, 6
            toki riemu lemmekäs N + 0 + 0 + 0 +, 7
            himmeydes hymyilee N + 0 + 0 + 0 +, 7
kuin hääjuhla synkeäs yössä: L 0 + 00 + 00 + 0, 9
            tullut on joulu-ilta. L + 00 + 0 + 0, 7

”Joulu-illan” säkeistöjä luonnehtii eloisasti käytetty, daktyyliä ja trokeeta tapaileva mitta sekä mitan suunnan vaihto säkeistön lopussa, aina toiseksi viimeisessä säkeessä, jossa laskeva mitta muuttuu nousevaksi eli jambisanapestiseksi. Lisäksi säkeiden typografinen asettelu korostaa säkeiden pituuden vaihtelua.

Kunkin säkeistön mitallinen pohjakaava on abstrahoituna seuraava, säkeistön 8 pientä poikkeamaa (2) lukuun ottamatta:

+ o + o + o + o L, 10
+ o + o + N, 6
+ o + o + o + o L, 10
+ o + o + N, 6
+ o + o + o + N, 7
+ o + o + o + N, 7
o + o + o + o L, 9
+ o + o + o L, 7

Heikki Laitisen (2015: 84–85) mukaan Vanhassa virsikirjassa hallitseva säkeistömalli on neljästä säkeestä koostuva säkeistö, jota luonnehtii vuorotellen lasku- ja nousuasemaan päättyvä säe (LNLN). Jokaisessa säkeessä on neljä painollista asemaa Mikäli otetaan ”Joulu-illan” lähtökohdaksi Vanhassa virsikirjassa yleinen nelisäe, Kivi on kaksinkertaistanut neljän säkeen perusyksikön runossaan kahdeksaan säkeeseen. Hän varioi säemallia siten, että läpi runon säkeistön neljä ensimmäistä säettä noudattavat virsistä tuttua rytmimallia, mutta neljä viimeistä säettä taas on kirjoitettu siten, että ensin on kaksi nousuasemaan ja sitten kaksi laskuasemaan päättyvää säettä (NNLL). Ensimmäinen ja kolmas sekä seitsemäs säe, jotka ovat pisimmät (10 ja 9 tavua) päättyvät laskuasemaan, lyhyemmät (6 ja 7 tavua) eli säkeistön loput säkeet viimeistä lukuun ottamatta päättyvät nousuasemaan. Rytmistä variaatiota vahvistaa se, että Kivi hyväksyy säkeessä nousuasemaan niin lyhyitä (ihana, ilosen) kuin pitkiäkin (walkeus hauska) tavuja. Lisäksi Kivi vaihtelee säkeen pituutta siten, että ”Joulu-ilta” ei ota pohjakseen virsissä yleistä kauttaaltaan nelinousuista säettä, vaan vaihtelee sitä kolminousuisen säkeen kanssa (kunkin säkeistön säkeet 2, 4 ja 8).

Siitäkin huolimatta, että Kiven säkeistöratkaisua selittäväksi taustaksi on luontevaa tulkita Vanha virsikirja ja sen kuultu rytmiikka, on samaan hengenvetoon todettava, että ”Joulu-illan” säkeistömalli on osoitus nimenomaan Kiven omasta innovaatiosta: Hän siirtää osan virsiperinteen ratkaisuista osaksi taiderunoaan. (3) Tässä suhteessa ”Joulu-ilta” vertautuu rytmisenä ”mikromaailmana” pikemminkin Kanervalan muihin runoihin kuin aikansa jouluvirsiin. Yhteydet Kiven omaa kokoelmaansa varten kehittelemään säkeistömalliin näkyvät selkeästi, kun verrataan runoa kahteen muuhun Kanervalan kahdeksasta säkeestä koostuvaan säkeistörunoon eli runoihin ”Karhunpyynti” ja ”Niittu”. Runojen metrinen pohjakaava on seuraava:


”Karhunpyynti”

Miesjoukko urhea metsähän hiihtää + 00 + 00 + 00 + 0 L, 11
Pyssyil ja kirkkail keihäil, + 00 + 0 + 0 L, 7
Kahleissa seuraawat reijuwat koirat + 00 + 00 + 00 + 0 L, 11
Silmillä leimuvilla, + 00 + 0 + 0 L, 7
Kosk aamun koi 0 + 0 + N, 4
Otsalt taivahan + 0 + 0 + N, 5
Pois wiskasee synkeän yön, 0 + 00 + 00 + N, 8
Ja aurinko kiireensä nostaa. 0 + 00 + 00 + 0 L, 9

