tiistai 18. joulukuuta 2018

Joulukalenterissa Aleksis Kiven "Joulu-ilta": luukku 5


Neljännessä säkeistössä puhuja tarkentaa sanansa joulua viettävien yhteisöön ja laulun vaikutukseen. Rakenteellisesti säkeistö vastaa kolmatta. Alussa ja lopussa on kaksi ihmishahmoihin keskittyvää säettä, jotka kehystävät säkeistön juhlaa tulkitsevaa osuutta, tässä veisuun sisältöä. Tässäkin säkeistössä tulee hyvin esiin ajatukseni lausumayksiköstä, joka kootaan kolmesta toisiinsa liukuvasta elementistä. Nyt ne ovat veisaamisen kuvaus, veisaamisen aiheen esittely ja lopuksi fokusointi kuuntelevaan hahmoon (10):

Weisaawi nuori, weisaawi wanha,
            kuultelee hartaast laps;
Sionin juhlasta weisunsa kaikuu,
            ihmeestä suurimmast,
            sankarista seimessä
            Bethlehemin kaupungis
ja silmissä kyynele loistaa
                      kuultelewalla lapsel.

Neljäs säkeistö korostaa entisestään yhteisön mukanaoloa: niin vanhat kuin nuoret laulavat, pienimmät kuuntelevat. Ilmaisu ”weisunsa kaikuu” luo tunnelman sisätilan avartumisesta, aivan kuin kyseessä olisi suurempikin tila, kuten juhlarakennus, kirkko tai jopa luonnontila, mihin myös kolmannen säkeistön ilmaisu virsien ”pauhaamisesta” viittaa. Näin runo kuvaa vaatimattomienkin tilojen muuttumista pyhän kohtaamispaikaksi.

Säkeistö ei nimeä suoraan yhtään laulettavaa virttä, mutta kuvaus veisauksesta ja hartaasti kuuntelevasta lapsesta antavat ymmärtää, että kyse on lähinnä hengellisistä joululauluista.(11) 1800-luvulla tapana olikin, että jouluiltaan kuuluvassa veisaamisessa saatettiin laulaa vaikka kaikki virsikirjan jouluvirret peräjälkeen (Nirkko ja Vento 1994: 27). Kun puhuja kuvaa säkeissä 3–6 virsien aihetta, tulee esiin joulun merkitystä tulkitseva teologis-ajatuksellinen viitekehys.

”Sionin juhla” ja ”sankari seimessä Bethlehemin kaupungissa” viittaavat luonnollisesti Jeesuksen syntymään, jonka kerrotaan tapahtuneen Betlehemissä. ”Ihme suurin” viittaa kristinuskon keskeiseen paradoksiin eli siihen, että Jumala tulee ihmiseksi. Jeesus välittää armon, Jumalan suurimman ihmeen ja lahjan. Nämä aiheet ovat läsnä liki kaikissa jouluvirsissä. ”Sankarista seimessä” -säe yhdistyy jouluvirsille yhteiseen Jeesus hengellisenä sankarina/hallitsijana -topiikkaan, joka tulee esiin esimerkiksi Georg Weisselin adventtivirressä ”Avaja porttis, ovesi” (1642), jossa Kristusta kuvataan sanoilla ”Kruununsa on vanhurskaus / ja valtikkansa laupeus.” Virsi ruotsinnettiin 1694 ja suomalaiseen virsikirjaan se tuli 1701. Toinen on Hemminki Maskulaisen virsikirjaan 1605 suomentama ja Lönnrotin 1864 uudistama ”Iloitse morsian”, joka liittyisi hyvin ”Joulu-illan” hääjuhlan kuviin: ”Hoosianna, sankari, / terve, rauhanruhtinaamme”. (12)

Raamatussa sankareiksi nimitettiin alun perin Daavidin valiosotilaita. (13) Vaikka Uusi testamentti ei puhukaan sankareista, on kristillinen perinne liittänyt epiteetin myös Jeesukseen, onhan hän vapahtaja ja kristillisen typologian mukaan Daavidin poika. Onkin huomattava, että jouluvirret ovat teologisesti varsin monitasoisia, sillä niihin on upotettu usein koko pelastushistoriallinen kysymyksenasettelu ihmisen syntiinlankeemuksesta Jeesuksen ihmiseksi syntymiseen, syntien sovitukseen ja lopun aikojen tapahtumiin saakka.

