Juhlaruno (Kotikielen Seura 14.3.2026)

Minulla on ollut kunnia kirjoittaa erinäisiä yhteisöllisiä juhlarunoja vuosien varrella. Olen ollut Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan promootiorunoilija, olen kirjoittanut runon kotimaisen kirjallisuuden 100-vuotisjuhlaan ja nyt viimeksi Kotikielen Seuran 150-vuotisjuhlaan. Tällainen runo syntyi viimeiseen:

En ole runon rotua enkä laulajan lajia,

en kielitieteilijä, siksi kirjoitan ja sanon:

On talo tai sen tapainen ja siinä huone tai sen hahmo,

on monta huonetta, sisäkkäin, niissä lamput

ja pöydät ja kirjoitusta, hyllymetreittäin, kaikki tutkivat

taloa ja sen lähistöä, juuria ja kattoja, talo kasvaa,

on kasvanut vuosia, kuinka monta vuotta, kuka tietää,

sillä tämä talo kasvaa rakentaen ja rakentamatta,

siitä on myös piirrettävä karttaa.

Lähtekäämme siis, sinä ja minä,

kun talo on auki taivaanrantaan saakka,

kävelkäämme menneiden aikojen portaita ja arkistokäytäviä,

kevään kolkko, kuulas ilta kattaa kaupungin ja maan:

Murteita, kovaa työtä, sanastoja, nimistöjä,

riitakirjoituksia, oikeaa kieltä, syvää suomea,

muistoonpanoja sukukielistä ja pari tutkimusalbumia.

”Nouse, riennä, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan”,

kuuluu illassa, ja ”suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi”

– tarhuri se siellä, ja joku muu, kauempaa, hiljaisemmin

”sä uniemme maa, sä kehtomme, sä hautamme,

sä aina uusi toivomme”, riidoissaankin heillä oli ajatus

tulevasta yhteiskunnasta, sen kielestä.

Kulkekaamme siis läpi huterien,

vasta nousemassa olevien instituutioiden,

kielipoliittisten viimojen ja seurojen,

joilla kuitenkin on halua, voimaa järjestyä, kasvaa.

Paremmalle paperille painettu Virittäjä, aikakauskirja,

ja uusi vuosisata, huoneessa miehet tulevat ja menevät

keskustellen kieli-, kansa-, kansantietous- ja kirjallisuustieteestä,

panevat nimiään vekseleihin – vaikeita vuosikymmeniä

ja etäällä aika, jossa toiminta olisi turvattu ja kestävällä pohjalla.

Jatkakaamme siis ja nähkäämme se, mikä aina tapahtuu,

sillä joka hetkessä on aikaa ratkaisuihin ja tarkistuksiin,

yksi ainut hetki voi kääntää ne ylösalaisin:

Tuli aika, aatos taittui

astevaihtelusta, lauseopin periaatteista,

miehet menee, tulee toiset,

mies meni, miete putosi,

tuli oivallus, lingvistinen käänne

ja siirtymä kansanfoorumista asiantuntijayhteisöön.

Hoi on, hoi on huolellista, hoi on huolen kantajoa!

uudet naiset ja miehet tulevat ja menevät huoneissa

keskustellen substantiivilausekkeen rakenteesta,

muodon ja funktion suhteesta verbijohtimistossa,

modaaliverbin kaksoissidoksesta ja nollapersoonasta,

aspektuaalisen objektin synnystä

– yleiskielitiedettä!

Näillä seinillä ne kaikki, näillä pöydillä ja hyllyillä ja korteilla,

elävät miljardeina bitteinä ja kypsyy uudelleen ajatus:

Kieli ei synny vain kielestä,

sillä kieli ei lepää ainoastaan kielen päällä vaan elää elämässä,

leikissä, sivistyksessä, sodissa,

yrityksissä rakentaa ja murskata, yhdistää ja manipuloida,

tehdä poliittisia päätöksiä, laatia sääntöjä ja kumota niitä,

opettaa äänne – kieli ei lepää kielen päällä

vaan yhteisöelämässä,

suomi, sekin sinkoama, sekin viritys,

jonka varassa olemme yhdessä,

jossa synnymme niin kuin särkyvä sotkanmuna

Lönnrotin ja tämän ystävien kokoamassa tarinassa.

Huoneissa naiset tutkivat partikkelia fennistiikassa,

itäsuomalaisten käsityksiä yksikön ensimmäisen persoonan

pronominien variaatiosta, parlamentaarista kieltä ja retoriikkaa,

funktionaalisuutta toisen kielen opetuksen lähtökohtana,

ja minä seison jossakin eteishallissa ja kysyn:

Mitä kielestä, suomesta, onko se yhä ehdoton, täällä,

mitä se on 150 vuoden päästä?

Ja sitten olen juhlasalissa ja kysyn taas:

Mikä muu on muuttunut kun kieli muuttuu,

mitä suomeen sitoutuu, mitä siinä periytyy,

kun syntyvät suomalaisten verkkoyhteisöjen käyttäjänimet,

monikieliset tilat ja yhteisöt, kun kieli on multisemioottista,

ja juuri kieli tekee tiedosta jaettavaa ja jäsentyvää…

Tämä talo on liian suuri.

Olen tuntenut jo silmät, tuntenut ne kaikki,

silmät kiinnittävät minut kaavamaiseen lauseparteen, kun ajattelen:

Suuria abstraktioita on käsiteltävä varoen

ja suurta konkreettisuutta myöten,

ja onko jossakin käsite, jäsennys, joka saa jonkin keskeisen

uuteen asentoon, kuten kysymys ”Mitä tapahtuu,

kun kuvaamme ilmiön tai sen osan, olemmeko tyytyväisiä,

kun käsitteet on saatu kokoon niin, ettei keskustelua

tarvita, pitkiin aikoihin” ja onko siten saavutettu se,

mikä on rakentunut kitkattomaksi, kiistattomaksi,

melkein taloksi, löytääkö joku myöhemmin huoneen,

jonka olemme kitkattomuudessamme unohtaneet,

sulkeneet? Ja onko tämä lainkaan sitä mitä tarkoitatte,

tutkitte, onko lainkaan?

Valot syttyvät ja sammuvat,

naiset ja miehet tulevat ja menevät

keskustellen sosiolingvistiikasta, ekolingvistiikasta

ja keskusteluntutkimuksesta, ja kieli,

me koostumme ideoista ja valinnoista,

hermosäikeistä ja impulsseista, esikielellisistä hahmoista,

kaikki jatkuu, muuntuu ja katoaa joka päivä

ja kauan meidän jälkeemme

niin kuin on jatkunut, muuntunut ja kadonnut

kauan ennen meitä.

Kieli kuin maailma, joka nähdään aina jostain muualta

ja silti sen sisältä, ja aina tulee uusi kysymys tai ilmiö

ja aina joku löytää vanhan jäljen ja uudistaa sen,

ja tässä ja nyt juhlimme ja kuuntelemme kieltä,

joka somemmin soi suusta laulajan,

on meidän kuvamme ja maailman kuva,

kieltä, joka on osa maailmaa, osa yhteyttämme

toisiimme ja todellisuuteen, elämme sen kitkassa.