+ o + o + o + o L, 11
+ o + o + o L, 7
+ o + o + o + o L, 11
+ o + o + o L, 7
o + o + N, 4
+ o + o + N, 5
o + o + o + N, 8
o + o + o + o L, 9

”Niittu”

Niittu on metsässä kaltewa pohjaan, + 00 + 00 + 00 + 0 L, 11
Kuusilta ymröitty, + 00 + 0 + 0 L, 7
Korkeilta kuusilta synkeäs kaapus, + 00 + 00 + 00 + 0 L, 11
Kiireillä kotkat sinkoo; + 00 + 0 + 0 L, 7
Kumpu on sen keskel + 0 + 0 + 0 + N, 7
Wiherjäinen, sileä, + 0 + 0 + 0 + N, 7
Ja kallistuuwi rauhallinen niittu 0 + 0 + 0 + 0 + 0 + 0 L, 11
Matalakoiwuseen suohon. + 00 + 00 + 0 L, 8

+ o + o + o + o L, 11
+ o + o + o L, 7
+ o + o + o + o L, 11
+ o + o + o L, 7
+ o + o + o + N, 7
+ o + o + o + N, 7
o + o + o + o + o + o L, 11
+ o + o + o L, 8

Metrisistä abstrahoinneistani näkyy, miten Kivi kehittelee malliaan. Jokaista runoa määrittää oma metrinen pohjakaavansa, joka säätelee runon mitan suunnanvaihdoksia ja säkeiden pituutta. Kukin runoista luo kuvion, joka rajaa sen, päättyykö säkeistön tietty säe nousu- vai laskuasemaan. Yhteistä runoille on metrisen hahmon samankaltaisuus ja ennen kaikkea sopimus siitä, että kukin runo osoittaa ensimmäisessä säkeistössään metrisen mallin, jota loppuruno toteuttaa säännönmukaisesti. Näin runot ovat läheistä sukua toisilleen, kanervalaisen runoperheen jäseniä. Voidaankin sanoa, että Kanervalan runot ovat metrisesti likeisempää sukua toisilleen kuin aikansa taide- tai virsirunoudelle, joihin ne toki pysyvät suhteessa. Kiven omaehtoinen mitallinen malli, joka hakee kaikuja aikansa kuullusta, veisatusta ja ylipäänsä suullisesta perinteestä, antaa runolle yhtä aikaa maanläheisen ja modernin ilmeen ja saa runon poikkeamaan esimerkiksi Runebergin ja Topeliuksen mitoiltaan klassisen konventionaalisista joulurunoista.

Fonologisten seikkojen lisäksi on syytä kiinnittää huomiota ”Joulu-illan” muutamaan muuhun yleispiirteeseen. Ensinnäkin runon kokonaisuudessa säkeistöt peilaavat toisiaan. Näin on etenkin runon aloituksessa ja lopetuksessa. Runo alkaa sumuisen maiseman kuvilla (”Sumunen ilma wuorilla wäikkyy”) ja päättyy niihin uudesta näkökulmasta (”korkea juhla – – sumusen yösen kohdus”). Myös valon ja hämäryyden kuvasto luo säkeistöjen välille heijastumia. Toinen seikka, joka kannattaa huomioida, on runon puhuja. Puhuja on Kanervalasta tuttu kertova ääni, joka myös fokalisoi runon maailman tapahtumia. Puhuja kuvaa juhlatilanteen sitoen sen tunnistettavaan ympäristöön, mutta antaa hetkittäin omaan ääneensä yhtyä runossa esiintyvän hahmon edustamaan tunnekorrelaattiin. Tässä runossa korrelaattina toimii kyynel silmässä virsiä kuunteleva lapsi. (4) Kolmas seikka on Kanervalalle tyypillinen lopetus: viimeinen säkeistö sisältää lajimuunnoksen eli kerronta ja kuvaus vaihtuvat lyyrisemmäksi. Säkeistössä puhuja ei enää varsinaisesti kuvaile jouluillan tapahtumia, vaan nostaa esiin sen tunnelman ja kääntyy puhuttelemaan itse juhlaa: ”Ken sua taitaa unohtaa? / Ken sun virttes pauhinaa? / Ken lapsukaist äitinsä helmas / majassa Bethlehemin?” Nämä kysymykset ulottuvat luonnollisesti myös lukijaan, koska puhujan kysymysten tehtävä on oikeastaan korostaa joulun merkitystä. Kuka (”ken”) voisi ohittaa joulun merkityksen muistelun, sen yhteisöllisen kokemuksen ja keskushenkilön eli syntyneen vapahtajan, hän kysyy joululle osoitetuilla apostrofeillaan.

