Roolipelisarja... Mun intuitio johti tälläisiin suuntiin koska peliähän käydään aina toisten kanssa ja suhteessa heihin: Kokoamme oman statuksemme puheisiimme, arvoihimme, siihen mitä hyväksymme, siihen mitä emme hyväksy, uskoen vakaasti että tuo on todella minä - ja kun taas kohta vaalit pian myös median nelikenttäkoneisiin, ja vastaten niin että varmasti "minä" löydetään oikeasta kohtaa: eli sieltä missä toiveverrokitkin ovat ja inhokit toisessa nurkassa. Myös ajatus oman persoonan kokoamisesta toisten käsityksiä hajottamalla on usein totta. Persoonalle on ylipäätään 2000-luvulla aika vähän tilaa arvopeilien/peilien ulkopuolella. (Mitähän tuo tarkoittaa, no enpä yritä selittää, ehkä se tarkoittaa mitä tuo virke sanookin? ) Ihan tavanomainen hyvä kysymys on, onko tämä aika erilaisuutta hyväksyvää vai päinvastoin sitä huonosti hyväksyvää. Erilaisuuden hyväksymisestä puhutaan valtavasti (hyvä niin) mutta kaikkea ajatttelun ja mielipiteenmuodostuksen erilaisuutta se ei tunnu sisältävän. Eikä kaikkia elämäntapojakaan. Roolit on ikään kuin jaettu.
Luin eilen uudesta Image-lehdestä (?!?) hyvän ja erittäin koskettavankin artikkelin/kertomuksen suurin piirtein juuri tuosta elämäntapa-jutusta. Siinä kirjailija Juhani Karila vietti hieman aikaa itselleen tärkeän lapsuuden- ja nuoruudenkaverinsa kanssa Keski-Suomessa. Jäin toivomaan että nuo kotimaamme "intiaanit" saavat elää Suomessa jatkossakin omassa vapaudessaan ja omalla tyylillään. Ja joo, mikseivät saisi. Mitä me kaupunkilaiset muka heille voisimme? Ja miksi pitäisikään mitään voida.
Itse arvostan sitä, että ihminen on, mitä on ja on sitä mahdollisimman rohkeasti. Kuinka paljon tähän sitten on mahdollisuuksia, riippuu vähän...
No aika monesta seikasta. Ei kukaan kaupunkilainen voi kuitenkaan mennä sanomaan jollekin maalaiselle jotain tämän elämäntavasta tai ylipäätään kukaan.
No, arvostukset alkavat tässä sitten jakaa ihmisiä eri leireihin. Minua ei hirveästi innosta sellainen, että joidenkin poliittisten ohjelmien tai muiden kautta aletaan liikaa rajoittaa elämänvalintoja, ei edes siinä tapauksessa, että tarkoitusperät ovat hyvät. Paitsi kyllähän poliitikot ja valtaapitävät valtaan päässessään pyrkivät monenlaiseen ohjaukseen. Ei ole hyvä, jos tämä ohjausmentaliteetti tarttuu muihin, tavallisiin ihmisiin.
Persoona on ainakin mulle jonkinlainen kokemus itsestä, vaikka sitten epäjatkuvammasta tai miten vaan asian tahtoo ymmärtää, joten sikäli voi katsoa, ikään kuin rikkonaisen / rikotun ikkunan läpi. Runossa voi ehdottaa kaikenlaista. En pidä tätä runoa erityisen loppuun saakka kirjoitettuna, onpahan nyt jonkinlainen merkintä, johon voi sitten palata.
Varmasti. Itse koen jatkuvuuden tietyn perustunteen tai olemiskokemuksen ja ennen kaikkea muistojen kautta: nämä ovat minun muistojani, joita aktiivisesti tuotan, kenelläkään muulla ei ole näitä kokemuksia (esim. samoista tilanteista joissa on elänyt useita ihmisiä, esim sisaruksia).
Roolipelisarja... Mun intuitio johti tälläisiin suuntiin koska peliähän käydään aina toisten kanssa ja suhteessa heihin:
VastaaPoistaKokoamme oman statuksemme puheisiimme, arvoihimme, siihen mitä hyväksymme, siihen mitä emme hyväksy, uskoen vakaasti että tuo on todella minä - ja kun taas kohta vaalit pian myös median nelikenttäkoneisiin, ja vastaten niin että varmasti "minä" löydetään oikeasta kohtaa: eli sieltä missä toiveverrokitkin ovat ja inhokit toisessa nurkassa. Myös ajatus oman persoonan kokoamisesta toisten käsityksiä hajottamalla on usein totta.
Persoonalle on ylipäätään 2000-luvulla aika vähän tilaa arvopeilien/peilien ulkopuolella.
(Mitähän tuo tarkoittaa, no enpä yritä selittää, ehkä se tarkoittaa mitä tuo virke sanookin? )
Ihan tavanomainen hyvä kysymys on, onko tämä aika erilaisuutta hyväksyvää vai päinvastoin sitä huonosti hyväksyvää. Erilaisuuden hyväksymisestä puhutaan valtavasti (hyvä niin) mutta kaikkea ajatttelun ja mielipiteenmuodostuksen erilaisuutta se ei tunnu sisältävän. Eikä kaikkia elämäntapojakaan. Roolit on ikään kuin jaettu.
Luin eilen uudesta Image-lehdestä (?!?) hyvän ja erittäin koskettavankin artikkelin/kertomuksen suurin piirtein juuri tuosta elämäntapa-jutusta. Siinä kirjailija Juhani Karila vietti hieman aikaa itselleen tärkeän lapsuuden- ja nuoruudenkaverinsa kanssa Keski-Suomessa.
VastaaPoistaJäin toivomaan että nuo kotimaamme "intiaanit" saavat elää Suomessa jatkossakin omassa vapaudessaan ja omalla tyylillään. Ja joo, mikseivät saisi. Mitä me kaupunkilaiset muka heille voisimme? Ja miksi pitäisikään mitään voida.
Itse arvostan sitä, että ihminen on, mitä on ja on sitä mahdollisimman rohkeasti. Kuinka paljon tähän sitten on mahdollisuuksia, riippuu vähän...
PoistaNo aika monesta seikasta. Ei kukaan kaupunkilainen voi kuitenkaan mennä sanomaan jollekin maalaiselle jotain tämän elämäntavasta tai ylipäätään kukaan.
No, arvostukset alkavat tässä sitten jakaa ihmisiä eri leireihin. Minua ei hirveästi innosta sellainen, että joidenkin poliittisten ohjelmien tai muiden kautta aletaan liikaa rajoittaa elämänvalintoja, ei edes siinä tapauksessa, että tarkoitusperät ovat hyvät. Paitsi kyllähän poliitikot ja valtaapitävät valtaan päässessään pyrkivät monenlaiseen ohjaukseen. Ei ole hyvä, jos tämä ohjausmentaliteetti tarttuu muihin, tavallisiin ihmisiin.
Tuo on hyvä teksti, Vesa.
VastaaPoistaKiitos. Joku päähänpälkähdys aina.
Poistavoiko näkökulma katsoa? pohtii j
VastaaPoistaPersoona on ainakin mulle jonkinlainen kokemus itsestä, vaikka sitten epäjatkuvammasta tai miten vaan asian tahtoo ymmärtää, joten sikäli voi katsoa, ikään kuin rikkonaisen / rikotun ikkunan läpi. Runossa voi ehdottaa kaikenlaista. En pidä tätä runoa erityisen loppuun saakka kirjoitettuna, onpahan nyt jonkinlainen merkintä, johon voi sitten palata.
VastaaPoistaMut ajatteluttaa enivei. Sanat jotka koskee itseä/ sen kokemista, on kaikki vaikeita.
PoistaVarmasti. Itse koen jatkuvuuden tietyn perustunteen tai olemiskokemuksen ja ennen kaikkea muistojen kautta: nämä ovat minun muistojani, joita aktiivisesti tuotan, kenelläkään muulla ei ole näitä kokemuksia (esim. samoista tilanteista joissa on elänyt useita ihmisiä, esim sisaruksia).
Poista