tiistai 18. joulukuuta 2018

Saarikosken draamoista ja niiden maailmankuvasta



Lueskelin seuraavaa runoteostani Hämärä ei tanssi enää (Otava, 2019) varten ahkerasti Saarikosken myöhäistuotantoa, etenkin Tiarnia-sarjaa. Runokirja on käytännössä pieniä säkeistysratkaisuja vaille valmis. En kuitenkaan päässyt eroon Saarikoskesta vaan nappasin hyllystä hänen vuosien 1980-1982 draamatekstinsä, jotka on koottu yhteen teokseen Köyhyyden filosofia. Suosittelen näitä kolmea draamaa kaikille. Niukkaa, runollista näyttämötekstiä Tjörnin saarelta, jolla Saarikoski vietti viimeiset vuotensa. Monella tapaa taidokasta näkökulmien yhteennivomista, mutta myös paljastavaa, ehkä myös niissä merkityksissä, joita ei tule heti ajatelleeksi ja joita Saarikoski itse ei selvästi tahtonut ajatella.

Saarikoski kirjoittaa yhteiskunnasta, historiallisesti ajatellen 1800-luvusta, pohjoisesta nälästä, köyhyydestä, ihmisen arvokkuudesta ja parempiosaisten armottomuudesta - hänen yhteiskunnallinen draamansa on universaalia teemoiltaan, mutta toisaalta hän ei kirjoita omasta ajastaan ja siinä tapahtuvista muutoksista, ei ainakaan suoraan.

Nyt kun ajattelen taaksepäin, tuntuu uskomattomalta, millaisen loikan olemme tulleet toisaalta 1800-luvun Suomesta 1980-luvulle ja toisaalta 1980-luvulta tähän päivään. Suomi muuttui jonkinlaisesta kehitysmaasta teolliseksi ja jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi, ja nyt edessä ovat toisenlaiset ajat niin kuin kaikkialla länsimaissa.

Viimeisen parin sadan vuoden aikana monet maailman alueet ja yhteiskunnat ovat kehittyneet valtavasti, mutta toiset taas kurjistuneet tai jääneet loputtomaan hajoamistilaansa, kaikesta avusta huolimatta - ehkä olennaisinta on ollut, miten kukin alue on saanut yhteiskuntansa järjestettyä yhtenäiseksi ja itsenäiseksi erilaisten kolonisoijien väistyttyä niin että kehitystä on voinut tapahtua. Täysinhän kolonisaatio ei ole ohi, ja väittäisin että Kiinan myötä se tulee vain kiihtymään. Myös kehitysmaista tapahtuvat kansainvaellukset ovat kolonisaatiota puhtaan yhteiskunnallisen hajottamisen mielessä, ainakin ensialkuun.


*


Minua kiehtoo tavattomasti vasemmistolaisen kirjailijan, kuten Saarikosken, käsitys maailmasta. (Kapitalismille antautunut oikeistolaisuus minua ei kiinnosta, koska en näe siellä mitään varsinaista maailmankuvaa.) Hän ei kirjoita draamoissaan omasta ajastaan vaan 1800-luvusta. Onko niin, että yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta saa riittävän pelkistettyjä ja arvokkaita esityksiä vain, kun pysyy tarpeeksi kaukana historiassa, mutta ennen kaikkea pienissä yksiköissä ja yksilön tasolla?

Onko ylipäätään niin, että vasemmistolainen yhteiskunta on mahdollinen niin kauan kuin on varallisuutta, jota jakaa, ja jakovara toimii, kun yksiköt ovat riittävän pieniä ja yhteiskuntarakenteen taustatuki riittävää - että on niitä, jotka omistavat ja joilta voidaan ottaa ja että on aidosti tuottavia yksiköitä, mutta tarvitseviakaan ei ole ylenmäärin?

Niin, maailmaa on helppo parantaa niin kauan kuin se on mahdollista ja kun on yksiköitä, kuten (kansallis)valtioita, joiden rajoissa se toimii, siinä kai koko juttu yksinkertaisuudessaan. Tässä mielessä vasemmistolaisuus on hyvien ja mahdollisten aikojen ideologiaa, pohjimmiltaan tasapainoisten aikojen filosofiaa. Isossa mittakaavassa toteutettu vasemmistolaisuus, kansallisen sosialismin nimissä, on saanut aikaan lähinnä ruumiita ja oman kansan joukkotuhoamista (Neuvostoliitto, Kiina ja Kambodza paraati esimerkkinä; Afrikassa sosialistisista yhteiskuntakokeiluista on syntynyt diktatuureja ja kasvavaa väkivaltaa ja köyhyyttä) - en usko, että aatesuuntaa kannattaa yrittää soveltaa siten kansainvälisestikään, ainakaan kovin ortodoksisesti ja laimentamatta.


