Luin Ossi Nymanin uusimman eli Alkuhuudon viime vuodelta (2025) toisena kesäkirjanani. Romaanissa on kolmannen persoonan kerronta. Mielestäni se tekee henkilöistä enemmän konstruktioita kuin Nymanin autofiktiivisemmissä teoksissa (siis lukukokemuksen tasolla). Samalla Nymanin kerronnalle ominainen rehellisyys ja vaarantuntu ovat askelen kauempana, ikään kuin hallituissa laboratorio-oloissa. Omalaatuinen huumori ja tarkka lause ovat jäljellä, mutta intensiteetti ei ole sama kuin esimerkiksi Röyhkeydessä ja Häpeärauhassa.
Jotenkin kolmaspersoonainen kerronta ei kestä banaaleja mutta ei myöskään kovin nokkelia juttuja - etenkään dialogeissa - aivan samaan tapaan kuin ensimmäiseen persoonaan sidottu kerronta ja sisäinen puhe.
On selvää, että kirjailija haluaa hakea ääneensä uusia tasoja. Tässä niitä syntyy. Minulle tuli jatkuvasti mieleen kaksi muuta suomalaista kirjailijaa (enkä tarkoita nyt Kari Hotakaista, joka hänkin on jonkinlaisena isähaamuna mukana lakonisessa mutta tarkoin mietityssä lauseessa): huumorissa ja Toivon hahmon rakentelussa Jorma Korpela ja etenkin Martinmaa, mieshenkilö (1948) sekä lopun yllättävästi repeilevässä rakenteessa Jaakko Yli-Juonikkaan varhaisempi tuotanto Vanhan merimiehen tarinaan saakka.
Hyviä proosalukusuosituksia otetaan vastaan - käyn tässä lähipäivinä kirjastossa / kirjakaupassa, vaimon kanssa kuunnellaan sitten dekkareita!
Juuri tuota efektiä tarkoitin rivien väleissä, kun toivoin että edellisessä ketjussa mainitsemani kaksi tekijää eivät etabloituisi liikaa. Luin Alkuhuudon aika pian sen ilmestyttyä ja siinä ei minunkaan mielestä päästy siihen autenttisuuteen (enkä tarkoita pelkästään fiktiivisyyden astetta) kuin Röyhkeydessä ja Häpeärauhassa.
VastaaPoistaKirjasuosituksista. Luin eilen Katoamispisteen joka paras Haahteloista (jotka ei yleensä uppoa). Mutta kun kysyt, niin seuraava sopii nimenomaan kesäkirjaksi. Ei ole mitään rainermariarilkeä mutta ei mitään feelgoodiakaan. Ja kirjalijalle tavallaan kuin ammattikirja. Pääosassa keski-ikäinen mieskirjailija. Ja varmasti, suomalaisessa mitassa reilusti epäkorrekti juttu. Saa nauraa woketukselle, kulttuuriväelle ja kirjailijakouksen porukoille niin lavalla kuin lavan edessä. Koko tälle keskiluokkaisille kulttuuriarvotukselle ja kliseisyydelle jolla vaikka kirjallisuudesta puhutaan. Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa. Voisi toimia kuunneltunakin. Ja sympatiat Lykkellä selvästi tässä (kerrankin tänä aikana näin päin) keski-ikäisen mieskirjailijan puolella eikä tämä mies ole edes mikään ihannevävy aikalaisarvojen suhteen.
jope
Itse en ole mitään dekkarimiehiä mutta mukavaa välillä lukea selvää kerrontaa jossa on henkilöitä, suhteita, aihe ja jonkinlainen kertomus. Vaikka tuo Lykke. Aina ei jaksa eikä tarvitse liikkua rikotussa peilitalossa. Sama musan suhteen. Joskus toimii suoraviivainen rock. jope
Poista(Ja olihan Knasun Yökoulu ja Juha Seppälästä kirjoitettu Musta rauha helmiä alkuvuodelta myös. jope)
PoistaFaludy: Iloiset päiväni helvetissä
PoistaJm suosittaa
Tässä tulikin monta hyvää teosta, joita en ole vielä lukenut: huomenna kirjastoon! Täytyy katsoa, mistä päin pääkaupunkiseutua ko. teokset löydän. Tai sitten Keski-Suomesta.
PoistaEn ihan hirveästi perusta nykydekkareista, mutta on siellä hyvin kirjoitettuja teoksia - yleensä pysyn autossa paremmin hereillä, kun on mitä kuunnella pidemmällä matkalla. Islantilainen dekkaristi Yrsa Sigurðardóttir on ollut aika hyvä - välillä toki rakenne ontuu hiukan, kun viimeisessä luvussa kertoja joutuu selittelemään, mutta muuten aika mainio.
Alkuhuudossa oli parissa kohtaa vähän sellaista ajan yleiselle hengelle periksiantamisen makua, mutta mietin vielä, miten kirjailija oli asiat tarkoittanut. Esikoisteoksessa ja Häpeärauhassa ei tällaista ollut.
PoistaRautaesiripun takana oli koulutuskeskuksensa ja leirinsä, surullinen vaihe, mutta sitten toisella tavalla meidän omamme, niin kuin itse uudelleen kouluttaisimme itse itsemme. En edes tiedä mitä vaadin mutta mietin aina vain sitä mitä on ajatella todellakin aidosti toisin, tai vaihtoehtoisella tavalla, tässä maassa 2020-luvulla.
PoistaJoskus, ja ehkä liian usein? tämä vaade? tunkeutuu lukemiseni väliin varsinkin nykykirjallisuuden suhteen. Vaikka pelkkää puhdasta tekstiä periaatteessa....mutta silti
jope
Järjestelmä on onnistunut kun ihmiset vartioivat itse itseään. Tätä on paljon, itsesensuuria ja varmasti myös sitä, että ajatellaankin juuri niiden asioiden kautta, joiden kautta elämää tahdotaan järjestää (yleensä talous, sitten erinäiset muut "arvot", jotka eivät tuota mitään kovin hyvää).
PoistaEhkä kaksi aikamme yleisohjuria, joista kumpikaan ei riitä elämän ohjaajaksi eikä perustaksi: kovassa päässä kyyninen talousajattelu (raha kaiken mittana) ja pehmeässä päässä haihatteleva sinisilmäisyys, joka lopulta kääntyy itseään vastaan. Nämä ovat myös jollakin tapaa pääideologiat, joista pitäisi valita. No, ei tietenkään tarvitse, mutta tällaista hömppää meille tyrkytetään melkein joka tuutista.
PoistaEnsi vaaleissa tosiaankin kyse siitä, siis omakoht., miten äänestän niin että en sido itseäni kumpaankaan noista henkisesti enkä poliittisesti. Senpä vuoksi muutenkin, kuka ihminen tahansa, tai taiteentekijä, joka on noista irti ja vapaa, mutta samalla sidoksissa todellisuuteen, faktamaailmaan, ilahduttaa. Jos tyyppi/teos/taho tms. osoittaa myös kliseet joilla toimitaan, niin innostavaahan se on. jope
Poista