keskiviikko 28. elokuuta 2019

Kiven "Kaukametsä"



Elokuun viimeisten päivien työnä on ennen opetuksen alkamista viimeistellä artikkeli Aleksis Kiven "Kaukametsästä". Ehdotin Kiven runoutta käsittelevän artikkelikokoelman toimittajille, että kirjoittaisin tästä runosta, josta laadin jo opiskelijana esseen joskus 1992 tai 1993.

Viimeistään ensi vuoden alkupuolella kuuluu, mitä sain runosta irti. Artikkelikokoelma ilmestyy Joutsen / Svanen -kirjallisuudentutkimuksen vuosikirjan erikoisjulkaisuna Mansikoita ja mustikoita.

Tässä siis Kiven runo Kirjallisesta kuukauslehdestä vuodelta 1866:



Alas kalliolta lapsi riensi,
äitins luoksi riensi hän,
lausui loistavalla katsannolla:
nähnyt olen taivaan maan.

”Mitä haastelet, mun pienoiseni,
mitä taivaan kaukamaast’?
Missä näit sä autuitten mailman?
Sano, kulta-omenain.”

Vuoren harjanteella kauan seisoin,
katsahdellen koilliseen,
siellä näin mä nummen sinertävän,
honkametsän kaukasen.

Puitten kärjill’ näin mä kunnaan kauniin,
armas päivä paistoi siell’,
ylös kunnaan kiirehelle juoksi
kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämmeni riutui,
kyynel juoksi poskellein,
enkä ymmärtänyt miksi itkin,
mutta näinhän taivaan maan.

”Ei, mun lapsein; sineydes ylhääl
taivaan korkee sali on,
siellä lamput, kultakruunut loistaa,
siell’ on istuin Jumalan.”

Ei, vaan siellä, missä ilmarannall’
kaukametsä haamottaa,
siellä ompi onnellisten mailma,
siellä autuitten maa.



4 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Jari, toden totta, äidin ja lapsen kokemukset eivät kohtaa. Lapsen sanat ja ajatukset ovat lähellä runoilijan, Kiven, omia kokemuksia. Tämä lapsen taivasnäky on tyypillinen Kiven kaukomaisema, ihannemaisema. Lapsi elää omassa konkreettisessa hetkessään, jossa näkee ja voi kuvitella. Äidin ajattelua ohjaa kieli, tuon ajan uskonnollinen kieli. Toisaalta ei voi äitiäkään moittia: runo on kirjoitettu nälkävuosien aikaan. Ei tuon ajan äidillä ollut suuria illuusioita siitä, että jonkin kaukaisen mäen kupeessa kaikki olisi paremmin. Toisin on vasta tuonpuoleisessa, Jumalan taivaassa tai Tuonelassa (vrt. Seunalan Annan Sydämeni laulu). Täällä on nälkää. Ei aikuisella ollut kenties mahdollisuutta ihailla hetken kauneutta - se mahdollisuus oli kulunut pois huolten tieltä. Runossa on kertoja - viimeinen säkeistö voidaan lukea yhtä lailla lapsen kuin kertojan sanomana - ehkä äänet kaikuvat päällekkäin ja kertoja vahvistaa lapsen kokemuksen myös omakseen.

    VastaaPoista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri noin voi runoille tehdä. Ja kyllähän runoon jää kaikumaan lapsen hämmästys siitä että hän on eri mieltä äidin kanssa. Äiti ei kohtaa lapsen innostusta vaan alkaa opettaa.

      Poista