Näin teoksen valmistumisen jälkeen sitä miettii monenlaista. Itse en kuitenkaan juuri ajattele tai ajattelen hyvin harvoin sellaisia isoja kysymyksiä kuin Mihin kirjallisuutta tarvitaan? tai Mihin kirjailijoita tarvitaan? Näissä kysymyksissä on vaikea päästä oikeastaan puuta pidemmälle, hyvä jos edes puuhun.
Sen sijaan ajattelen kaikenlaisia käytännöllisiä asioita, kuten Mitähän sitä alkaisi seuraavaksi kirjoittaa? tai Pidänkö pienen paussin?
Kun on vapaa-ajankirjailija, tällaiset kysymykset ovat mahdollisia. Ei ole pakko pohtia suuria metafyysisiä tai yhteiskunnallisia ikuisuuskysymyksiä tai henkensä pitimiksi alkaa naputtaa seuraavan teoksen runkoa.
Totta kai sitä voisi ajatella isojakin juttuja, mutta hyvin nopeasti ainakin itse tiedostan, että omilla pohdinnoillani on vain rajallisesti merkitystä, ehkäpä vielä vähemmän merkitystä kuin sillä, että alan keräillä materiaalia ja ajatuksia ja ryhtyä käytännön hommiin.
On minulla muutama idea tulevaa varten.
1. Runoteos Maallisten ilojen puutarha (kuvia Hieronymus Boschin triptyykistä tai oikeammin hämmästynyt dialogi sen kanssa).
2. Romaani Suomen runouspiirit 1918 (jossa seikkailisivat Untola, Björling, Kaatra ja mahdollisesti Södergran).
3. Komposiittiromaani tai novellikokoelma, jossa käsittelisin Kiven kahta viimeistä vuotta.
4. Jokin nykyaikaan sijoittuva teos, jossa voisi olla autofiktiivistä otetta (kaikkea on sattunut ja tapahtunut viime vuosina).
5. Monia kaukaisuudessa siintäviä ideoita, jotka vaativat paljon kypsyttelyä ja taustatyötä (nämä voisivat käsitellä esimerkiksi Pekka Kuusta ja nykyisiä katastrofeja ja yhteiskuntapolitiikkaa).
Jos vaikka kaksi noista saisin valmiiksi vuoteen 2027 mennessä, olisin tyytyväinen. Elokuussa 2027 olen ollut julkaissut kirjailija 20 vuotta.
Mutta jos yritän omalta osaltani vastata tuohon otsikkoon Mihin kirjallisuutta tarvitaan? vastaus on suunnilleen sellainen, että kirjallisuutta tarvitaan kirjoittamisen ja ajattelun suuntaajaksi ja vapauden alueeksi ajassa, jossa paljon tulee määritellyksi ahdistavan rajoittamisen ja sanojen sitomisen kautta.
Toki kirjallisuus itsekin pitää sisällään paljon sääntöjä ja rajoitteita, mutta useimmiten ne pikemminkin ruokkivat luovuutta kuin typistävät sitä.
En ajattele, että kirjallisuudella on olemuksellisesti jokin erityinen asema yhteiskunnassa, mutta sillä on kuitenkin etunsa asioiden käsittelyssä.
Jostakin sellaisesta kuin kirjallisuuden yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta voidaan olla monta mieltä. Kirjallisuuden vaikuttavuus syntyy harvoin jonkin yksittäisen teoksen pohjalta. Olennaisemmin on kyse siitä, että on kirjallisuutta, monenlaista, ja että on kirjoittavia ihmisiä sekä instituutiot ja lukijakunnat, jotka pitävät kirjallisuutta osaltaan yllä. Näin syntyy pitkäjänteisesti kulttuurin muoto, jolla on juurensa niissä kielissä, joissa ihmisten elämä tulee ilmaistuksi ja saa muotoaan.
Luen rinnakkain kahta kirjaa. Toinen on romaani ja toinen tietoteos.
VastaaPoistaRomaani on Huovisen Havukka-ahon ajattelija.
Tietoteos Petri Laukan & Ari Turusen Solvaajat (herjaamisen hävytön historia).
Kummastakin näkyy tekijöiden innostus.
Tekijät ovat innostuneita ja he onnistuvat innostamaan.
Tämä innostumisen aspekti on aika oleellinen.
Silloin kun teksti ei synny pakosta niin se syntyy innostumisesta.
Sitten saattaa käydä niin, että innostuminen törmää vastaanoton penseyteen. Jopa vihamielisyys on enemmän kuin penseys.
Suomessa on ihan riittämiin penseyttä.
Romaani tai tietoteos saattaa jossain kolahtaa tosi rajusti ja mullistavastakin vastaanottajan elämään.
Mistäkin sinäkin innostut niin se on kartta ja kompassi.
Piti olla: mistä sinäkin.
PoistaOlen tietysti lukenut Havukan jo aikaisemmin mutta yhäti tuoreena se on myös tänään näpeissä.
A. Kivi innostumisen ja haltioitumisen tilassa on tietysti totuus, joka kuului hänen työskentelyynsä.
PoistaJonkin valaisevan tulen kantaja kirjailija on... niin lukijasta tuntuu silloin kun hän innostuu kirjoituksesta.
PoistaUskon, että A. Kivessä vielä lopussakin sykki innostumisen suuria hetkiä, jotka sammuivat voimien puutteeseen.
PoistaInnostuminen on elintärkeää. Jos kirjailija ei löydä innostumista tekemiseensä, niin vähän on lukijallakin odotettavissa. Ilman innostumista on vaikea saada valmiiksi yhtään mitään, koska teoksen syntyyn nähtävä vaiva on kuitenkin melkoinen. Innostus ja kyllin korkea työmoraali ovat useimman päivänvalon nähneen teoksen taustalla. Innostuminen ei tarkoita välttämättä inspiraatiota siinä mielessä, että tekijä olisi jossain innoituksen tilassa ja huhkisi puolitiedottomana sanoja paperille tai tiedostoon. Myös työstä itsestään ja kiinnostavien kysymysten ja yksityiskohtien selvittelystä täytyy innostua, ja sitten pitää jotain osatakin - mutta onneksi kirjoittajalla on yleensä aikaa parannella ja hioa, vaikka innostusta ja tekemistä ei ihan yhdellä otolla saisikaan paperille juuri siinä muodossa kuin tahtoo. Pitää voida innostua myös hiomaan ja korjaamaan ja parantamaan tekemäänsä. Ajattelen itse niin, että ehkä olennaisinta kirjoitusprosessin valmistumisen kannalta on se, että on innostava aihe ja että saa ensimmäisen version valmiiksi. Oikeastaan kaikki on sen jälkeen enemmän tai vähemmän sitä hiomista ja parantelua - prosessia on hyvin vaikea enää mitätöidä tuossa vaiheessa.
PoistaAivan oikein. En tarkoittanut mitään psykoottista maanisuutta tai riemua. Työn hallinta kuuluu hommaan mukaan mutta tarvitaan innostuksen käyttövoima puskea läpi eri vaiheiden.
PoistaPenseyden yleismaisemasta on loihdittava jotain mistä innostuu. Penseyden imu ainakin Suomessa on suuri. Niin mietin.
PoistaJukka Jalosella täytyy olla innostamisen salat jotenkin hallussaan lätkäjoukkueen suhteen.
PoistaÄsken ajattelin, että jos olisin kirjallisuusarvostelija tai jonkun muun taiteenalan arvostelija niin moraalini olisi etsiä aina tutkailemastani teoksesta jotain innostavaa.
Jos sitä ei löytyisi niin mieluusti sivuuttaisin tuon teoksen.
Mitäpä pihtailla innostavia sanoja, jos niillä on jokin totuusperusta.
Vesan kirjan arvostelu voisi mahdollisuuksien mukaan alkaa: "Jo Haapalan teoksen mainio kansi virittää odotuksia ja houkuttelee lukemaan jotain erityistä kovan kohtalon miehestä nimeltä Aleksis Kivi..."
Jukka Jalosella on pelikäsitys ja myös pelaajakäsitys, ja hän saa luotua hienoja kokonaisuuksia vaatimattommallakin materiaalilla (noin kansainvälisesti ajatellen) - ja varmasti hän on myös innostaja, ainakin pelaajista on välittynyt rauhallisuus tekemiseen ja hyvä tunnelma.