Entä kun yhteisöt romahtavat, kun infrastruktuurit hajoavat tai eivät edes pääse kehittymään ja luonto ympäriltä on tuhottu, mutta väkimäärä kasvaa? Kun varallisuus kertyy yhä harvemmille ja yhä vaikeammin jaettavaksi? Auttaako silloin jakamisen ideologia ja vallankumous, auttaako tuotannon ottaminen kansan käsiin ja vähittäinen demokratisoiminen? Luultavasti johonkin mittaan saakka, mikäli aikaa on käytettävissä.


Jos taas yhteiskunnilla ei ole toimivia rakenteita ja osaamista oman itsensä ylläpitämiseen, on luvassa vain verta ja vallankumouksia yksi toisensa perään - valitettavasti tämä on tilanne maailmassa juuri nyt, ja esimerkiksi Afrikassa se näkyy dramaattisesti. Miksi Saarikoski ei kirjoittanut mitään tällaisesta, oman aikansa yhteiskunnista ja tulevista yhteiskunnista?


Luulen, että hän oli väsynyt politiikkaan ja kiintynyt paikkaan. Hän ei jaksanut katsoa maailmaa poliittisesti, vielä vähemmän myönteisen utopistisesti, vaikka 1980-luvulla se olisi vielä ollut mahdollisuuksien rajoissa, kuten Pekka Kuusi kirjoittaa ja analysoi teoksessaan Tämä ihmisen maailma vuodelta 1982.

Saarikoski ei Kuusen tavoin luonut humaania toimenpideohjelmaa yhteiskunnille ja koko ihmiskunnalle, vaan tarkasteli arkista elämäänsä ja asuinpaikkansa historiaa, palasi myyttien ja uskomusten pariin, ja tunsi politiikkojen ja uskontojen katkeilevan - ne rapsahtivat poikki kuin kuivat oksat. Hän eli turvallisesti ja yltäkylläisesti ja naisen ohjeistuksessa omassa mikrokosmoksessaan ja luultavasti tiesi kuolevansa pian. Mitäpä muuta ihminen silloin tekee kuin käpertyy siihen, mistä saa vielä jotain lohtua ennen kaiken päättymistä.

En tiedä liioittelenko, jos sanon, että kenties Saarikoski on prototyyppi monesta vanhenevasta vasemmistolaisesta tai muusta ideologista. He eivät enää usko viralliseen poliittiseen vaikuttamiseen niin kuin ennen, mutta jatkavat unelmointia ja yhteiskunnan epäkohtien mallintamista siinä mikromaailmassa, jossa se on mahdollista.

En suoraan sanoen tiedä, millainen heidän maailmankuvansa on siinä mielessä, että en tiedä, ymmärtävätkö he maailman vallitsevaa tilaa ja mittasuhteita. En tiedä, miltä tuntuu, kun tajuaa, että kuolee maailmassa, jolla ei ole ja johon ei realistisesti ajatellen voi tulla sitä ainoaa merkitystä, joka sillä joskus olisi voinut kommunismin nimissä olla. Olivatpa maailman mittasuhteet lopulta mitä hyvänsä, ne ovat ylittäneet yksilön ja rajattujen yhteisöjen mittasuhteet aika päiviä sitten, ja ihmiskunnan kohtaloa ei määritä enää äly ja tekniikka ja edistys vaan biologinen perusta: holtiton lisääntyminen ja valtava kulutus, joista seuraa tulevina vuosikymmeninä valtavat kansainvaellukset. Se on toisenlainen näky kuin saarella elävä niukka populaatio, joka kamppailee jokapäiväisestä leivästään ja jonka elämänkulkua voidaan sympaattisesti seurata omistavaa luokkaa moittien.


Toisaalta vasemmistossa elää haave jonkinlaisesta globaalista internationaalista ja globaalikapitalismin kukistamisesta. Kiinnittyminen kapitalismin vahingollisuuden voittamiseen tuntuu olevan melkein jokaisen vasemmistolaisen ohjelmassa, sinänsä aivan oikein. Ehkä sosialismin ja kapitalismin yhdistäneen Kiinan johdolla sellaiseen voidaankin päästä. Mutta samalla voidaan kysyä: millainen on tämä internationaali ja mitä se tekee maailmalle? En osaa vastata, mutta se ei ole ainakaan se haavemaailma, josta esimerkiksi eurokommunistit à la Merkel ja Macron sekä YK uusine pakteineen elävät. Olisi mielenkiintoista tietää, miten järjestetään kansalaispalkka esimerkiksi 200 miljoonalle Eurooppaan tulevalle huonosti koulutetulle kehitysmaalaiselle ja omille huollettaville, joille ei löydy mainittavaa työtä - tämäkin tulijaluku on maltillinen vuoden 2100 tienoilla, kun esimerkiksi afrikkalaisia on se 4400 miljoonaa.


