lauantai 23. huhtikuuta 2022

Nazzit

 

Nazzit tulevat

Z keulassa kylvävät

kostoa, vihaa - -

ei riidan kylvöä vaan

teräksen, tulen, raudan.


Nazzin herkkua

on tuhota maat ja vedet,

upottaa terät

lihaan, repiä irti

haluamansa pala.


Denazzifioi

nazzi ennen kuin nazzi

denazzifioi sinut.


-   -   -   -


Omissa oloissaan

izzeään ZZ topin / mazurkan tahtiin

denaturoiva nazzi.


Toisten nurkissa

toisia ZID-kiväärillä / zingolla

denazzifioiva nazzi.


Kunpa nazzikin tajuaizi

mikä on nazzin oikea paikka

ja toimi.

4 kommenttia:

  1. Anteeksi että saavun pikkuisen. Mutta tämä on raikas punkhenkinen runo.

    Minun lempirunoihini kautta aikojen muuten kuuluu Jacques Prevertin Barbara. Se on ajankohtaistunut tänään.

    Lukekaa Barbara.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Jari, ja pitääpä kaivaa jostain esiin Prevertin runo!

      Ehkä joku punk-bändi voisi sovittaa kappaleen tähän tekstiini.

      Poista
  2. Jacques Prèvert, n. 1945
    suom. Jukka Kemppinen 1973, 2003

    Muistathan, Barbara,
    kuinka satoi Brestissä, päivällä,
    ja kävelit, hymyilit,
    säteilit, kiilsit, kimmelsit
    sateessa.
    Muistathan, Barbara,
    kuinka satoi Brestissä, päivällä,
    kun kuljit jossain kadulla,
    hymyilit,
    ja hymyilin kai itsekin.
    Muistathan, Barbara,
    en ollut kuullut sinusta,
    et ollut kuullut minusta,
    muistathan,
    muistathan, kun juuri sinä päivänä,
    et unohda,
    mies seisoi siellä sateen suojassa
    ja huusi nimeäsi näin:
    Barbara!
    Ja juoksit häntä kohti sateessa
    säteilit, kiilsit, kimmelsit,
    kun syöksyit hänen syliinsä.
    Muistathan, Barbara?
    Ja älä tykkää huonoa,
    kun tungen elämääsi, tunteisiin.
    Ei rakkaus ole kenenkään,
    vaan jokaisen, joka lahjoittaa ja saa.
    Muistathan, Barbara,
    ethän unohda,
    siis viisas onnellinen sade,
    kasvosi onnelliset,
    onnellinen kaupunki!
    Kun satoi merellä
    ja rannassa
    ja valtamerilaivalla.
    Oi, Barbara!
    On sota törkeää,
    en tiedä, mihin päädyit
    siinä rautaterässateessa,
    ja verisateessa,
    ja mies joka sulki sinut syliinsä
    ja rakasti,
    on kuollut, kadonnut - tai vielä hengissä?
    Voi, Barbara –
    taas sataa Brestissä
    kuin aina ennenkin,
    vain eri tavalla.
    Nyt sade pyyhkii merta ja on
    niin hirveää ja ankeaa.
    Ei se ole myrskykään,
    ei rautaa, terästä,
    vain pilvet paisuvat
    kuin koirat kuolevat
    ja katoavat pois,
    pois Brestin rannasta
    ja mätänevät, kun
    poissa on Brest,
    josta ei mitään jää.

    = = =

    Rappelle-toi Barbara


    Rappelle-toi Barbara
    Il pleuvait sans cesse sur Brest ce jour-là
    Et tu marchais souriante
    Epanouie ravie ruisselante
    Sous la pluie
    Rappelle-toi Barbara
    Il pleuvait sans cesse sur Brest
    Et je t'ai croisée rue de Siam
    Tu souriais
    Et moi je souriais de même
    Rappelle-toi Barbara
    Toi que je ne connaissais pas
    Toi qui ne me connaissais pas
    Rappelle-toi
    Rappelle toi quand même ce jour-là
    N'oublie pas
    Un homme sous un porche s'abritait
    Et il a crié ton nom
    Barbara
    Et tu as couru vers lui sous la pluie
    Ruisselante ravie épanouie
    Et tu t'es jetée dans ses bras
    Rappelle-toi cela Barbara
    Et ne m'en veux pas si je te tutoie
    Je dis tu à tous ceux que j'aime
    Même si je ne les ai vus qu'une seule fois
    Je dis tu à tous ceux qui s'aiment
    Même si je ne les connais pas
    Rappelle-toi Barbara
    N'oublie pas
    Cette pluie sage et heureuse
    Sur ton visage heureux
    Sur cette ville heureuse


    Cette pluie sur la mer
    Sur l'arsenal
    Sur le bateau d'Ouessant
    Oh Barbara
    Quelle connerie la guerre
    Qu'es-tu devenue maintenant
    Sous cette pluie de fer
    De feu d'acier de sang
    Et celui qui te serrait dans ses bras
    Amoureusement
    Est-il mort disparu ou bien encore vivant
    Oh Barbara
    Il pleut sans cesse sur Brest
    Comme il pleuvait avant
    Mais ce n'est plus pareil et tout est abîmé
    C'est une pluie de deuil terrible et désolée
    Ce n'est même plus l'orage
    De fer d'acier de sang
    Tout simplement des nuages
    Qui crèvent comme des chiens
    Des chiens qui disparaissent
    Au fil de l'eau sur Brest
    Et vont pourrir au loin
    Au loin très loin de Brest
    Dont il ne reste rien.

    VastaaPoista