keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

Anna Erikssonilla on asiaa

 

Ja painavaa asiaa onkin, vaikka osin jää hiukan kryptiseksi.

Taiteesta ei ole enää vastavoimaksi, Eriksson sanoo, ja tämä voi olla totta

monella tapaa, joskaan itse en lue sitä luovuttamisen ajatuksena vaan herättelynä.


https://yle.fi/aihe/artikkeli/2021/04/03/taiteesta-ei-ole-enaa-vastavoimaksi-taiteilijat-ovat-alistuneet-olemaan


Annassa pidän siitä, että hän on laulaja, joka osaa laulaa,

ja elokuvankin puolella on tähän saakka vaikuttanut pätevältä

(M ja esimerkiksi pohdinnat naisen hysteriasta ja sen roolista näyttelijäntyössä). 



18 kommenttia:

  1. En tiedä minäkään varmasti mitä Anna tarkoittaa, en puhu hänen puolestaan, mutta voisi kuvitella, että niitä pehmustettuja seiniä ja arvojen ainoita oikeita tulkintoja, joita establishment edustaa, media hellii, ja joista saa erilaisia koirankeksejä niitä aukottomasti edustaessaan.

    Oikeastaan tässä ajassa ainoa varmasti hyväksytty tapa olla väärällä tapaa poliittinen on olla täydellisen epäpoliittinen (tuli mieleen kun katsoin jonkun Miki Liukkosen jutun).
    Se hyväksytään vielä siinä ja siinä, vaikka kaltaisteni tavisten elämiä jo pyritään joidenkin unelmissa hallitsemaan väitteillä ja motivoinneilla, että henkilökohtaiseni on poliittista ja se kuuluu sillä perusteella kaikille ja pian kai jo kontrollin alle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että on pohtinut asiaa koronatilanteen kautta mutta muutenkin: että on aika tiukat ehdot sille mitä taiteilija voi sanoa ja olla, että saa esimerkiksi näkyvyyttä ja rahoitusta. Jos taiteesta tulee establishmentin osa tai sen miellyttämistä, niin eihän se ole enää mitään taidetta asian varsinaisessa merkityksessä. Siksi pitäisi olla hyvin tarkka ja omanarvontuntoinen näissä asioissa.

      Toki tämä em. ei vie pois sitä faktaa, että taide tarvitsee yleisönsä ja rahoituksen, jos taidetta aiotaan tehdä pitkäkestoisesti.

      Poista
    2. Ymmärtääkseni Erikssonilla meni sukset ristiin musiikkibisneksen kanssa jossain vaiheessa ja hän turhautui koko juttuun. Oli ns. enemmän artisti kuin olisi ollut oletusarvo tuossa markkinointikoneistossa.

      Poista
  2. Mua naurattaa kuinka monet ajattelevat olevansa kovinkin vapaalla ja kriittisellä asenteella, jopa oppositioasemassa, vaikka täsmälleen aikalaisjuttuja ajattelevat ja demoavat.

    Vähän sama kuvio siis kuin, mitä on tämän ajan outo liberalismi (joka pohjimmiltaan ja alkuperäisimmillään on ihmisen vapauden tuki ja turva): lajittelevaa, valikoivaa, politisoivaa ja ohjaavaa.

    VastaaPoista
  3. Tämän aikalaisuuden aikalaisjutut on nähty: ei mitään kovin kiinnostavaa. Mua kiinnostaa ehkä eniten se, että joku juttu on hyvin ja ennalta-arvaamattomasti tehty, ja jos ajattelu seuraa tekemistä, niin vielä parempi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta en rajaa mitään ennakolta pois - kaikista aiheista voi tehdä kiinnostavia omalla näkökulmalla; se - oma näkökulma ja tekemisen tapa - onkin sitten jo vaikeampi juttu, joka on oikeastaan se erotteleva tekijä kaikessa.

      Poista
    2. Siis tuon sanoin taiteen "kuluttajana", toki myös kirjoittajana on samoja pyrkimyksiä. Onnistuvat jos onnistuvat, koskaan ei tiedä edeltäkäsin.

      Poista
    3. Niin juuri. Aika monenkin työn tekijöiden pitäisi olla ennalta-arvaamattomia ja sidoksettomia. Taiteilija joka voidaan niputtaa on useimmiten menettänyt jotakin.
      Monet muutkin vaikuttajat samoin. Osin koskee myös politiikkoja, miksei aikuisempien ihmisten opettajiakin: tarvitaan niitä jotka keinuttavat laivaa uusin hyvin perustein. Toimittajan tulisi olla täysin lahjomaton. Tämä voidaan nyt käsittää väärin, mutta myös kuin arvoton: instrumentti joka raportoi tosiasiat, tarvittaessa koko paskan sellaisena kuin se on eikä sotke mukaan omaa ideaaliaan, mikä se sitten onkin. Ok, on tietysti myös toisenlaista journalismia, perusteltuakin.