Maailma, jossa ylikansoitus ja kansainvaellukset valtaavat alaa, ei ole hyvä maailma eikä siinä oikeudenmukaisuus tule voittamaan. Nämä kaksi ovat huomispäivän tosiasioita. Se maailma on täynnä hajoamista ja köyhyyttä, mutta luulen, että tietyn käymisvaiheen jälkeen syntyy myös rajojen ja uudenlaisen vallan maailma. En sano, että sekään on välttämättä kovin hyvä tai kummoinen maailma.

Jos ajattelen Saarikosken vasemmistolaisuutta, siinä juhlii ennen kaikkea yksilö, jonka yhteisö on utopistinen siinä mielessä, että sen ajattelun piiristä kaikki vakavasti maailmaan suuntautuvat ja kiinnittyneet ryhmäidentiteetin rippeetkin ovat karisseet pois. Saarikoski keskustelee ja seurustelee runoissaan kuolleiden kirjailijoiden ja ajattelijoiden kanssa, etsiytyy samanaikaisuuteen heidän suhteensa, kun taas aikalaiset tai tulevat eivät häntä kiinnosta.


Puolestaan se vasemmistolaisuus, joka toivottaa kansainvaellusten ensiaskelet tervetulleiksi tajuamatta lainkaan, miten ensiarvoista olisi nopeasti puuttua väestönkasvun alkusyihin, tiivistyy tähän kuvaan, jolla aloitan seuraavan runoteokseni:




Yöllä kuulen ääniä

Aki Sirkesalo viittoo Khao Lakissa

merestä kohoaa mutavyöry

okeanidien laulu miljoonien siipien kohina

tännepäin tännepäin

äänet eivät tule mistään

ja lakkaavat vasta kun olen täysin hereillä        Reikä

jossa on vain putoamista                                                                                                   

ja sälöytyvää avaruutta


Juuri tältä näyttää aikamme hyvä ja tiedostava ihminen, jota ei kuitenkaan ole siunattu tilannetajulla, kuten sillä, että miljardi on tuhat miljoonaa. Niinpä niin, ei minullakaan ole asiaan helppoa ratkaisua, mutta tajuanpa sentään asioiden lähtötilanteen ja mittakaavan ja sydämestäni toivon ja tahdon edistää vasemmistolaisuutta, oikeistolaisuutta ja keskustalaisuutta eli maailmankansalaisuutta, joka ymmärtäisi kestävän lokaalisuuden ja asioista oppimisen arvon ja ymmärtäisi ohjata asioita siten, että tällainen lokaalisuus valtaisi alaa maailmanlaajuisesti. Muutoin olemme todellisissa ongelmissa ennen kuin arvaammekaan.


Tulevaisuus ei tunne sellaisia käsitteitä kuin hillitty maahanmuutto tai ohjatut väestösiirtymät, jos itse alkusyylle ei tehdä mitään. Eurokommunistit tai -federalistit eivät tällaisesta edes puhu, sen kun jatkavat haaveilua ja kuvittelevat voivansa hoitaa korjaamattoman alkusyyn seurausilmiöitä. Tässä mielessä he ovat aivan samassa loukussa kuin parjaamaansa kapitalistit ylikansallisine haaveineen loputtomasta halpatyövoimasta ja kansallisen tai pikemminkin paikallisen päätännän rampauttamisesta voittojen maksimoinniksi.


PS. Tämä teksti on melkoinen raakile, yhdeltä istumalta rykäisty, mutta tahdoin sen kirjoittaa selkiyttääkseni edes jotain pientä, mikä mieleeni on juolahtanut. Teksti kaipaisi vielä kehittelyä, mutta koska Versoja 2.0 on edelleen harjoittelualusta, niin julkaisin tekstin. Yritän nyt harjoitella tällaista ajattelua.

PS 2. Toinen vasemmistolaiskirjailija, jota tahdon lämpimästi suositella, on Göran Sonnevi. En tosin suosittele häntä hänen poliittisen taustansa vuoksi vaan siksi että hän on aivan mahtava runoilija ja voisi sanoa näkijä. Hänen tekstistään huokuu ymmärrys ja lämpö.