Runon ilmaisut ”Sionin juhla” ja ”sankari seimessä Bethlehemissä” ovat lähemmän tarkastelun arvoisia. Sanalla ”Siion” viitataan Raamatussa usein Israelin maahan sekä sen pääkaupunkiin. Kuvaannollinen ilmaus ”tytär Siion” tarkoittaa Jerusalemia tai sen asukkaita, toisinaan koko Israelia. Alkuperäiseltä merkitykseltään sana tarkoittaa Siionin vuorta, joka sijaitsee Jerusalemin lähellä. Vuorella seisoi Raamatun mukaan samanniminen linnake, jonka kuningas Daavid valloitti. Kuten myöhemmin huomataan, sankari ja Daavid piirtyvät säkeistössä esiintyvän hahmon taustalle.

Kiven runossa ”Sionin juhla” ja ”sankari seimessä” ovat tietenkin kiertoilmaisuja joululle ja sen sankarille. (14) Runossa joululle annettu nimi korostaa ennen kaikkea sitä, että kyse on kristillisen seurakunnan juhlasta. Kristillisessä kielenkäytössä ”Siion” merkitsee juuri seurakuntaa. Kivi tunsi hyvin tämän käytännön. Kanervalan runossa ”Rippilapset” pappi puhuu konfirmoitaville nuorille ”Sionin kaupungist” ja tarkoittaa sillä seurakunnan tulevaa päämäärää eli taivaan kaupunkia, jossa saadaan ”kunnian kultainen kruunu”. Runossa alttaritauluun ikuistettua Kristusta kuvataan näin: ”Pilwissä wäikkyy siel Ihmisen Poika / Sankarin katsannol”. Kiven runossa tähdennetään toistuvasti, miten ”Sionin juhlassa” ovat koolla kaikki, ”asujat kaikki” ja ”kaikki tässä wierahat”. Joulu kokoaa ihmiset yhteen, ”suurimman ihmeen” äärelle. Näin ”Joulu-iltaan” piirtyy hienovaraisten viitteiden (”kuin hääjuhla”, ”wierahat” ja ”Sionin juhla”) myötä kristillinen morsiusmystiikka, jossa seurakunta eli Siion vertautuu morsiameen ja Kristus-sankari sulhaseen. (15) Joulua voikin ajatella kristillisen seurakunnan alkuna. Ensimmäisessä joulussa mukana olivat ihmiset, jotka eivät tienneet todistavansa Jumalan ja uuden yhteisön syntyä. Tapahtumapaikaksi kristillinen perinne on määritellyt Juudean pienen ja vähäpätöisen kaupungin. (16)

Paikan nimi on tärkeä, sillä se toistuu runon viimeisessä säkeistössä. ”Betlehem” merkitsee ”leivän taloa” tai ”leivän kotia”. Paikannimen tuominen runoon liittää sen laajaan juutalais-kristilliseen tulkintaperinteeseen. Jeesuksen syntymäpaikka on historiallisesti tuntematon, sillä evankeliumien antama historiallinen evidenssi Jeesuksen syntymäpaikasta vaikuttaa ristiriitaiselta, mutta syntymäkaupungiksi on nimetty Juudean vuoristoseudulle sijoittuva Betlehem, koska se on juutalaisen kuninkaan Daavidin syntymäpaikka ja koska Daavidin on ajateltu typologis-profeetallisesti ennustavan uudesta kuninkaasta ja ennakoivan tätä. Profeetta Samuel (1. Sam. 16: 4–13) voiteli Daavidin kuninkaaksi juuri Betlehemissä, ja profeetta Miikan kirjassa (5:2) ennustetaan, että Betlehemistä tulee Israelin seuraava suuri hallitsija. Kristittyjen mukaan toinen Daavid, hallitsija ja voideltu vapahtaja, ei ole maallinen ruhtinas vaan hengellinen sankari, jumalaihminen. (17)