      Tämä em. on isossa ristiriidassa nykyajan kanssa, jossa ihaillaan voimakastakin sitoutumista ja oman heimon mukana liputtamista.

      Taiteessa on sitten myös tietenkin muu ulottuvuus joka on ensisijainen. Jos teksti toimii, se on parasta. Silloin "pelkkä" estetiikka riittää.
      Mutta tarvitaan myös muuta. Mulla just luennassa Claes Anderssonin elämänkerta (loistava!).
      Siinä aika hyvää kuvausta mm. siitä kuinka runous jota CA edusti 60-luvulla otti mittaa modernismin kanssa (mm. Björling, Enckell).

      No CA:n moraaliset ajatukset ovat tässä ajassa jo mainstreamia. Osin oikein hyvä niin.
      Nyt vaarallisempi (eh) taide olisi ihan toisen näköistä.
      Se heiluttaisi poliittis-moraalisten valintojemme perustuksia ihan toisin perustein.

      Poista
    4. "Se heiluttaisi poliittis-moraalisten valintojemme perustuksia ihan toisin perustein."

      Mutta edes maapallomme 11-13 -miljardisoituminen, maapallomme vaarallisin ja tuhoavin ilmiö, ei kiinnosta taiteilijoita. Ei näy ei kuulu. Muutamia harvoja poikkeuksia kulttuuritulvassa silloin tällöin.

      Sen sijaan kuvataiteessakin, tämä esimerkkinä, paljon nähty ihan triviaalia McDonalsin sun muun kulutusbrändi-kuvaston "kritiikkiä" joka ei ole aidosti kriittinen ajatus edes peruskoulun kuvaamataidon tunnilla. Tai on, mutta kuuluu sinne.
      Jos taiteilija ilmoittaa aina olevansa poliittinen taiteilija, miksi hän toistaa kuvastoa tai sanastoa, josta kaikki ovat olleet samaa mieltä jo vuosikymmeniä?

      Poista
    5. Hyviä kysymyksiä - osin ajankohtaisia kuitenkin siksi että vuosikymmenet on kulutuksen osalta menty unessa, nyt aletaan sentään siihen herätä. Väestökysymys odottaa vielä jossain horisontissa pahempia aikoja...

      Anderssonilla on hieno kokoelma 60-luvulta: Det är inte lätt att vara villaägare i dessa tider. Taisi olla loppupuolelta, olisiko 67.

      Poista
    6. Lisään vielä: jos taitelija haluaa olla poliittinen tms. tämän ajan arvojen ja kuvaamisen ja sanomisen moraalin hengessä ja niihin sitoutua, niin siinä ei tietenkään ole mitään ongelmaa. Suurinta osaa tämän ajan arvoista kannatan vahvasti itsekin.
      Mutta em. tapauksessa on ymmärrettävä ettei poliittisuus merkitse oppositiota tai jotakin toisin ajattelijuutta tai "rohkeutta" vaan suoraa osallisuutta ajan päälinjoissa (missä ei siis välttämättä ole mitään vikaa).

      Ei-poliittiseksikaan ei kannata julistautua ellei sitten ole oikeasti sellainen.

      Itselläni on lukkarirakkautta individualistiseenkin maailmankuvaan, jossa maataan sivussa ja paskat välitetään muusta kuin omista pikkujutuista.

      MUtta jos sitoutua tarvitsee tai tarvitsisi niin sitten kyllä ihan oikeisiin epäkohtiin jotka ovat jääneet establishmentiltä katveeseen. Väestöpaisumus on yksi niistä.

      (Ja joo, juuri tuosta runokokoelmasta kirjassa paljon...)

      Poista
  4. En usko että olemassa YHTÄ taidetta, joka on tai ei ole jotain vadtaan. On lohduttavaa taidetta, on kriittistä taidetta, on avantgsrdea, on sitä muuta. Onko kuitenkin kyse siitä, että taiteelta vain odotetaan näinä aikoina liikoja.

    VastaaPoista
  5. Ehkä on juuri näin, ja onkin. Ei ole yhtä taidetta, ei voida vaatia vain jotain yhtä asiaa. Taiteelta odotetaan liikoja? Näin voi olla, mutta luulen että suurin osa ei odota taiteelta yhtään mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taide (laajemmin tai suppeammin ymmärrettynä) ei tietenkään ole turhaa, voi olla jopa että näiden eristäytyneisyyden aikojen jälkeen ihmiset entistä innokkaammin etsiytyvät taiteen pariin. Mitä kukin löytää on oma asiansa. Tärkeintä olisi varmistaa, että taidetta on, koska jos sitä ei ole, merkitsee se eittämättä jonkin olennaisen katoamista. No, vähän ympäripyöreästi näin. Minulle taide on merkki intohimosta ja sitoutumisesta niin kuin on tietenkin myös laadukas työ, oli se mitä hyvänsä.

