Pari katkelmaa romaanista

Pistän tähän maistiaisiksi pari katkelmaa Alexis-romaanistani, jonka on tarkoitus ilmestyä tammikuussa.

Näitä katkelmia, joista romaani koostuu, on kaikkiaan noin 170. Katkelmat muodostavat ajallisen ja kerronnallisen jatkumon. Katkelmien pituudet vaihtelevat. Osa on selkeästi tapahtumapainotteisia ja kerronnallisia. Näissä katkelmissa painottuu lähinnä tunnelma ja tyyli.

12 p. heinäkuuta, 1869

Tjusträsk, lähdekallion ranta, makaan selälläni puiden varjossa. Taivaan laella liikkuu harso kuin untuva pilvien alla – harso, ei akkunaa vaan rajattomuus. Tuuli painaa järven pintaa kuin vaskikauhaa, joka on sininen ja harmaa, kun sitä taotaan tulen jälkeen ja sitten kastetaan veteen.

Lounainen puhaltelee, soittaa koivuja ja honkia, huminaa ja suhinaa päälletysten. Taivaan rajassa pilvet kuhmuraisina, pohjistaan tummina, tänään valo poskella on lempeä, huomenna sataa enkä enää loio tässä. Pilvi synkentää kunnaan järven takana, tiira syöksyy kohti veden pintaa mutta kirkaisee ja kääntyy pois.

Kerran on myyrä raapinut kynsillään koivun lahoa sydäntä tieltään. Kun se viimein pääsee latvaan, näkee se tuulenpesän rungon haarassa. Ah, tässäpä tahdon olla, sanoo hän, iankaikkisesti olla, ja hänen myyränsilmänsä tihrustavat ontosta puusta pitkin tuulia.

Näin aattelen ja makoilen luonnon polsterilla kuin Veljesteni Lauri omilla matkoillaan. Tässä mailmassa tahtoisin elää ja muistaa vain väärän katajan, pahkamollon ja tuulenpesät syksyisissä koivuissa, jonkin hongikon yli lipuvan palteen tai kuusten kärjillä mustanharmaat pilvikunnaat, jotka hitaasti siirtyvät lännestä itään ja satavat rinteisiin.

 

31 p. toukokuuta, 1870

Mitä on ihmisen ruumis muuta kuin pyhä kaunis astia, jossa rietas, haiseva pyhä vatsa istuu; sitä hänen täytyy joka päivä kantaa ja kärsiä, sitä on hänen täytettävä ja ravittava, sitä kaunistettava ja puhdistettava ja yritettävä pitää sen iloa yllä, kunnes vatsa jälleen tekee itsensä riettaaksi...

Huussissa istun ja suoltani kouristaa ja samassa muistan lapsuudesta, miehellä oli mato. Raavas mies riutui, päivä päivältä hänen muotonsa kelmeni, hänen vatsansa pullistui, ja hän toimitti kivuliaasti asioitaan. Silloin tällöin hän ryyppäsi tappaakseen madon. Vanha äitinsä sanoi: Hellitä, sinä ja mato olette yhdessä. Kun nälkä kalvaa suoliasi, se täyttää sinut, kun paskasi on kuivaa kuin pihka, se muhevoittaa sonnan. Ehkä synnyit matosi kanssa, se on osa olentoasi. Älä ota sitä kokonaan pois.

Me pojat katsoimme, kun mies kyykistyi kartanolla ja työnsi. Viimein madon pää tuli näkyviin, ja hänen vaimonsa tarrasi siihen villaisella vanttuulla, veti madon varovasti esiin, veti ja pyöritti kintaansa ympäri. Mies asteli jalat harallaan, hitaasti, ja leveä mato roikkui hänestä, hän käveli kymmenen askelta, melkein kolmetoista, kunnes mato putosi maahan ja vaimo veti sen pihan yli, sotki sen kuokalla ja hautasi tunkion taakse metsään. Kun madon pää luiskahti esiin, oli se kuin viilin peittämä lusikka lauantai-aamuna.

Menen pesemään käteni, ja minut valtaa ajatus: Mato poistuu, mutta kuka tietää, ettei toinen tule tilalle, ja kuka tietää, mitkä vahingot se on jo ehtinyt tehdä?

Jotain ikävää muistan Helsingin matkaltani. Toettuani humalani riivauksesta suuntasin vielä kerran Bergbomille Kaarloa tavatakseni ja häntä kiittääkseni.

Edellisenä iltana olimme pitkään keskustelleet elämästä. Oli ilta taas, mutta Kaarlo ei ollut kotona. Sisarensa Emilie ja Augusta ottivat minut vastaan ja pyysivät, että odottaisin.

Koko illan ja yön varroin ystävääni hänen työhuoneessaan pasteeraten ja kirjoja selaten, vaan ei kuulunut häntä. Otin hyllyltä Kantin teoksen ja luin sanat: ”Valistuminen on ihmisen irtautumista itsensä aiheuttamasta kyvyttömyydestä. Ei ole kyvyttömyyden syy tietämättömyys; kyvyttömyys on päättämättömyyttä, se on rohkeuden puutetta käyttää mieltään ilman toisten ohjausta.” Sapere aude, uskalla olla viisas, niin Kant kirjoitti, rohkene käyttää omaa mieltäsi.

Ei kuulunut Kaarloa, ja nukahdin hänen sohvalleen. Aamun koittaessa tein lähtöä, ja sisaruksia hyvästellessäni purskahdin itkuun. Oli kuin joku olisi sanonut, että kaikki on ohi, ei palaa koskaan tämä sama elämä, johon ystävät ja tahto Suomen ja kirjallisuutemme hyväksi ovat kuuluneet. Ei ole minusta Munkhausiksi, joka itsensä sielunhätänsä suosta nostaa.

Emilie tuli avaamaan minulle ovea, ja hänelle sain sanottua: Kaikesta olen kiitollinen, mutta viimeistä kertaa tässä talossa nyt luuloni mukaan vierailen, rakkaat terveiseni Kaarlolle.