perjantai 19. maaliskuuta 2021

Bach ja kitara

 

Ei voi sanoa kuin että minuun Bach ja kitara toimii joka aamu.

Tällaisella lähtee päivä hyvin liikkeelle, oli edessä mitä hyvänsä.

Kolme Per-Olov Kindgrenin tulkintaa: koraalipreludi BWV 645:sta,

Air ja osa kantaattiteoksesta Cantata 147.



30 kommenttia:

  1. Täytyy kuunnella nuo.

    Heitän tähän sellaisen aspektin, että ihmisen olisi sielunsa vuoksi hyvä omistaa jokin soitin.

    Jos soitin on kitara niin lähtökohta on se, että saa kitaran perusvireeseen (ei erikoisviritykseen). Sen jälkeen voi kitarasta omassa kodissa ottaa ääniä mitä tahtoo.

    Jos ne ilmentävät surua ja tuskaa niin on lupa itkeä kielille.

    VastaaPoista
  2. Näin juuri, tuo Per-Olov Kindgren on todella hieno tulkitsija - kitarassa soi todellakin tunne. Lisäksi Bach on tietenkin aivan nero.

    Ostin tammikuussa tyttärelle sähkäkitaran. On alkanut sillä soitella, harjoitella.

    VastaaPoista
  3. Tsemppiä tyttärellesi. On olemassa erilaisia multiefektilaitteita, jolloin oman soiton ympärille on luotavissa orkesteri. Kannattaa tutkia mitä Zoom voisi tarjota...

    VastaaPoista
  4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  5. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vahvistimessa on kaikenlaisia soundisäätöjä, joilla ääntä saa muutettua vaikka kuinka, mutta tuskin kaikkea tuota mitä multiefektilaite tarjoaa. Lisäksi tytär on yhdistänyt kännykkänsä vahvistimeen niin että voi soittaa biisien mukana. Harjoittelua vasta. Aikoo kyllä mennä myös tunneille kunhan korona helpottaa.

      Poista
  6. Kitara on kyllä kiva peli. Itse vetelen alkeellista soitantaa kotona omaksi ilokseni toisinaan vanhalla halvalla akulla, mutta melodiat ei taitu. Sointukulkujen muistamisessa olen surkea ( ja korvaton), mutta hauskaa on myös tapailu. Kun päälle vielä laulelee omiaan niin se on sellaista kitarajoogaa joka on joskus tarpeen. Tosin sähköllä soittaminen se vasta mukavaa onkin, kun joskus pääsee sellaisen kaulaan. Yhdessä koulussa meillä oli kerran opebändi. Soitimme yleisönkin edessä mm. Lou Reediä ja Pink Floydia. Muistan yhden kerran kun aloitimme: punainen spotti häikäisi ja en nähnyt kitaran kaulalle, minun piti sointu vetäisemällä aloittaa - ja tietty: väärä sointu. Oikea musiikkimies, sieltä Pohjanmaalta, musaope, katsoi murhaavasti, mutta kyllä se biisi siitä lähti rullaamaan.

    Nuo loopit ja efektit on nykyään uskomattomia. Yksi taitava musikaalinen ihminen saa noilla äänillä aikaiseksi näkymättömän bändin ympärilleen juuri kuten Jari kuvasit ja silti on sellainen kotikutoinen eikä teknologinen maku. Ed Sheeranhan on vienyt sen huippuunsa, mm.

    VastaaPoista
  7. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  8. Toivotaan, että kitarainnostus jatkuu. Itse rämpytin nuorena (15/16 v. -) jonkin aikaa akustista kitaraa, mutta sitten muut asiat veivät voiton. Mun pianotunneistakaan ei tullut mitään, aloitin varmasti liian nuorena ja olin levoton eikä ollut varsinaista sisäistä motivaatiota. Isä ilmoitti minut ja kaksi veljeäni tunneille. Taisi olla niin että kerran kävin ja seuraavan kerran hortoilin pitkin katuja. Kun pääsin kotiin, sinne oli soitettu ja sanottu, etten ollut mennyt tunnille. Ei siitä onneksi sen kummempaa seurannut, kun sanoin, ettei taida olla minun hommani. Veljet kyllä jatkoivat pianotunteja pitkäänkin ja toinen soittaa vieläkin.

    Nämä kirjoitushommat alkoivat vetää enemmän, oikeastaan jo lukion tokalla luokalla ja vähän aikaisemminkin omassa mielessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On aina mielenkiintoista miten tuossa 16-18-vuotiaana ihminen syttyy kuka millekin. Melenderin Poika joka luki Haavikkoa-teoksessa oli siitä aiheesta.