      Poista
  6. Taidetta on myös sen moneuden lisäksi aivan mielettömän paljon jo määrällisestikin. Mitään yleistävää ei siksikään voi sanoa.
    Ihmiset lukevat, katsovat, kuuntelevat omia juttujaan, harvoin tulee tai on teos, joka yhdistää ihmisiä edes yhdeksi hetkeksi.
    Sellaista minä kyllä vähän kaipaan, odotan, vaikka sitä ei tule.

    Kyllä siinä oli jotain kun vaikkapa tietty tekijä ja sen tietty teos järisytti jotakin laajasti, edes jonkin aikaa. Strindbergin elämästä suurin piirtein lukeneena oli se komeaa, kun jengi kollektiivisesti ensin hurrasi ja sitten joukolla puukotti. Mutta se oli määrällisestikin niukempaa aikaa. Taiteen voitoksi.
    Tai vielä 60-luku kun esim. joku Pasolini sai aikaan liikettä, tai Fassbinder.

    Itse säälittelen juuri tässä ajassa poliittisiksi julistautuneita tekijöitä. Ikään kuin juna olisi jo mennyt. Kuvataiteessa jonkin verran heitä ehkä enemmän. Ja miten poliittinen taide on aina vaan samalla lailla poliittista...? Se herättää tietenkin kysymyksiä.

    VastaaPoista
  7. Uskoisin että se poliittinen on poliittista samalla tavalla ehkä siksi, että on olemassa poliittinen traditio, joka on ikään kuin varattu taiteelle jonkinlaisella ajatuksella yhteiskunnallisesta muutosvoimasta. Se on ja pysyy hiukan vain käsitteitä päivittäen ja muuntaen. Traditiolle löytyy kannatusta periytyvänä ja ylisukupolvisena liikkeenä.

    Totta kai sille löytyy perusteitakin niin kauan kuin maailmassa on epäoikeudenmukaisuutta ja sortoa. Ja niitähän löytyy aina, eikä maailma koskaan tule valmiiksi.

    Minusta tähän traditioon liittyy aika tavalla yhteiskunnallista ja poliittista idealismia - ja sillekin on ilman muuta paikkansa, kunhan ehdotetut ratkaisut ovat edes jotenkin toimivia.

    Totta kai olisi hyvä, jos olisi paljon erilaista poliittisesti aktiivista taidetta ja myös sellaista, jossa saataisiin asioita hiukan nytkäytettyä eteenpäin myös perusteiden osalta.

    Taidekenttä on kai vasemmistolaista pääasiassa, jos jotenkin leimaten poliittisesti aktiivista on. Minusta klassisessa vasemmistolaisuudessa, sikäli kuin se koskee työtä ja työläisten oikeuksia ja toki myös yhteiskunnassa heikoilla olevien oikeuksia ja mahdollisuuksia päästä pois köyhyydestä ja kurjuudesta, on paljon hyvää.

    Taide on parhaiten poliittista olemalla terävää, kyseenalaistavaa, paljastavaa, ehkä myös terapeuttista joillakin henkilökohtaiseen menevillä avauksilla. Liikaa en sitoisi sitä mihinkään puoluepoliittiseen siipeen. Minulle hyvä poliittinen taide on ihmisen taidetta, ihmistä tutkivaa ja joskus myös kyseenalaistavaa. En pidä agendataiteesta kovin paljon, mutta se on vain oma makuarvostelmani - totta kai sitäkin tarvitaan ja pitää olla, koska on niin erilaisia ihmisiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, hyvä yhteenveto tuossa...

      Vaikka en itsekään ole poliittisen taiteen ensisijainen ystävä, on hienoa silloin kun teos osuu asiaan ja aikaan olematta pedagoginen.
      Minut(kin) itse asiassa taiteen ja kulttuurin mukaan tempaisi aika vahvastikin poliittinen taide, eli italialainen neorealistinen elokuva. Meni sydämeen.
      Kertomus sokeudesta/Luola/Kertomus näkevistä (Saramago - vaikka muut sen kirjat ei ole mulle merkkaavia) oli sitten sellainen kokemus, että halusin olla todella hyvä ihminen pitkään.
      (Pitäisi kai yritttää, edes, vieläkin)

      Poista
  8. Nytkin on poliittisella agendalla ainakin pari kolme isoa juttua. Niistä voi tehdä hyvää taidetta tai huonoa ja kaikkea siltä väliltä - aihe ei ratkaise vaan käsittelytapa ja tekijän taito.

    VastaaPoista