Alaviitteet luukkuun 1:

1. Viljanen (1953: 46) toteaa Kanervalan kirjoittamisprosessista: ”Useista tiedoista päättäen tämä osui samaan aikaan, jolloin Seitsemän veljestä oli voimakkaimmassa kasvussaan.”
2. Koskimiehen mukaan kokoelman avaavan ”Kanerwakankaalla”-runon rytmiikka on lähellä ”Joulu-iltaa” (1974: 114). Vaikka ”Kanerwakankaalla”-runon säkeistössä on kaksi säettä vähemmän kuin ”Joulu-illassa”, tulevat runot rytmiikaltaan lähelle toisiaan. ”Kanerwakankaalla”-runon säkeistöjen metrinen kaava on kuvauksessani seuraava: + o + o + o + o L, 11 / + o + o + N, 6 / + o + o + o + o L, 11 / + o + o + N, 6 / o + o + o + o + N, 10 / o + o + o + o L, 9.
3. Tuula Hökkä (2010: 349) määrittelee osuvasti virsirunouden ja taiderunouden eroa: Virsikulttuuri on ”samuuden ja paluun kulttuuria, kaunokirjallisuuden kulttuuri kontrastisuuden, erilaisuuden ja uutuuksien kulttuuria”. Kiven runous kuuluu selvästi jälkimmäiseen silloinkin kun ammentaa virsikulttuurista.
4.  Vastaava asetelma on ”Rippilapset”-runossa: siinäkin ulkopuolinen seuraa juhlaa, mutta runon edetessä lukija saa tietoa juhlan merkityksestä myös rippilasten kuvastamana.

6 kommenttia:

  1. Kyllä tässä Aleksiksen runossa kuvataan mun makuun mukavampi jouluilta kuin Bergmannin Fannyssä ja Alexanderissa, josta tuli jossakin vaiheessa joulunvieton kuvallinen mitta.
    Ei silti, että noita hyvänä pitämiäni elementtejä meidän kolmen jouluvietossa olisi. Hyvin rennosti otetaan, fiiliksellä, yrittämättä edes toistaa lapsuuden kotiemme joulunviettoja ellei sitten sellaiseksi lasketa oman lapsuuden perheeni joulun täydellistä välittömyyttä. Pöytäleikkejä porvarilliseen malliin ei meillä leikitty. Syötiin ja katseltiin ikkunasta samalla ulos.

    Edes jouluevankeliumia ei lueta meilläkään, vaikka ilosanoman varaan koko homma muuten lasketaan. Ruokabravuureita ei ole kuin pari, ruoan määrää yritetään muutenkin joka joulu vähentää. Mitään erityistä periaatetta jouluviettoon ei ole. Kinkku ja kuusi kylläkin.
    Silti tuota kristillistä tunnelmaa tuossa runossa kyllä vähän alkaa melkein mieli haikailla, mutta se tulee jos on tulee, vaikka esimerkiksi jos lähtee jouluyönä kävelylle.

    VastaaPoista
  2. Jope, odotahan kun päästään myöhempiin säkeistöihin. Minusta Kivi on kirjoittanut todella hienon ja syvällisen runon kokonaisuudessaan...

    Meillä on perinteisesti käyty joulukirkossa, joko Pyhän Laurin kirkossa tai sitten muualla, mutta tuo PLK on hieno paikka.

    Tykätään aika perinteisestä joulupöydästä. Kyllä niitä jouluruokia pari kolme päivää jaksaa, on mukava mennä totuttuja latuja siinä, joskin minä olen (ja pari tytärtämme ovat) enemmän kalamiehiä (ja tytöt kalanaisia) kuin kinkkumiehiä. Teen itse aina rosollin. Se on minusta tosi hyvää.

    Lapset eivät niinkään välitä kirkosta, evankeliumin lukemisesta jne. Eivät ne minustakaan lapsena olleet herkkua. Nykyisin ne taas ovat melkein paras osa joulua ja niillä on merkitystä. Saan niistä joka kerta jotain ajattelemisen ja tuntemisen aihetta.

    Vaimo haluaa aina sen kuusen... No joo, pitää hankkia sitten. En pidä hirveästi krääsästä, ja onneksi siitä on päästy eroon joulu joululta.

    Kyllä minulle sinänsä kävisi sellainenkin joulu kuin Kiven veljeksille: otettaisiin olutta, puhuttaisiin levottomia ja saunottaisiin - no, kämppää ei tarvitsisi polttaa:) Ehkä kuitenkin paremmin se lopun joulu: perhe koossa, kynttilät palaa ja takkaan sytyteään juhlan merkiksi iltapysty.

    VastaaPoista
  3. Kalaa pitää tietenkin olla. Ja ainakin muutamassa eri muodossa. Paras osa ruokia!

    Juttelin jokin aikaa sitten todellisen kalastajan kanssa, joka oli päättänyt lopettaa olosuhteiden pakosta. Mainitsi syyksi Itämeren hylkeet joiden kanta nyt todella vahva. Tuhansittain jo hänen kalastusalueellaan Porvoon edustalla. Ei siis vain se, että syövät kalaa verkoista, mutta verkotkin, tosi kalliit ammattilaisella, menevät rikki siinä.
    Hylkeitä näkee tässä jo meilläkin pari kertaa vuodessa, ihan melkein keskustan rannassa, tytöllä kännykkävideoitakin, Vuosaaren rannoilla myös erittäin paljon.
    No, ei mulla ole syytä epäillä kalastajan kertomusta.
    Mutta hieno kuva todellisesta kilpailusta merellä. Harva Helsingissä edes tajuaa, että toimeentulon hankkiminen luonnosta on vielä joillekin ihmisille noin todellista.
    Tällä hetkellä toki hylkeellä täydellinen kilpailuetu. Kai niitä metästää voisi hyvin rajatusti niin kuin aina ja niin kuin muitakin luonnon eläimiä. Toisaalta hienoa että kanta on elpynyt Itämerellä todella isoksi, 1800-lukua edeltäviin lukuihinkin käsittääkseni.

    Kun ostaa joulukalaa, pitää yrittää katsoa että olisi edes osaksi suomikalastajan, vaikka kukkarossa kirpaisee.

    VastaaPoista
  4. Joo, tunnen tuon kalastajien tilanteen erinäisten artikkeleiden pohjalta. Olisi hyvä sitä hyljekantaakin verottaa, ei mitään järkeä koko hommassa. Suomalainen kirjolohi on sekin parempi valinta kuin Norjan lohi. Tässä asiaa liippaava hyvä juttu, jossa on sitten muutakin https://blogit.iltalehti.fi/pauli-vahtera/2018/11/19/kaikki-on-viety-silakatkin/

    Mä ostan muuten syksyllä aina muikkua. Sitä saa 3.99-6.99 e / kg marketeista, ja jos itse viitsii perata, niin käytännössä tuolla neljän euron hinnalla eli ihan älyttömän halvalla.

    Kesällä saa kalaa järvestä itse niin paljon kuin haluaa.

    Kannattaa ostaa melkein pakastimeen tän viikon alussa ne joulukalat ja laittaa sitten viikonloppuna. Säästää huomattavasti. Teepä jääkellarin lohta - onnistuu suomikirjolohellakin, kun ottaa paksumman kalan - eikä ole vaikeaa. Netistä löytyy reseptejä vaikka kuinka.

    VastaaPoista
  5. Tuubista löytyy runoon tekemäni sävel, jos ketä kiinnostaa. Olen esittänyt sitä monissa yhteyksissä jo kymmeniä vuosia. Upea, upea runo! Kiven loistokkain omasta mielestäni. Palaa mieleen joka joulu. Hyvää Tapania AD MMXXI. V-P. Bäckman.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, kiitos kommentistasi, en ole aikohin käynyt katsomassa näitä vanhempia ja minulta kai puuttuu jokin tilaus saapuvista kommenteista, jolloin kommentit eivät tule minulle näkyviin. Pitääpä tutustua sävellykseesi.

      Poista