7 kommenttia:

  1. Tässä on hyvää kehiteltävää.

    Ja todellakin, maailma kaipaa ihmisiä, jotka edes koettavat ymmärtää nollien reaalimerkityksen ja mahdolliset seuraukset esimerkiksi miljardilukujen yhteydessä. Asia on jännä, koska ilmastoluvut desimaaleineen ja nollapillkujotain lukuineen kiinnostavat kaikkia ja kaikkea sitä ympäröi varma ymmärtämisen (?) ja seurauksien ennaltanäkemisen tietäminen, vaikka seuraukset ovat vasta tulossa.
    Muiden maailmaa mittaavien lukujen, yhtä tieteellisten, ja tulossa olevien seurausten suhteen sen sijaan sama ymmärrys on kuin hävinnyt tai sitten se on ei-sitä-kuitenkaan-voi-tietää tai ei-oikeastaan-edes-kiinnosta - tasoa.
    Ei sitä voi tulkita muuten kuin siten, että se on valinta.

    Saarikoskesta.
    Kun ryhdyin lukemaan kirjoja 17-vuotiaana ja ostinkin niitä kotini hyllyyn (siellä niitä ei juuri ollut) ihan intutiolla (tietämättä edes mitä yritin nyt lukea) yksi niistä oli, muistin nyt kun aloin muistella, vaaleanruskeaan kansipaperiin kääritty Saarikoski Tiarnia-sarjan ajoilta. Sitä en sitä silloin tietenkään tiennyt. En tiennyt paljon mitään.
    En ole varma enkä muista oliko se kokoelma, joka julkaistiin myöhemmin vai osa trilogiaa, mutta muistan runojen käsitelleen juuri agraareja juttuja, kalastajia, köyhyttä, työtä ja sijoittuneen jonnekin Ruotsin länsirannikolle, ilmeisesti juuri Tjörnin saarelle. No, siinä vaiheessa nuo runot eivät iskeneet minuun, mutta luin Pentin proosaa siihen perään kyllä.
    Tuo "ruskea" runoteos, joka ei mulle koko syvyydessään tietenkään koskaan tuolloin avautunut oli pitkään hyllyssäni ja päätyi sitten divariin myöhemmin, kun yhdessä vaiheessa vein sinne kaikki kirjani 1990-luvulla. Rahoilla muuten ostimme, todella kevytmielisesti, vaimoni kanssa lentomatkan Turkuun(!) ja takaisin(!). Olimme ainoat jotka jäivät jo Turussa pois, muut jatkoivat potkurikoneella Maarianhaminaan saakka.

    Nyt jos haen tuon kirjan takaisin kirjastossa, pääsen omaan alkunuoruuteni päiviin. Jotain on varmasti jäänyt muistiin. Tarkan ja Bernerin julkaisemissa elämäkerroissa olen sitten Tiarniasta lukenut paljonkin. Nyt aihepiirikin kiinnostaisi.

    Se kuva, kliseinen toki, Saarikoskesta Tjörn-Ithakalla kaikkensa nähneenä, on hieno. Harmi että viina vei noin. Meri siinä edessä, siitähän alkaa myös todellinen...Valtameri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jope, tuo teos on varmasti juuri Köyhyyden filosofia. Siinä on draamat Kuikan pelto, Kevään ensimmäinen saalis ja Maria ja Metodius. Minusta todella hienoja kipaleita kaikki. Välillä Saarikoski käyttää draamojensa tiettyjen henkilöiden puheenvuoroissa säemuotoa - siitä varmasti muistumasi runoudesta.

      Poista
    2. Olen harmitellut usein, että viina vei Saarikosken. Jos ei olisi vienyt, olisin mieluusti vaikka haastatellut häntä jossakin vaiheessa.

      Poista
  2. Jep, kävin katsomassa tuolla nimellä kuvahaussa ja juuri sehän oli! Tiarniatkin tarkastin ja niidenkin typografia palautui nyt mieleen, ne on tietenkin tulleet satoja kertoja kirjastoreissuilla vastaan ja kyllä niitä avattukin on. Noin pinnallisella tasolla siis noin tärkeästä sarjasta muistumia, mutta asianhan voin korjata.

    Todella isolta idealta tuntuu tuo omasi linkitys Tiarniaan, syineen.
    Ootko koskaan harkinnut Tjörnillä piipahtamista?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjallisuuden "maantieteen" yhdistämine on musta aina ollut kiinnostavaa. Se voi olla hyvin pienimuotoistakin. Jo Bulevardilla Haavikon talon kohdalla aina vähän sävähdyttää jollakin tavalla.

      Poista
    2. Pitäisi varmaan käydä joskus Tjörnillä, ilman muuta. Vähän suunniteltiin, että jos käytäisiin kavereiden kanssa Terijoella ja Raivolassa, vaikka en tiedä mitä siellä on jäljellä Södergranin maisemista, lehtikuuset ehkä ja järvi. Keuruulla olen käynyt Vuorelan asuinsijoilla, hieno paikka, samoin Kiantajärvellä Kiannon huvilalla.

      Poista
  3. Ne Saarikosken viimeiset proosateokset on myös hienoja, hapertuvan miehen töitä toki, mutta monella tavalla kiinnostavia.

    VastaaPoista