Runon ilmaisu ”Sankarista seimessä” on paradoksi, joka yhdistää ylhäisen ja alhaisen. Sankari, joka sijoitetaan eläinten syöttökaukaloon, liittyy kristinuskon keskeiseen kuvastoon, sen teologiseen kielioppiin. Kuvassa ylhäisestä tulee alhaista, jumalallisesta ruumiillista, ja juuri näin Jumala ilmenee. Sankarin jumaluus on ruumiillista ja ruumiillisuus hengellistä. Jeesuksesta tulee Kristus, synnin ja kuoleman voittaja, mutta jo syntyessään hän on tämä sankari. ”Joulu-illan” kuva sankarista seimessä korostaa ajatusta vähäisessä paikassa syntyvästä Jumalasta ja samalla valottaa kristinuskon ydinajatusta: Jumalan teot tulevat esiin siellä missä elämä on vähäpätöistä. Sama perusajatus on Jakob Regnartin (1574) jouluvirressä ”Iloitse morsian”, jossa seurakuntaa, ”morsianta” ja ”Siionia” pyydetään iloitsemaan, sillä ”Hallitsija taivaan, / alhaalla kulkee aivan”, hän on ”nöyrä, hiljainen”.

Erityistä huomiota säkeistössä kiinnittää lapsi, joka kuuntelee ja liikuttuu kuulemastaan. Runon puhuja tuo esiin virrenveisuun aiheet, mutta lisävivahteen säkeistöön antaa lapsi. Hiljainen kuuntelija on kuvallinen korrelaatti, joka ilmentää veisuun kokemuksellista voimaa. Vaiti oleva lapsi edustaa Kiven runoille ominaista ”sisäistä kokemusta”. Kenties lapsi on hiljaa, koska ei vielä osaa virsien sanoja, mutta hänen kokemuksensa kuvastaa, mikä vaikutus niillä on kuuntelijaan: ”ja silmissä kyynele loistaa.” Kyynelessä tiivistyvät tunteet, jotka joulun juhla saa aikaan. Toisaalta loistava kyynel indikoi lapsen ymmärtäneen kuin intuitiivisesti kaiken sen hengellisen kirkkauden, joka jouluun kuuluu. Kuva lapsesta ei kohdista esimerkiksi kuuntelijan sukupuoleen – ylipäänsä runossa sukupuolella ei ole merkitystä, koska on kyse huoneeseen kokoontuneesta ”seurakunnasta” –, vaan jatkaa runossa ilmennyttä raamatullista, Jumalan valtakunnasta vertauksin kertonutta pohjatekstiä: ”Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta” (Mark. 10:14) ja ”Joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle” (Luuk. 18:16).

Runon lapsi antaa, aivan kuten ”Rippilapsissa”, kasvot kokemukselle, jota puhuja runossa sanallistaa. Runosta välittyvä kokemus on voimakas uskonnollinen hartaus ja tunne, jonka taustana on vilpitön lapsenusko. Lauri Viljasen (1953: 128) ajatus ”Rippilapset”-runosta voisi hyvin sopia tähänkin yhteyteen: kuvauksessa ”runoilija on havainnollisimmin ikuistanut omat uskonnolliset lapsuudenvaikutelmansa”. Kivi sai kodissaan kuulla runsaasti virrenveisuuta, jopa niin että se jätti jälkensä hänen kieleensä, tekstin retoriikkaan, aiheisiin ja mittaan, kuten Heikki Laitinen (2015) tähdentää. Seitsemästä veljeksestä muistamme, että Kivi hallitsee muunkinlaisen, parodisen ja rehevän joulunkuvauksen ja jopa jouluvirsien ironisoinnin, kuten Eeron hengellisiä lauluja pilkkaava olutvirsi (18) osoittaa, mutta Kiven lyyrisissä runoissa korostuu joulunvieton hartaus ja tiiviiseen muotoon pelkistetty kristillinen ajatusmaailma.

Viitteet luukkuun 5:

10. Mielenkiintoinen seikka on, että Kanervalan toisessa voimakkaan uskonnollisessa runossa ”Rippilapset” juuri neljäs säkeistö referoi vastaavasti hengellistä sanomaa ja viittaa Siioniin. ”Joulu-ilta” muistuttaa ”Rippilapsia” myös siksi, että kummassakin rakennus ja maisema ovat raamatullisten paikkojen ja niiden edustamien ajatusten läpitunkemia ja avartamia. Molemmissa on hurmioitunut hahmo – lapsi, nuori tyttö – runon puhujan erityisen havainnoinin kohteena.
11.  Valtaosa Suomessa 1800-luvulla lauletuista jouluvirsistä oli varsin vanhoja, keskiaikaisia ja 1500–1600-luvuilla Saksassa kirjoitettuja. Tunnetuin jouluvirsi oli Martti Lutherin ”Enkeli taivaan lausui näin” (1539). Muista saksalaisista jouluvirsistä tunnettuja ovat Paul Gerhardtin ”Nyt seimellesi seisahdan” (1525) ja Philipp Nicolain virsi ”On kirkas aamutähti nyt” (1599).
12. ”Avaja porttis, ovesi” on virsikirjan virsi numero 2 ja ”Iloitse morsian” numero 4. http://evl.fi/Virsikirja.nsf/
13. Daavidin kolme valiosoturia hakivat juuri Betlehemin lähteeltä vettä Daavidille, kun tämä oli paennut Saulia Adullamin luolaan (2. Sam. 23: 13–17).
14.  Kanervalassa sankareita ovat ensinnäkin luonnonolennot, kuten vanha kuusi, ”sankari wanha” runossa ”Kanerwakankaalla” ja ”Karhunpyynti”-runon karhu (”luoti / Sankarin maahan kaataa”). Sankareiksi nimitetään myös Kristusta, joka on ”Eksynyt impi” -runon taivaallinen ”Ruhtinas” ja ”Rippilapset”-runon ”Ihmisen poika”. Ihmissankareita ovat ”Mies”-runon ”sankar tyyni, partanen” ja ”Metsämiehen laulun” puhuja, joka tahtoisi olla ”Sankar jylhän kuusiston”.
15. Taivaan häihin” ja kristilliseen morsiusmystiikkaan viitataan myös Kanervalan avausrunossa ”Kanerwakankaalla” ja runossa ”Eksynyt impi” se muodostuu jopa runon teemaksi. Uudessa testamentissa Siionin tytär eli kristillinen seurakunta on ”Kristuksen morsian” (ks. esim. Hepr 12: 22). Sana Siion esiintyykin useissa seurakunnallisissa virsissä sekä hengellisten laulukokoelmien nimissä kuten Siionin virret, joka on Taivassalon kirkkoherra Elias Lagusin 1790 julkaisema suomennos Ruotsin herrnhutilaisten vuosina 1743–1747 julkaisemasta laulukirjasta Sions sånger. Häiden topoksesta ja morsiusmystiikasta pietistisessä virsirunoudessa ks. Bastman 2014.
16. Jeesuksen syntymän ajankohtaa ei tunneta, mutta hänen arvellaan syntyneen syyslokakuussa. Jeesuksen syntymäpaikka ei ole historiallisten dokumenttien valossa Betlehem. (New Catholic Encyclopedia 1967, III, 656.)
17. Paitsi että Jeesus on Kristus, hengellinen sankari, hän on sankari myös siksi, että selviytyy lastenmurhasta, jonka joulukertomus kuvaa: eliminoidakseen Juudeassa syntyneen uuden kuninkaan Herodes pani täytäntöön käskyn, että kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat pojat oli surmattava (Matt. 2: 16).
18.  Ks. tarkemmin Satu Grünthalin (2016, Kanervakankaalla) analyysia tässä julkaisussa. Virsiparodiasta ks. myös Laitinen 2015: 83.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti