Kesällä aion yksinkertaisesti rentoutua, olla hiukan etäämmällä. Kirjoitan lähinnä yksityisesti kynällä paperille mutta yhteyteen, joka tulee reilun vuoden päästä julkiseksi.
Tarkoitan toista romaaniani Alexis. Nyt kesällä kirjoitan pari kolme lukua tai luvun osaa, jotka vievät teosta hiukan juonellisempaan suuntaan. Syksyllä sitten lisää kokonaisuuden sovittelua. Näin sovimme kustantajan kanssa.
Hyvä tunne tästä teoksesta. Huomaan, että öisin erilaiset yksityiskohdat alkavat järjestyä päässäni.
En muista minä vuonna sain romaani-idean, taisi olla 2017, kun viimeistelin Valekuolleet-kokoelmaani. Viime keväänä sain töiden ohessa aikaan melkoisen läjän proosaa. Kesällä 2020 oli tarkoitus työstää niistä kokonaisuus. Siitä ei tullut mitään, en kirjoittanut juuri lainkaan. Syksyllä en ehtinyt enkä joululomallakaan. Tammikuun 2021 loppupuolella päätin, että tämä on tehtävä nyt tai homma jää. No, ryhdyin työhön, ja nyt on käsis koossa ja edessä lähinnä erinäisiä viilailuja. Tuntuu hyvältä, että myös proosan kirjoittaminen luonnistuu.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaToivotaan, että teos saa lukijoita. Enpä kuitenkaan usko, että kukaan on fantasioinut siihen suuntaan, mitä kirjoitan. Kiven elämä ei ollut helppo, se oli kuitenkin ensimmäisen suomalaisen ammattikirjailijan elämä ja vieläpä kiinnostava sellainen, koska siitä on jonkin verran tietoa mutta tiedoissa on myös paljon kaikenlaisia aukkoja, joihin toinen kirjoittaja voi kuvitella. Luulen hahmottavani aika hyvin, mitkä olivat Kiven elämän kipupisteet (dokumenttienkin valossa), mutta on totta että minulla ei ole niihin kokemuksellisesti pääsyä, niin kuin ei kenelläkään ole sellaisenaan. Jokainen joutuu pohtia ja kuvitella niitä niillä kokemuksilla ja tuntemuksilla, joita itselle on kertynyt tai joita voi analogisesti asetella siihen tietoon, jota on saatavilla.
VastaaPoistaPari sanaa kokemuksellisesta liukumisesta toisen kirjoittamaan todellisuuteen. Paavo Rintalan 90-luvun tuotanto, hänen viimeisensä, joka on monin tavoin täysin erilaista kuin hänen aiemmat teoksensa, on osunut meikäläiseen syvästikin. (Se aiempi tuotanto taas ei.)
VastaaPoistaOlen lukenut noita teoksia useita kertoja kohta parinvuosikymmenen ajan ja aina sama juttu. Joitakin henkilökohtaisia teemoja tulee sieltä lähelle, mutta erityisesti olen kokenut, ja koen koko ajan muutenkin eräänlaista jatkuvaa preesensiä, tietyt yhteiset ja tietyt yksityiset tapahtumat eivät jää vain menneisyyteen vaan ovat koko ajan tässä jonkinlaisessa liikkuvassa synteesissä. Kirjoitettu teksti tavoittaa joskus sen parhaiten, joskus kävely läpi kaupungin tai metsikön jossa on vanhan asutuksen jälkiä. Tms.
Tämä on kuvattuna noissa Rintalan viimeisissä kirjoissa hyvin kirjallisessa, mutta mutta myös suoran fyysisessä muodossa, ihmisruumiin tasolla. Tietyt omat yksityiset henkilöt ja heidän elämänkohtalonsa,oma stoori, tietyt kirjailijat, tietyt paikat, tietty aika, kaikki palaset mistä kaikki kostuu ja mikä tässä on koko ajan läsnä...
Ajattelen siis että vaikka jonkin jo ajat sitten kuolleen ihmisen elämä on meiltä täysin suljettu, on sinne myös pääsy jos omat kuuloelimet sattuvat olemaan samalla taajuudella. Kyse ei ole edes mistään "eläytymisestä" vaan oman solutason (?) osumisesta tuohon toiseen.
En osaa tätä selittää paremmin. Ja luulen että ihmisillä on omat taajuuteensa. Toinen voidaan menneestä tavoittaa ja vaikka kyse voi olla fiktiosta jokin olemuksellisesta saattaa hyvinkin siirtyä mukana.
Ok, naivia sisäistä höpötystä ehkä, mutta kokemuksena kuitenkin antoisaa.
Tämän em. kokemuksen itselle selittämistä auttoi paljon Pirkko Alhoniemen tutkimus Paavo Rintalan myöhäistuotannosta, jonka luin vasta viime viikolla. Oli helpotus ymmärtää että en olekaan jatkuvasti taantuva nostalgikko, en ainakaan pelkästään sitä, vaan koko maailmanajan preesens on koko ajan läsnä, jos onnistuu aistinsa ja vaistonsa siten sattumalta joskus suuntaamaan.
Hyvin sanottu, Jope. Tuollainen preesens on varmasti olemassa. Vaikka sitten fiktiivisesti toisen ääntä tapailemalla sen voi löytää. Totta kai jo se, että tajuaa edes jotain olosuhteista, alkaa tuoda toista lähemmäs. Tämä kaikki sopii siihen, että fiktion keinoin on mahdollista tavoittaa jokin olemuksellinen. Itselleni olennaista oli tavoittaa Kiven ääni, vaikka tiedän että se on tehty, joskin Kiven kielen elementtejä käytellen.
PoistaNo joo, ihan mielenkiinnosta mennä niin kirjoittajana kuin lukijanakin toisen nahkoihin - siitähän fiktiossa on pitkälti joskaan ei kokonaan kyse.
Suosittelen Alhoniemen tutkimusta. Se on hieno.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKiitos. Olisi mukava, jos kirjoittaisit oman versiosi Kiven elämästä. Monta juttua siitä onkin jo irronnut. Tietenkin miehen maine ja juuri ne elämäntarinan aukkokohdat houkuttavat. Itseäni kiinnostaa jonkinlainen kuviteltu ymmärrys. Kiven teksteissä kirjeistä romaaniin on monia juonteita, jotka antavat aiheen kurkistaa taustalle ja persoonaan.
VastaaPoistaTiedät, että olen kirjoittanut aikaisemmin blogissani dissosiaatiosta. Jokin dissosiatiivisuus tiukuttaa Kiven elämässä mutta en saa siihen otetta. En kerta kaikkiaan. Eivätkä siihen historialliset faktat varmastikaan yllä eikä aikalaisymmärrys.
VastaaPoistaEn kirjoita Kivestä mutta voisin kirjoittaa Kiven aikalaisesta kirjoittajasta, joka kadehtii Kiven saamaa huomiota ja sitten äkisti oivaltaa sen syöksykierteen, johon Kivi meni.
Kiven aikana saattoi olla joku deletoitu kirjoittaja. Semmoisen voisi kuvitella.
Muutoin kyllä luotan aika lailla arvostelukykyysi Kiven kohdalla. Ja sitä tsemppaan.
Kiven itsetunto musertui 1870. Hän oli työskennellyt lujasti miltei vuosikymmenen romaaninsa tai oikeammin kertomuksensa parissa. Veljesten kohtaamat murskakritiikit keväällä, Kiven vaikeudet saada aikaan uusia merkittäviä tekstejä ja velat sekä terveydelliset ongelmat (ehkä jopa hoitamaton sukupuolitauti, kuppa, joka saattoi vaikuttaa aivoissa, hermostossa saakka) alkoivat murentaa siihen asti taistellutta miestä. Psyyke ei kestänyt, ja tuon ajan mielenterveyden hoito sairaalaoloissa oli hirvittävää. En tiedä dissosioiko Kivi, siitä ei ole dokumentteja, mutta jotain hänen psyykelleen tapahtui. Jonkinlainen vaikea depressio ainakin aluksi, josta kehittyi psykoottinen depressio, näin hiukan arvelen. Kiven aivoille tapahtui varmasti jotain ihan fysiologisestikin kupan vuoksi.
PoistaSiis neurosyfilis on iso tekijä, näin arvelen. Ilman sitä Kiven kunto tuskin olisi romahtanut niin nopeasti, vaikka vastoinkäymisiä oli ja isojakin sellaisia.
PoistaJari, tuo sinun näkökulmasi on ehdottomasti kiinnostava!
VastaaPoistaMinä seuraan Kiven vaiheita vain kesään 1870, koska peli on selvä siihen mennessä. Ainakin näin jälkikäteen ajateltuna asia on pääpiirteissään noin.
VastaaPoistaOn hyvä idea pistää joku Kiven kaveri kertomaan miehen kohtalosta. Hänellä oli ympärillään monia tyyppejä, jotka eivät varsinaisesti tehneet läpimurtoa kirjailijoina, mutta olivat kuitenkin kynämiehiä.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista