maanantai 18. lokakuuta 2021

Kuka sen oikein laskisi

 

Mitäpä mielen
päällä, mielen alla on,
kysyy Facebook,
kerrohan meille.
Paljonkin, kaikenlaista,
talvi, sähkö, työt,
verot, varat, viat,
omat ja muitten, synnit,
maailman tappi.
Noistapa voisin
alkaa. Lähteekö ensin
auto vai mökki,
kun oikein ryhtyy
maailma paranemaan,
kun oikein rynkää;
mikä kannattaa
ja mikä ei, kuka sen
oikein laskisi.

(Olen kirjoittanut Facebookiin kolmen viime viikon aikana haiku- ja tanka-muotoisia runoja menetelmällä "Istu alas ja kirjoita mitä mieleesi juolahtaa". Tässä yllä viimeisin tuotos. En ole ollut aktiivinen facessa vuosikausiin, mutta vajaa kuukausi sitten aloin naputella sinne pienimuotoisia runoja. Se on jotenkin mielekkäältä tuntuva tapa "olla somessa", vaikka varmasti mielekkäintä olisi olla pois. Tämä näinä aikoina, kun ei riitä aikaa eikä voimia vakavampaan kirjoittamiseen.)



14 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittamisessa on monia kerroksia. Vaivattomia, suorastaan helppoja, vaikeita, sellaisia jotka herättävät halun näyttää jollekin toiselle, työläitä mutta rutiinilla hoidettavia. Melkoinen soppa kaikkiaan. Riippuu myös lajista, siis työmäärä.

      Poista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä kirjoittamisessa parasta on varmasti juuri ilo siitä, että saa luotua jonkin maailman, hiukan erilaiset proosassa ja runossa.

      Missä laajuudessa kirjailija nykyään voi tai uskaltaa olla rehellinen on sitten delikaatimpi kysymys. Toisaalta luulen, että tällainen kysymys on ollut aina. Emme elä välttämättä mitään erityisiä poikkeusaikoja, vaikka kyllä tässä ajassa on rajoittavaa typeryyttä, jota ei ikinä uskoisi olevan ja jollaisen olisi kuvitellut jääneen ihan pois.

      Poista
    2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    4. Kyllä parhaat kirjailijat ovat totuudenpöljiä. Se on vähintään yksi keskeinen ominaisuus kirjailijan toiminnassa. Paras kirjallisuus on tavalla tai toisella häiritsevää.

      Poista
  4. Itse kohtasin häiritsevän teoksen noin viikko sitten. Knasun uusin. Alussa K:n uuden kanssa homma alkoi rullata hienosti, paluu yhden suosikkikirjailijani uuden teoksen äärelle oli juhlan paikka. Alku oli uudenlaista Knasua, mutta sittenkin tuttua, oikeastaan vain rakenne oli erilainen.
    Mutta puolivälin paikkeilla nousi kuitenkin vahvoja epäilyksiä: what is this shit? Kirja alkoi muistuttaa hetkittäin kuin jotakin viihdekirjaa (tai stereotypiaani sellaisesta) ja ajattelin jopa, että K on saanut kunnon miljoonaennakot ja jotain on pitänyt tehdä. Mutta alkuhan oli kunnossa? Kaikki ne henkilöt niin taitavasti tehty? Mutta sitten siirryttiin hirviölintu-osastolle!!??

    Lukeminen pidemmälle muutti tilannetta ja aloin kokea, että teoshan lähes saarnasi hahmojensa kautta minulle, ja päin näköä. Ja henkilökohtaisella tasolla nimenomaan. Ihmiset paljastuvat kirjassa yksi toisensa jälkeen ja löysin omia osiani yhdestä jos toisesta. Valitettavasti. Koko tekstimassa olikin nyt peili, joka heijasti omaa hirviötäni, itseäni, ja kaiken yllä vielä se tähti, joka saattoi olla pelkkä tähti tai sitten valo taivaasta tai vaikka helvetistä.

    Uskovaisethan käyttävät, kuten tiedätte, usein perusilmaisuja armo ja laki. Laki/totuus itsestä ajaa armon luokse jne. Aamutähdestä tulikin jonkinlainen Lain kirja. Usean henkilöhahmon kautta (ja niitähän riitti) sain osoituksen, ettei kaikki ole minussa kunnossa. Toki ihmisen paskamaisuus, oma varsinkin, on ollut selvää aina, niin kuin varmaan suurimmalle osalle ihmisistä, tai niin ainakin luulen. En minä ainakaan osaa pitää itseäni ”aika hyvänä ihmiseksi.” En ole koskaan osannut.

    Kirjan hirviölinnut ja rituaalijutut muuttuivat viihteellisestä materiaalista todeksi. This ”shit” was just for me! Ja se tähden häiritsevä olemassaolo. Tuli mieleen ensimmäinen koronakevät, kun taivaalla loisti todella kirkkaasti planeetta, muistaakseni Venus. Muistatteko? Se oli takaraivossa koko ajan kun kävelin illalla rannalla. Pisti miettimään.

    Kirjassa toistuu muistaakseni kaksi kertaa virke Olet tuomittu, kahdelle eri ihmiselle. Jos pateettisesti nyt ilmaisen, niin kaiken tematiikan, kuolema-aiheen hienon käsittelyn, knausgårdilaisen tarkan arjen kuvauksen, mielisairauden kuvauksen, Bergenin seudun kuvauksen, vanhemmuuden kuvauksen (jne.) rinnalla, tämä kirja asettikin nyt henkilökohtaisen kysymyksen: Olenko itse peruuttamattomasti tuomittu?
    Aamutähti siis todella häiritsi minua ja sitä mitä olen!
    Ja se oli yllätys. Nykykirjalta ei todellakaan tuollaista suoraa henkilökohtaisuutta odota. Sellainen ylittää tietenkin kaikki odotukset, eikö?
    Ei kelattu yhteiskunnan vääriä ”rakenteita” tms. vaan ihmisen omaa sisäistä (väärää) rakennetta.
    Vieläkin tuo jälkitunne jatkuu.

    Taisteluni-sarjassa tuli ajateltua paljon teossarjan henkilöitä, mutta tämä tuli ihan omille silmille. Kirjan rakenne oli hieno ja lopun fiktiivinen essee, joka sitten muuttuu kerronnaksi ihan mestarinäyte. Kirja jäi auki niin moneen suuntaan ollen täynnä avoimia loppuja, että se tähti jäi ikään kuin ilmaan roikkumaan taivaalle, sinne takaraivoon ja teos on luettava jonkin ajan kuluttua toisen kerran. Kirjan tuottama tausta-ahdistus jatkuu sekin, ja se on hyvä. Kirjassa oli selvä moraliteetti. En tiedä oliko se tekijän tarkoitus, mutta niin minä sen luin. Varmaan oli jo sekä hirviö että tähti sisälläni valmiina.

    En tiedä kuka tässä nyt oli totuudenpöljä, mutta minään kohdeyleisökirjana en sitä osannut lukea, vaan siten, että minä elän edelleen, sittenkin, väärin. Ei ollut viihdettä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilmastonmuutoksesta taisi olla vain yksi tai kaksi mainintaa. Täytyy olla myös tätä aikaa kartoittavassa kirjassa eräänlainen Euroopan ennätys.

      Poista
  5. (Onhan tietysti mahdollinen lukutapa, että se koko tähden rotjake on ilmastonmuutos...)

    Vielä. Tänä iltana sattumoisin toinen itselle todella merkittävä henkilökohtainen löytö. Luin Eeva-Liisa Mannerin artikkelikokoelmaa Ikäviä kirjailijoita. Teksti jossa tekijä analysoi Georg Buchnerin Woyzeckin oli se toinen tarvittava naula otsaan.

    Siinä on kaikki oman itseni työväenkatkeruuksista (joita olen vuodatellut viime aikoina tännekin) ja vastapuolesta, tämän maailman "kapteeneista", joita hyviksi ihmisiksi nimitän tässä ajassa. Lukekaa jos saatte käsiinne. Psykoanalyysi mulle viidellä sivulla.
    Näillä eväillä, kiitos Knasulle ja Eeva-Liisalle, tämä syksy menee kirkkaammin ja totuudenpöljemmin (Jarin ilmaisua käyttäen) eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuli kyllä nyt niin laadukasta suosittelua, että heti kun aikaa järjestyy kaivan Knasun uusimman esiin. Ja Mannerinkin jostain. Hieno kuulla tällaisia lukukokemuksia.

      Poista
  6. Mannerin ko. kirjassa hänen käsityksiään ja ajatuksiaan muutamasta kymmenestä kirjailijasta.
    Tämän aamun epistola oli osuma kaukaa tähän päivään. Manner kirjoitti Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen pidetystä kokouksesta, jossa Gunter Grass ja Maw Frisch ottivat hyvin vahvasti vastakantaa läntisen vasemmistonuorison suhteesta Neuvostoliitoon ja siihen kuinka se vasemmistojengi hylkäsi Prahan kevään sosialidemokratiana joka pitikin panssareilla hoitaa.
    Faktat siinä jengissä hylättiin, samoin vapauskäsitteet, radikalismi valittiin radikalismin vuoksi ja kaikki tuli tuo vielä porvarisperheiden jälkeläisistä (heh, munkin maneeri tuo syytös). Tsekit ja slovakit ihmeissään neuvostosaappaan alla että mitä helvettiä, läntiset kiilusilmät radikaalit tulivat heille opettamaan marxismia ja miten se nyt vaan kannattaa niellä kakistelematta. Osumat tähän päivään kilahtelivat yksi toisensa jälkeen, mikään ei ole näköjään muuttunut, oli pakko nauraa.

    Ikävät kirjailijat kuitenkin pääasiassa käsittelee kirjallisuutta. Olen Manneria ennenkin (liian kauan sitten lukenut) mutta hänhän on aivan mieletön tässä. Hyvin innostavaa tekstiä, ei coolia, ei lakonista tai teennäisen akateemista, vaan ainakin omalle temperamentille sopivaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Manner on hieno kirjailija, harvoin ikävä. Mistä tahansa häntä lukeekin, aina taso korkealla. Myös lyhytproosa kannattaa tsekata.

      Poista