      Itse olin pikkukaupungin perus-perusjätkä,jota ainakaan taide ei liikuttanut. Sitten teeveestä tuli Italian neoralistisen elokuvan sarja. Näin Polkupyörävarkaan ja Milanon ihmeen, olin vielä alle 17 v. Muodonmuutos oli uskomattoman voimakas. Jokin alttius oli aivoissa odottamassa. Puolessa vuodessa katselin taideleffoja, liityin elokuvakerhoon, aloin lukea ahmimalla kirjallisuutta, katsoin telkusta kaikki kulttuuriohjelmat, luin valokuvakirjoja, muutuin myös fyysisesti ja aloin liikkua enemmän yksin ja kaikki suunnitelmat meni uusiksi. En halunnutkaan enää sähköasentajaksi amikseen, vaan jotakin taiteeseen liittyvää piti olla. Se flow kestikin sitten pitkään ja muutti kaiken.

      No, silti se perus-perusjätkä olen edelleen. Aivoissa oli asetus sillekin. Tuli kyllä dramaturgi, mutta oman elämän :)

      Poista
    2. ( Jos mille tahansa nuorelle mihin tahansa taiteeseen tai miksei muuhunkin asiaan syttyneelle ihmiselle antaisin omasta jälkiviisaudestani neuvon, niin kehottaisin jotenkin etsimään ihmisiä samasta hengestä ympärilleen.
      Musassahan se tulee usein sitä kautta jos perustaa bändin. Mutta sama koskee myös kirjallisuutta tai mitä tahansa.
      Kulkemalla polkuaan liian yksin eristää itsensä myös vaikutteista ja tuesta, jotka voivat olla myös omalla yksilölliselle luovuudelle elintärkeitä.)

      Poista
    3. Näin on kuin sanot. Tyttärellä on selvästi ollut aina jotain vetoa musiikkiin. Soitti monta vuotta kanteletta, mutta se ei sitten jostain syystä enää vedonnut, sitten alkoi käydä laulutunneilla. Nyt myös tämä kitara. Toivottavasti löytää noista jonkun kivan jutun itselleen. Perustaa vaikka tyttöbändin - siihen tarvittaisiin noita samanmielisiä kavereita.

      Poista
  9. Luovuudesta vielä sananen. Luulen että todella monet ihmiset ovat luovempia itsensä sisässä kuin kuvitellaankaan.

    Kovin helposti jotkut luokittelevat mielessään toisia perustapauksiksi, mutta monenlaiset ajatukset, ideat ja tekemiset vellovat todella monissa ihmisisissä.
    Luin että kymmenettuhannet (!) ihmiset esimerkiksi kirjoittavat muussakin tarkoituksessa kuin itselleen. Jos kaikki nuo esim. lopettaisivat kirjallisuuden seuraamisen, uskon että esim. hyvän kotimaisen kirjallisuuden myyntiluvut laskisivat reilusti. Iso osa jonkun suhteellisen matalalevikkisen kirjallisuuden muista kuin kirjasto-ostoista tulee tuolta porukalta varmasti.

    On tullut vastaan muutamia tekstejä joissa ammattitekijät tuota porukkaa ironisoivat heitoilla miten noloa tai hassua tai kömpelöä on tuollaisten amatööriseuraajien kiinnostus.
    Niin voi tietenkin ajatella, eikä kirjailijan esim. pidä ajatella kenelle kirjoittaa, mutta ihmisissä olevaa luovuutta on paljon enemmän kuin mikä julkiseksi demonstroituu.
    "Kun tekijöitä on tavannut, on kirjat jääneet lukematta", kuvasi tätä ilmiötä varmasti tavallliseksi merkatun ihmisen puolella ollut Matti Pulkkinen.

    Ihmisten luovuus, siis kaikkien, on kaunista. Muistan monia tilanteita aiemmilta vuosilta kun joku haluaakin näyttää maalauksiaan, tekstejään tai soittaa tekemiään biisejä. Niiden ihmisten varassa tämän maan kulttuuri itse asiassa lepää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokaisessa tai ainakin hyvin monessa ihmisessä on jotain luovuutta, ja hyvä niin.

      Itse en esimerkiksi pidä itseäni kovin luovana ihmisenä tai en ylipäätään ajattele omaa olemistani niin: on vain mukava tutkia ja työstää asioita, jotka alkavat kiinnostaa.

      Suomessa on valtava määrä kirjoittavia ihmisiä. Pöytälaatikoihin syntyy kaikenlaista, ja kun katsoo mitkä nimikemäärät vuosittain ilmestyy, niin pohjaa on hurjasti.

      Kyllähän Suomessa olisi hyvä tukea taidetta, entistä vankemmin. Kun tiedän, miten pienillä rahoilla taiteilijat elävät, niin näkisin, että valtion kannattaa rahoittaa taiteen tekemistä. On sentään parempi että meillä on taiteilijoita ja vireä kulttuurielämä ja syntyy hengenkulttuuria kuin että ihmiset makaavat kodeissaan lamaantuneina ja toimettomina. Tällaiseen pitäisi löytyä varoja, kun kuitenkin niin paljon menee suoraan sanottuna Kankkulan kaivoon ja projekteihin, joista ei tule vastaavaa hyötyä.

