sunnuntai 16. lokakuuta 2022

Prosessin kuvaus (Alexis)

Tilastotietoja vapaa- ja luppoaikakirjailija Haapalan työskentelyprosessista Alexis-romaanin parissa.
Ensimmäinen romaania varten avattu tiedosto on päivätty 22.2.2019. Sitä ennen on erinäisiä tiedostoja, joissa on fragmentteja ja ideointia vuodesta 2017 alkaen.
Viimeistelty, kustannustoimittajalle lähetetty tiedosto on päivätty 14.10.2022.
Eri tiedostoversioita kertyi prosessissa noin 250. Tämä tarkoittaa sitä, että olen työstänyt käsistä vähintään 250 päivänä, joskus pidempään, joskus lyhyemmin, yleensä illalla, viikonloppuna ja vapaa-aikoina.
Ensimmäisessä versiossa on 90 A5-koon sivua, lopussa 622 A5-sivua.
Prosessi ei tunnu jälkikäteen erityisen repaleiselta vaan lähinnä kertomuksen kaaren eri kohtiin tarkentavalta ja asioita täydentävältä.
Täytyy silti sanoa, että vapaa- ja luppoaikakirjailijan toimi vaatii pitkäjänteisyyttä ja perslihaksia, samoin sisäistä kriitikkoa ja kustannustoimittajaa, sen verran resuista tällainen kirjoittaminen on, varsinkin kun tavoitteena on kirjoittaa romaani. Luonnollisesti myös taustatutkimuksen ja historiallisen aineiston lukemiseen ja jäsentelyyn on mennyt runsaasti aikaa.
Runoteoksen kirjoittaa melko helposti vuodessa töiden ohessa, romaani vie huomattavasti pidemmän ajan. Mutta näillä mennään.
Onneksi olen saanut aina hyviä kommentteja kollegoilta ja kavereilta sekä kustannustoimittajalta. Kesken prosessin saadut kommentit ovat ehdottomasti helpottaneet työskentelyn suuntaamista.

14 kommenttia:

  1. Mielenkiintoista luettavaa nämä kirjoittamiseen liittyvät uudet päivitykset. Onko muuten koskaan ollut käsiksen kertakaikkinen täysdeletointi lähellä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole ollut, omalta puolelta, mutta pari kertaa kustannustoimittaja on antanut hylsyn. Tai ei suoranaista hylsyä, mutta kuitenkin sellaisen palautteen, että on sanonut: Tästä käsiksestä ei tule (yhtä) kirjaa. Ehkä isoimmasta hylsystä syntyi loppujen lopuksi Kuka ampui Ötzin? ja siihen tuli paljon kamaa käsiksestä, josta olin saanut hylsyn. Kustannustoimittaja sanoi, että oli lopulta väärässä tiettyjen tekstien toimivuuden suhteen. Mutta kyllä hän oli minustakin oikeassa sen suhteen, että alunperin tarjoamani käsis ei ollut toimiva kokonaisuus.

      Sitten oli toinen tapaus, jossa oli sekoittuneena teokset Karhunkivi ja Valekuolleet. Tässä tapauksessa kustannustoimittaja sanoi, että sulla on yhdessä käsiksessä kahden kirjan aihiot. Tein sitten ne vuoronperään. Eka Karhunkiven ja seuraavana vuonna Valekuolleet. Kaikkea alunperin mukana ollutta runomateriaalia en ole vieläkään hyödyntänyt missään.

      Poista
    2. Vantaan ensiversiosta on vain muutamia runoja lopputuloksessa (mutta oli niissäkin sen verran ainesta, että sain kustannussopimuksen), Termini meni oikeastaan ihan heittämällä sisään, samoin Hämärä ei tanssi enää ja Alexis.

      Poista
    3. Jos miettii kirjallisuutta, leffaa ja musaa niin suurin piirtein 80-90 -luvuilta eteenpäin teoksien tekemiseen käytetään selvästi enemmän aikaa. Oli normaalia, että esim. bändi tai artisti julkaisi joka vuosi uuden albumin entisinä aikoina (joskus jopa kaksi vuodessa) kuus-ja seitkytluvuilla. Ohjaajat tekivät uusia leffoja kiihkeäänkin tahtiin myös, nykyään yhden elokuvan tekoprosessi ensimmäisistä vaiheesta ensi-iltaan saattaa viedä viisikin vuotta sisältäen lukemattomia tuotantovaiheita (vrt.esim. Bergmanin tuotanto 50-60 -lukujen molemmin puolin, mm. Seitsemäs sinetti ja Mansikkapaikka samana vuotena!).
      Sama kirjallisuudessa, julkaisutahti oli monilla tiivis. Ja aina ei tällä ollut suoraa vaikutusta edes teoksien laatuun. No, se on aina henk.koht. ja subjekt. kokemus.

      Nykyään kuitenkin teosprosessien tahti paljon hitaampi. Toisaalta se ok esim. lukijan kannalta, koska niitä nimikkeitä, ja niiden seassa timantteja, on kuitenkin.

      Poikkeuksia julkaisutahtiin kuitenkin on edelleen, mm. Knasu joka julkaisi Aamutähden perään jo toisen uuden romaanin (ja jonka suomennos on varmasti ensi kevään lukemisiani siinä kuin Alexiskin on).
      Kiinnostava tieto muuten tuo Karhunkiven ja Valekuolleiden yhteys. Pää jo vähän raksutti, että missä kohtaa se niiden kosketuspinta on ollut, mutta sitä mun ei tarvi tietää.

      Poista
    4. Aikuiset löytävät oman lukemisensa itse, mutta nyt on pakko mainita: luin just mielestäni aika tärkeä puheenvuoron kirjallisuudesta. Rax Rinnekangas julkaisi teoksen nimeltä Narkomania, jossa käsittelee erästä aika täydellistä kirjallista (ja moraalista) väärintulkintojen kehää liityen Peter Handkeen saamaan massiiviseen kritiikkiin ennen ja jälkeen Nobel-palkintonsa (itse palkinto nyt on tietenkin ihan sivuasia).
      Itse seurannut jonkun verran mm. tuota Handkeen liittynyttä kansainvälistä keskustelua vuosienkin mitttaan ja täytyy taas todeta, että aika syrjässä me olemme täällä Suomessa, mitä tulee kirjallisiin väittelyihin ja kulttuurisotiin (typerä termi), jotka liittyvät kirjallisuuteen. Sama juttu ollut Hoeullebecqin ja myös Knausgårdin kanssa.
      Edes se toinen iso lehti olis kiva, hah.
      Tai toinen merkittävä tv-talo, mutta näin pieneen maahan se on jo liikaa toivottu.

      Poista
    5. Mulla julkaisutahti liittyy siihen että teen kirjoitushommia vapaa-ajalla. Jos olisin päätoiminen kirjailija, kirjoittaisin varmasti enemmän. Tosin en tiedä tuleeko musta ikinä päätoimista kirjailijaa. Ehkä siinä vaiheessa kun velat on maksettu perusduunilla ja siihen menee helposti melkein 10 vuotta.

      Pitääpä lukea Rinnekankaan teos! Kuulostaa tosi jännältä. Aamutähti on mulla jo ollut sähkökirjana mutta en jaksa lukea ruudulta töiden ja muun jälkeen pitkää tekstiä. Pitänee ostaa printtikirja. Handkelta olen itse asiassa sun suosittelusta lukenut varmasti 4 tai 5 teosta. Esteettisesti pidän enemmän K-gårdista, mutta varmasti Handke vaan tarvitsee enemmän aikaa, jotta sen juttuun pääsee sisään. Hienosti kirjoittaa kyllä.

      Mulla on vähän tämä sama esim. runouden suhteen, että kaikkeen en saa heti otetta mutta ajan kanssa alkaa kolista. Vähän kuin liian hienot viinit... Joita en kylläkään ole varmasti ikinä edes maistanut.

      Nyt en ole elokuun alusta saakka maistanut alkoholia paitsi yhden kerran juhlissa vähän heti silloin elokuun alkupuolella. Ei ole tehnyt mieli. Aion jatkaa näin niin kauan kuin ei maistu.

      Poista
  2. (Rinnekankaan teos toimii myös ihan hyvänä Handke-johdatuksena.)

    Mulle ominaiseen tapaan sitten ihan aihepomppu. Tuossa äsken kommentissani penäsin, että missä kotimainen julkinen kirjallisuuskeskustelu (äh) eurooppalaisen kirjallisuuden suhteen. Istahdin sitten telkun ääreen. Sieltä tuli Louis Therouxin Elämää reunalla 3/4 jakso Laki ja sekasorto. (Therouxin ohjelmat toki entuudestaan tuttuja ja korkeassa arvossa).
    Siinä tuntui keskusteluhuoleni hyvin ylelliseltä. kun mm. Miamin keskusvankilaa ja pidätyskeskusta seurasi ja menoa myös Milwaukeessa. Ei siis niin että rakenteet sitä ja tätä ja tuossa ovat uhrit ja tuossa pahikset, vaan ylipäätään. USA on edelleen osin kuin darwinistinen viidakko.
    Ei jatkoon. Täytyypä alkaa indoktrinoida omaa jälkikasvua ja muistuttaa että älä koskaan, älä koskaan matkusta Amerikkaan.

    (Toki jos on mahdollisuudet liikkua ja toimia siellä esim. rahan turvaamana, olisi kyllä hyvin kiinnostava paikka. Yksi kulttuuristen merkitystihentymien verkosto sekin. Mutta kyllä tässä maailmassa vielä kehitettävää on. Ja samalla tuntuu että taannutaan eikä edetä.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhdysvalloissa on hurja tilanne arjen tasolla: niin työelämässä, talousasioissa, turvallisuudessa, päihderiippuvuudessa kuin politiikassakin. Tästä saa pieniä signaaleja ja isompia signaaleja jatkuvasti. Jotain tässä meidän todellisuudessa on menossa todella pahasti pieleen. Luulenpa, että sama paska leviää Eurooppaankin eri tavoin. Vahinko kyllä.

      Poista
  3. Mulla alkoholin suhteen hieman päinvastainen ajatus. Takana siis todella pitkä raivoraittius. Jatkuu edelleen. Joskus tulee mieleen että miksi pidättyä kohtuukäytöstä. Lasillinen tai kaksi lämpöä talveen, miksi ei? Mutta en hötkyile vielä sen suhteen. Syitä olla ilman on edelleen jäljellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei mullakaan ole tavoitteena raivoraittius. Mutta sitten kun ei juo yhtään, niin ei tee myöskään yhtään mieli. Ehkä kertoo siitä, että alkoholiin ei ole ehtinyt muodostua riippuvuutta. Enemmän olen huolissani omasta hiilaririippuvuudestani. Tulee syötyä liikaa herkkuja. Sen siitä saa, kun syö liian kevyesti ja saa liian vähän protetiinia. No, onpa tässäkin taas iso ongelma... Ei todellakaan. Olen vaan huomannut, että silloin kun pitää tehdä töitä 100 prossan tehoilla oikeastaan koko valveillaoloajan, ei siinä voi olla alkoholilla minkäänlaista osuutta. Tämä siis omalla kohdallani. Alkoholi väsyttää ja tylsistyttää, jos aikoo työskennellä kurinalaisesti ja pitkäjänteisesti.

      Poista
    2. Juuri noin ah vie voimia ja keskittymistä, pienikin määrä, tiedän. Itse kun jätin kokonaan pois odottelin jonkinlaisia riippuvuusoireita mutta mullekaan niitä ei tullut lainkaan. Näin siis vuodesta 2012. Raivo-sana mulla tuossa lähinnä ironinen. Käyttö oli tasaista laatua ilman suuria nousuja ja laskuja, mutta juuri niin määräkin kasvaa suureksi.

      Jotkut (loputkin) sosiaaliset kontaktit jäi pois kun ei oikein jaffan kanssa jaksa lähteä esim. lyhkäisillekään työpaikkaretkille, vaikka ei muiden käyttö haittaa mua.
      Parin pitkäaikaisen kaverin kanssa käyn joskus kapakkakierroksella 0,0 oluen tai sitten sen jaffan kanssa pari kertaa vuodessa.

      Poista
    3. Siis jope tossa...

      Poista
    4. Kävin esittelyistä katsomassa tuon Rinnekankaan teoksen ideaa tarkemmin. Vaikuttaa todellakin lukemisen arvoiselta. Kiitos hyvästä vinkistä!

      Ihmisellä on tosiaankin taipumus kasvattaa toleranssia nautintoaineiden suhteen. Jos juo viinaa, juo kohta enemmän viinaa. Jos syö suklaata, syö kohta enemmän suklaata. Tämä pätee kai lähinnä nopeasti tehoaviin nautintoaineisiin. Esimerkiksi perunoita ei voi syödä loputtomasti.

      Poista
    5. Tuskin edes kohtuuttomasti (siis perunoita...).

      Poista