sunnuntai 20. maaliskuuta 2022

Jobin sanat kärsimyksestä ja toivosta


Mitä Job sanoi kärsimyksen hetkellä, menetettyään kaiken mitä omisti, myös perheensä?

Tämä kysymys tuli mieleeni, kun katsoin kuvia Ukrainan tuhotuista kaupungeista ja palaneista ja kappaleiksi räjähtäneistä ihmisruumiista ja kuvia raunoihin lyyhistyneistä elossa olevista ihmisistä, jotka peittävät kasvonsa käsillään.

Job sanoi näin (mukailen hiukan omin sanoineni kirkkoraamatun jakeita Jobin kirjasta 19:25-27, voitte tarkastaa alkuperäisen):

"Minä tiedän, että minun lunastajani elää. Hän on sanova viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten kun minun ihoni on riekaleina ja minun lihani on revitty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsoa häntä omilla silmilläni, ja minun silmäni näkevät: Ei hän ole minulle outo! Tätä sydämeni kaipaa."

Nämä sanat oli helppo kuvitella Ukrainaan, sillä siellä on paljon ortodokseja ja protestantteja, jotka varmasti samastuvat juutalaisen Jobin kärsimyksiin ja miettivät elämän loppua.

Job ei kuvitellut elämälleen hohdokasta huipentumaa, hyvää kuolemaa perheensä tai ystäviensä ympäröimänä. Hän näki itsensä riekaleiksi raastettuna, ja hänellä oli siihen hyvä syy elämäntapahtumiensa vuoksi: hän oli menettänyt omaisuutensa ja läheisensä. Ja sitten hän kuitenkin näki sen, mitä ei silmillä voi nähdä näe ja tunsi toivoa kuolemassa ja olemassaolossa. Sanoillaan hän ilmaisi kaipauksensa.

Sanat liittyvät uskonnolliseen maailmaan siksi, että Job näki Jumalan. Saman Jumalan hän koki koetelleen itseään ja ja saman Jumalan hän koki myös sallineen kaiken kärsimyksen hänen elämäänsä. Enää hän ei kuitenkaan nähnyt outoa ja vierasta Jumalaa vaan lunastajan ja viimeisen sanan sanojan. 

Kaikki ihmiset eivät pidä uskon toivoa todellisena, se ei tarjoa heille mitään tai se on harhautusta ja mielikuvia, mutta kuka hyvänsä Jobin kirjan sanat kirjoitti, hän todisti jotain metafyysisestä toivosta ja kaipauksesta.

En tiedä, moniko Ukrainan sodassa on miettinyt Jobin sanoja. Ehkä monikin ja varmasti kummallakin puolella sotiva ja kärsivä. Ehkä moni, joka makaa kivuissa sairaalassa tai kuopan pohjalla ilman jalkaa tai kättä. Moni, jonka koti tuhottiin hetkessä. Ne ihmiset, joilla ei ole enää perhettä, ja ne, joiden viereen pommisuojaan tai kadulle tai tankkiin on kuollut joku. Ne, jotka kärsivät nälkää ja janoa piirityksessä.

Usein uskonnollinen toivo suhtautuu tuonpuoleiseen, mutta yhtä voimakkaasti moni on varmasti miettinyt sitä, että viimeisenä maan päällä joku lunastaja sanoisi oikeudenmukaisuuden sanan ja tuomitsisi oikein sen kärsimyksen ja tuhon, joka on aiheutettu.

Usko sydämen kaipauksena ja oikeudenmukaisuuden toivona on suurempi voima kuin viha, näin tahtoisin uskoa, vaikka varmasti ne joutuvat kamppailuun niidenkin sydämissä, jotka uskovat tai tahtovat uskoa. En tiedä, voittaako toivo aina vihan.

On vaikea ajatella, että nimenomaan maan päällä Jobin toive toteutuu. Sydämen kaipaus jää metafyysiseksi toivoksi, ja siitä voi saada voimaa Jobin sanojen avulla nimenomaan se, joka kärsii.


2 kommenttia:

  1. Elämä on tie jossakin missä on vajavaisuutta. Kärsimys ei täydellistä elämää vaan on sen vajavaisuuden osoitus. Olemme tosiaan tiellä emme päämäärässä.

    Kärsivälle ei kannata lässyttää, voi olla hiljaa.

    Tässä ihmisten maailmassa on selvää, että ylpeys ja erilainen himokkuus kuten vallanhimo aiheuttavat kärsimystä.

    Silloin ei ole katumus läsnä ja kristityn tiellään tulisi alituisesti katua ja tehdä suunnanmuutoksia niin vaikeaa kuin se joskus onkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se on. Joskus voi olla vaikea säilyttää uskoaan kärsimyksessä, vaikka tietäisi ja jopa uskoisi kärsimyksen kuuluvan osaksi elämää.

      Job ei tavallaan tehnyt parannusta. Hän yksinkertaisesti luovutti itsensä Jumalan käsiin. Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa, sitä voi miettiä sitten, kun on siinä tilanteessa.

      Poista