PoistaOlen itse joskus tehnyt kritiikkejä. Mieluusti tai mieluummin sitä sanoo jotain myönteistä kuin kritisoi turhan ankarasti. Ja sellaisia teoksia, joista pitää, on helpompi ottaa kritikoitavaksi. Siinä ei tarvitse teeskennellä innostunutta.
Tuo Karri Kokon leimasintyö osuu teokseeni kuin nyrkki silmään tai tikka napakymppiin. Se on vähintään yhtä hyvä kuin itse teksti, ainakin se käy erittäin hyvää vuoropuhelua teoksen teemojen kanssa. En olisi keksinyt parempaa kansipohjaa.
Joo, Kokko onnistui välttämään jonkinlaisen Kivirihkaman, joka olisi karkoittanut lukijaa vaikka teksti olisi kuinka hyvää...
PoistaTerveiset hänelle täältä Vaasasta.
Pitääpä sanoa Karrille tästä; hyvä palaute on aina tärkeää.
PoistaOlipa hauskaa ideairrottelua ja olethan noihin aikaisemmissakin päivityksissä viitannut. Mun suosikit ovat ykkönen ja kakkonen, aivan ehdottoman houkuttelevia jo kirjoittamattomina teoksina. Nuo tyypit vuonna 1918, todella koukuttava jo ideatasolla. Itseäni on aina kiinnostanut mitä tapahtui punaisten valtaamassa Helsingissä niinä muutamina kuukausina. Sisällissotaanhan osallistui molemmilla puolilla vain muutamia prosentteja suomalaisista. Maa ei itse asiassa ollut jakautunut punaisiin ja valkoisiin, siis kokonaan, ei lähellekään. Helsingissä porvaristo, joka tietenkin toivoin valkoisten voittoa, pääasiassa kuitenkin piileksi asunnoissaan ja yritti elää arkeaan osallistumatta mihinkään toimiin. Kun tuohon lisää vielä nuo runoilijat, siinä voisi olla merkittävä aihe. Muistan lukeneeni jostakin artikkelin siitä mitä Leino teki noina kuukausina. Menee samaan sarjaan.
VastaaPoistaMitä tulee tuohon a-fiktioon niin nykyäänhän on menossa eräänlaiset autofiktiivisyyden alasajopäivät. Itse en siihen lähde mukaan. Eri tavalla toteutetut autofiktiot ovat olleet kaikkina aikoina kirjallisuudessa vahvasti mukana eivätkä ole mikään norjalaisoikku. Syksyllä luin Nymanin Häpeärauhan, pidin siitä paljonkin ja jäin miettimään miksi. Ehkä syy voi olla niinkin yksinkertainen että esteettisen lisäksi ihminen/lukija haluaa tietää, jotakin. Kaikki kerromme mielelellämme jotakin itsestämme. Jos emme muuten niin tekemällä asian siitä, että emme kerro mitään.
Häpeärauha on mulla seuraavana jonossa. Se on tuossa repussa, ja vähän sitä jo lueskelin joululomalla - vaikuttaa onnistuneelta lukemani perusteella.
PoistaKirjoitusprojekteista numero ykköstä olen aloittanut, toista en niinkään vielä. Se vaatii sulattelua ja taustatyötä, mutta kirjoittamaankin pääsee keskeisistä tapahtumista. Ernst Brunner on kirjoittanut hienon romaanin Södergranista. Luin sitä sen verran, että tajusin: pitää etsiä juuri oma näkökulma, koska samoja juttuja ei voi toistaa. Brunner kirjoittaa hienosti.
Sinänsä tuon 1918-romaanin ei tarvitsisi olla mitenkään ilmaisullisesti raskas ja viitteiden viitoittama. Luin Aki Ollikaisen Kristuksen toinen tuleminen -romaanin, ja siinä olisi yksi viitepiste tyyliin (muistuttaa kyllä Seppälää jonkin verran, mutta on toisaalta Ollikaiselle tyypillistä). Björling, Untola ja Södergran olisivat ideologisesti mainioita hahmoja - nämä suomenruotsalaiset kuitenkin ilmeisen naiiveja / originaaleja (jopa poliittisessa "pinnallisuudessaan") verrattuna Untolaan.
Mulla tietysti tuo Pekka Kuusi on se ykkösjuttu Vesalle. Se vaatii taustatyötä mutta taustatyöhön ei tarvitsisi myöskään tukahtua.
VastaaPoistaOn oikeus olla myös ikään kuin röyhkeän luova.
Miten Veijo Meri olisi käsitellyt Kuusta (mistä hemmetistä tämä nyt tuli mieleeni...)
Kivestä Kuuseen on valtava tajunnallinen loikka.
PoistaJollain tavalla avaruusmatka.
PoistaJari, mulla on usein Veijo Meri mielessä, kun mietin, toimisiko joku irtonainen sommitelma. Merellä ne toimivat hyvin. Vaikka en suoraan "kopioi" mitään, merihenkisesti kirjoittaminen on yhä ihan toimivaa.
PoistaOnnea kirjalle!
VastaaPoistaJa onhan tuossa idealistassasi kuitenkin melkolailla suurten kysymysten äärellä olevia aihelmia. Varmaan parempikin jos ikuisuuksia ja yhteiskuntia voi miettiä paineettomasti. Ajatus pitenee. Kirjallisuus ei hyödy pakosta, josta tuossa keskustelittekin Jarin kanssa, eikä kiireestä. Ne lyhentävät ja kaventavat ajattelua
Kiitos, Jonimatti! Näin on asiat. Kirjallisuuden tila on ainakin mulle parhaassa tapauksessa paineeton tila, jossa asiat tekeytyvät niin kuin ovat tekeytyäkseen. Totta kai kirjoittaminen on myös kovaa työtä, sitä tuskin tarvitsee erikseen mainita.
PoistaKehkeytyminen paineetta on tosiaan eri vaihe kirjan syntyä kuin sen muotoilu lukijoiden ymmärrettäväksi, joka voi vaatia kovaakin työtä
PoistaJuuri näin! Kun on materiaali mitä työstää, kaikki on mahdollista. Suunnilleen näin se menee mulla. Joskus menee pieleen hetken aikaa, mutta yleensä löytyy joku keino.
PoistaHaluaisin painottaa innostumista. Elämme solvaamis- ja päsmäröintikulttuuria eikä se muodosta oikeaa suhdetta innostumiseen.
VastaaPoistaSe että innostuu solvaamaan on muuta kuin mitä kaipaamme.
Tarvitsemme tieteen ja taiteen innostumisen tuloksia.
Siis työn ja innostumisen liittoa.
Näin juuri. Tuossa on hyvä liitto oikeastaan joka lähtöön.
PoistaJos ei ole intoa, mistä työ saisi käyttövoimaa
PoistaJep. Kun meikäläinen näin yli kuusikymppisenä tarkastelee elämäänsä niin sieltä nousevat esiin erilaiset innostajahahmot. Että niin tapahtui, siitä saa olla aina kiitollinen.
PoistaVälttämättä omassa kodissa ei ole innostamista mikä on hyvin surullinen asia.
Katsoisin, että peruskoulun opettajan sielulliseen ja persoonalliseen kyvykkyyteen tulisi kuulua innostaminen ja herkkyys tajuta milloin on innostamisen paikka.
Innostamisesta syntyy jälkiä. - Samoin kuin kaltoinkohtelustakin.
Monella nuorella urheilijalla on käsittääkseni innostamisen piiri. He eivät ole yksin vaan tuo innostajien turvakehä innostaa ja nuori ihminen innostuu, hänen innostumistaan elävöitetään eikä tapeta.
PoistaOn sellaista mielestäni aika lailla oikeutettua katkeruutta missä ihminen miettii miksi hänen innostumisensa versot katkaistiin.
PoistaJari, olen ymmärtänyt, että aika paljon meidän koulutussysteemissä ja perheissäkin on ollut tätä latistamisen meininkiä, tasapäistämistä ja jopa alaspainamista. Jossain määrin se oli osa vanhaa kasvatusajatteluakin, ainakin sellaista arkista.
PoistaPirullisimpia ihmisiä ovat ne, jotka tajuavat innostamisen ja tajuavat myös sen voiman mikä heidän innostamiseensa sisältyisi mutta he tietoisesti päättävät olla käyttämättä tätä innostamisen voimaa.
PoistaRomaanin aihe!