torstai 20. joulukuuta 2018

Joulukalenterissa Aleksis Kiven "Joulu-ilta": luukku 7


Runon viimeinen säkeistö on ylevän lyyrinen. Runon puhuja kertaa illan tapahtumia ja lausuu:


Korkea juhla, ihana ilta
            oljilla kultasil,
walossa walkeen, ilosen liekin
            sumusen yösen kohdus!
            Ken sua taitaa unohtaa?
            Ken sun wirttes kaikunaa?
Ken lapsukaist äitinsä helmas
            wajassa Bethlehemin?


Säkeistö jakautuu rakenteellisesti kahtia aloitusstroofin tapaan: neljä ensimmäistä säettä ovat kuin peilikuva runon alulle. Kun runon ensimmäisessä ja toisessa säkeistössä edetään ympäröivästä luonnosta sisätilaan, viimeinen säkeistö näyttää juhlan paikan ja sen ylevän tunnelman sisätilasta ulospäin, kultaisilta oljilta tulen valaisemaan tilaan ja sumusen yön kohtuun. Lopun feminiininen antropomorfismi ”sumusen yösen kohdus” on hellittelevä: ei ole tietoakaan kylmästä pohjolan yöstä. Luonnosta tulee äidillisen lempeä. Säe kuvaa suojaa, jonka jouluyö antaa. Kuvassa on läsnä ajatus naisen sisätilasta, joka suojaa syntymässä olevaa lasta. Naiseen ja lapseen liittyvät ilmaisut tuovat lisäsävyä seimen sankarille ja näyttävät kristillisen juhlan feminiinisen puolen.

On huomattava, että viimeisessä säkeistössä puhuja ei pelkästään kuvaile juhlaa. Lausumayksikkö, joka sisältää kuvauksen juhlasta, on itse asiassa huudahdus (!). Puhujan tunne purkautuu näin voimakkaana esiin. Runon lopetus osoittaa säkeistön neljä ensimmäistä säettä apostrofiksi, jotka on lausuttu ”korkealle juhlalle” ja ”ihanalle illalle”. Tällainen asennonvaihto (19) merkitsee puhujan voimakasta esiin astumista. Se paljastaa hänen roolinsa juhlan merkityksen tulkitsijana. ”Joulu-ilta”-runossa yhdistyvätkin kaksi Kanervalasta tutut puhujuuden moodit. Valtaosaa runosta jäsentää kokoelmaa hallitseva kertova ja kuvaileva ääni. Viimeisen säkeistön tunnepitoisessa huudahduksessa ja hartaissa kysymyksissä edelliseen yhtyy Kanervalan lyyrinen ääni, joka näyttäytyy selkeimmin minämuotoisissa runoissa.

Puhuja esittää kolme kysymystä, jotka tiivistävät juhlan merkityksen. Muistot ja muistaminen ovat Kiven runouden keskeisiä teemoja (Saarimaa 1951: 50; Viljanen 1953: 144; Lyytikäinen 2007). Runon lopetus osoittaa, että joulunviettokin on tärkeiden asioiden muistamista ja yhteistä mieleenpalauttamista. ”Ken sua taitaa unohtaa?” Kysymysmuotoa käyttäen puhuja sanoo, että juhlaa, jota on juuri kuvannut, on mahdoton unohtaa. Puhujalle joulu on persoonan kaltaista, siksi sitä voidaan kutsua ”sinuksi”. ”Ken sun wirttes kaikunaa?” kysyy samaan tapaan, miten kukaan voi unohtaa tässä juhlassa kaikuneita lauluja, jotka ihmisäänet muodostavat ja jotka muuttavat arkisen tilan juhlahuoneeksi ja jopa pyhäksi paikaksi.

Voidaankin ajatella, että virsien äänet jatkavat ensimmäisen jouluyön ääniä ja niiden merkityksen tulkintaa, ne ovat osa samaa ääntä, jolla taivaalliset sotajoukot lausuivat: ”Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto” (Luuk. 2: 13–14). Toki on huomattava, että nämä äänet ovat ihmisten, maan asujien, eivät enkeleiden ääniä, mikä on Kiven runon kannalta olennaista. Viimeinen säe ulottaa merkityksen pelkästä joulu-illan (”sua”, ”sun”) puhuttelusta tapahtuman alkuperään: lapseen äitinsä helmassa.

Runon viimeiseksi kuvaksi jääkin pietà-embleemi. ”Joulu-ilta” ei sijoita lasta seimeen vaan äitinsä, Marian, syliin. Tärkeää tässä pietà-kuvassa on, ettei Marian käsivarsilla lepää kuollut Kristus, vaan vastasyntynyt lapsi.(20) Pyhän tapahtuman tulkinta korostaa rakkautta, jota viattomalle lapselle osoitetaan. ”Äitinsä helmas” on paralleelinen säkeelle ”sumuisen yösen kohdus”. Näin koko joulu-ilta kätketään puhujan ajatuksissa samaan viattomuuteen, ihmeeseen ja muistamiseen. Ei ole ”seimen sankaria” ilman äitiä, joka suojaa lasta. Kiven runo nostaa jopa hieman paradoksaalisesti henkilönnimiä tärkeämmäksi paikannimen eli Betlehemin. Se, että ei nimetä hahmoja vaan paikka, kuvastaa runon moderniutta ja asetelman universaaliutta. Se sopii kuitenkin Kiven tapaan sijoittaa hahmonsa yhtä aikaa runollisen myyttiseen ja todentuntuiseen paikkaan ja maisemaan – tähän kokoelman nimi ja sen avausrunokin viittaavat.

Erittäin mielenkiintoista tässä runollisen ja ”realistisen” sekoittumisessa on, että Kiven runossa ei mainita sanallakaan lumista maisemaa, vaan kosteus ja sumu. On kuin suomalaisessa luonnossa näkyisi yhtä lailla Jeesuksen syntymäajankohdan eli syys-lokakuun sää kuin talvinen pakkassää. Toki runossa pyhän ja ihmeen kokeminen on yhä paikkaan, maalaismaisemaan ja -taloon, sidottua. Talon ei tarvitse olla suuri, sillä juhla sai syntynsä vajassa: aivan kuten Betlehemin eläinsuojasta tulee itseään suurempi paikka ja joulun symboli, alkaa maalaishuonekin kaikua sakraalina tilana.

Joulu, samoin kuin pääsiäinen ja sen tapahtumien muistamiseksi vietettävä ehtoollinen, ovat muistamisen juhlaa: eivät ainoastaan yksilön oman muistin ja elämänhistorian vaan yhteisesti jaettavan tapahtuman ja sen toistumisten muistamisen juhlaa, joka kuitenkin tekee jokaisen muistajan osaksi tapahtumaa ja yhteisöä. Tällä muistamisella ei ole kiistatonta alkuperää, kuten historiallis-paikallisesti dokumentoitavissa olevaa syntysijaa, vain jatkuva muiston variointi ja toisto. Tällaista suhtautumistapaa voidaan kutsua sanalla pietas.

Italialainen filosofi Gianni Vattimo tarkastelee esseeteoksessaan Tulkinnan etiikka (1999) hermeneutiikan mahdollisuutta relativistisessa maailmassa, jossa suuret kertomukset ovat muuttuneet mahdottomiksi. Hänen luomansa käsite pietas tarkoittaa omistautumista ja huomion osoittamista asioille ja perinteille, joiden arvo on rajallinen, mutta rajallisuudestaan huolimatta ainoa, jonka tunnemme. ”Pietas on rakkautta elävään ja sen jälkiin – sekä niihin, joita se jättää että niihin, joita se kuljettaa mukanaan menneisyydestään.” Kaikki kertomukset arvoineen – myös kristinusko joulukertomuksineen – on osoitettu modernissa ajassa tulkinnoiksi, inhimillisiksi sepitteiksi. Silti, Vattimoa seuraten, ne ”ovat kokemuksemme ainoa tiivistymä, sen runsaus ja rikkaus, ne ovat ainoa ’oleva’”. (Vattimo 1999: 56.) Runosta tosin näkee, että Kiven aikana ja Kivelle kristinusko kertomuksineen ja virsineen vielä kelpasi yhteisesti muistettavaksi ja jaettavaksi perinteeksi.


Viitteet luukkuun 7:

19. Asennonvaihto näkyy myös runon metriikassa, kun viimeinen säkeistö murtaa aiemmin käytettyä mallia LNLNNNLL neljännen säkeen huudahduksen kohdalla. Säe päättyy laskuasemaan (L) ja siinä on seitsemän tavua eli yksi tavu enemmän kuin muiden säkeistöjen vastaavassa kohdassa: Korkea juhla, ihana ilta L / oljilla kultasil, N / valossa valkeen, ilosen liekin L / sumusen sen kohdus! L / Ken sua taitaa unohtaa? N / Ken sun virttes kaikunaa? N / Ken lapsukaist äitinsä helmas L / vajassa Bethlehemin? L
20. Lapsi-äiti–äiti-luonto-analogia on Kivelle olennainen. Äidin ja lapsen yhteys on tärkeä muuallakin Kanervalassa, usein juuri uskonnollista tematiikkaa sisältävissä runoissa, kuten runoissa ”Äiti ja lapsi” ja ”Eksynyt impi”. ”Helawalkea”-runossa on ”koiviston tumma kohtu”. Myös Seitsemässä veljeksessä esiintyy kielikuva ”männistön kohdusta”, kun Aapo kertoo veljeksille tarinaansa kalveasta immestä (Kivi 1984: 520). Kiven runossa ”Paimentyttö” on liki ”Joulu-iltaa” vastaavat säkeet: ”Helmassa hän iki-äitin, / Luonnon kohdussa hän hengittää.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti