Ja juuri siinä, missä kymmenentuhatta peukaloa kääntyy alas ja huutaa "Vaffanculo Bush! Boia!" ja hän astuu Lord Byron Hotelin aulasta, Via Giuseppe De Notaris 5, ja kamerat käyvät ja poliisien ketju tiivistyy, hän tajuaa: Wentworth Place kolmantena helmikuuta 1820, kun Keats, ulsteritta, kello 11.30 illalla, koko matkan Lontoosta vaunujen ulkopuolella istuttuaan, kompuroituaan läpi liukkaiden katujen Pond Streetin pysäkiltä, riisuttuaan päällysvaatteensa ja otettuaan lasin viinaa, oikaistuaan vuoteelleen, yskähtää puuskassa pielukselle ja pyytää Brownia tuomaan kynttilän. Lääkärin tarkkuudella katsoo täplää kankaalla: Minä tunnen tuon värin, se on valtimoverta. Kukaan ei petä minua tässä. Tuo pisara on kuolemanmääräykseni. Minä lähden pian.
Ja hän aavistaa kaukaiset muslimikorttelit, tummakasvoiset miehet Trasteveren yössä. Tämä ei ole veren ja hautaamisen valtakunta, täältä ei kuljeta yli miinoitettujen aavikoiden, maanalaisten tunneleiden verkostoa rauhan Palestiinaan.
Oi Barcaccia, tässä lepää se,
jonka nimi on veteen piirretty.
Hyvä! yst. Jm
VastaaPoistaOliko muuten niin että kirjoitit aikanaan arvion teoksestani? Muistelen jotenkin niin, vaikka en muista mitä kirjoitit.
PoistaHeh, joo, kirjoitin Parnassoon Terministä. En minäkään tekstin sisältöä enää muista. Kaipa siinä oli analyyttistä kehua ja moitetta sopivassa suhteessa.
PoistaSellaisia ne kritiikit tuppaavat olemaan. Itse selailin yksi päivä teosta ja mietin, että joskus kirjoittaminen tuntui helpolta ja hauskalta.
PoistaOn muuten tärkeää että kirjoittamiseen liittyy iloa. Helppous ja hauskuus kielivät siitä, mutta ilo voi tietenkin olla monenlaista. Jos raskautuu liikaa, suunnassa tai kulkuvälineessä on jotain pielessä. Ilo ei poissulje surua, vihaa, tuskaa, huolta! Eikä hauskuutta, kepeyttä. Mietin näitä vähintään yhtä paljon itseäni varten kuin vastauksena lauseeseesi. jm
PoistaJa onnea jm Rekola-kirjasta. Pitkä varauslista kirjastossa mutta eiköhän se sieltä joskus tule. Itse, myönnän, olen lukenut runoutta vain satunnaisesti. Mutta kirjassasi kiinnostavat ajankuvat, ihmiset siinä ajassa. Samalla syyllä luin myös mm. Anhavan Haavikko-kirjan. Ja monet vastaavat. (Joskus tuntuu niin kuin "kaikki" olisi ollut ja tapahtunut 1900-luvulla. Ja nyt jäljellä ei ole enää mitään kunnollista. No, eihän se niin ole.)
VastaaPoistajope
Suosittelen lämpimästi Jonimatin Rekola-teosta. On hieno!
PoistaKiitos Vesa näistäkin kehuista! Ja hauskaa Jope jos luet kirjan, uskoakseni siinä tuota ajankuvaa on antoisasti, mutta päätät sitten itse. Moni kunnollinen on vasta syntynyt tässä äskettäin. Eivor Palsdottir on laulanut tuotantonsa pääasiassa 2000-luvulla. Rekolankin teoksista esseet (2 kirjaa), täydennetyt Maskut ja muutama runokirja joista ainakin yksi olennaisen tärkeä, ilmestyivät 2000-luvulla.
Poista