      Poista
    2. Ja projekteihin, jotka ovat suorastaan vahingollisia.

      Poista
    3. Tutustuin juuri Helsingin kaupungin tilinpäätökseen: voitto noin 0,4 miljardia eli 400 miljoonaa. Samaan aikaan henkilökunnalle ilmoitetaan erilaisista kiristyksistä perustoiminnoissa. Kaupungin holvit kuitenkin täynnä massia kun yritysverot sataa pääkaupunkiin.
      Kulttuurin tukemista kannatan, mutta myös esim. ihan perustoimintojen kehittämistä että se "arvo"puhe olisi muutakin kuin statuspäivitystä kauniisiin virkkeisiin.
      On myös projekteja joille raha juoksee, mutta joiden sisällöstä ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Myös kulttuurin saralla. Käyn välillä lukemassa myöntöperusteita. En uskalla antaa esimerkkejä. Toki suurin osa on ihan asiallisia eivätkä ihan avoimia poliittisen taiteen vaikuttamisvirityksiä.

      Kirjallisuutta haluaisin tukea lopunkin alv-veron poistamisella. Vaitutus olisi välitön. Tekijälle kuuluu kunnon korvaus.

      Poista
    4. Kun katson mitä kiristyksiä on tulossa perustoimintoihin (uskon että jatkuu pidempään) ja millä resursseilla asioita nyt pyöritetään ja millaisiin hankkeisiin taas sitten täysin kyseenalaistamatta rahaa pannaan tai aiotaan panna, niin ei voi muuta kuin sisällään kihistä.

      Joihinkin asioihin voi olla valtakunnan tasolla satoja miljoonia tai miljardeja ja sitten taas toisaalta... Parempi on kun ei puhu mitään.

      Asia on niin että puhe ei auta enää yhtään mihinkään niin kauan kun silmät pysyvät kiinni.

      On aivan selvää, miten tietyissä asioissa tulee käymään, kaikki merkit ovat nähtävillä, joten puheiden aika on ohi. Jää vain seurattavaksi, miten todellisuuteen reagoidaan.

      Taiteilijoiden tuet ovat pikkurahoja kaiken keskellä. No ovat valtiolle sikäli erinomaista satsausta, että aivan olemattomalla panoksella ihmiset pysyvät järjissään ja heille on tehtävää, josta muutkin tavalla tai toisella hyötyvät ja myös koko kulttuuri pitkälle tulevaan.

      Poista
    5. Taiteen ja kulttuurin tukemisen kasvattamista kannatan lämpimästi, siihen ei maa kaadu, tarvitaan verotukea ja säätiöiden tukea, maamme on pieni ja pieni kielemme kallisarvoinen kansallisaarre kaiken englanninkielisen vyöryn edessä ja jaloissa.

      En halua taiteelle asettaa mitään vaatimuksia, en moraalisia enkä muodollisia, mutta kieltämättä joskus urvahtaa jossakin kun jutulla x on todella selvästi tietynlainen poliittinen agenda tai taustaideologia jo lähtökohtana ja se tulee ilmi perusteissa.
      No, poliittinen taide kuuluu myös sananvapauden piiriin, ja antaa tekijöiden touhuta, eli eipä kai sitten siitäkään pitäisi pultteja ottaa.


      Poista
  10. Näin on, myös mulle tendenssitaide on turn off. Totta kai sitä saa tehdä, kuuluu ihmisten oikeuteen tehdä juuri sitä mitä sydän haluaa. Ja kun tehdään sydämen mukaan, niin kyllä sen huomaa ja useimmiten hyvässä.

    VastaaPoista
  11. Totta kai voi olla sinänsä hyvin tehtyä tendenssitaidetta, mutta jos tietty agenda puskee läpi liikaa, niin ainakin mulla lukumoodi menee väärällä tavalla tarkkailevaksi ja vittuuntuneeksi: lukeminen häiriintyy ja minä alan omissa ajatuksissani lukea tekstiä vastakarvaan ja hiukan penseästi tai huvittuneena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos joku on täsmälleen oikeassa ajassa ja paikassa, ja kertoo siitä osuen aallonharjaan kuin sattumalta, voi syntyä jotakin, mutta se on harvinaista.

      Taide voi olla ja tulla myös tendenssin toiselta puolelta ja olla maailmankuvallinen.
      Tästä on ennenkin, ei aleta toistamaan, mutta tässä ajassa se on aika vaikeaa kun kuitenkin tuntuu että kulttuuri poliittisena ilmentyessäään tulee oikeastaan kaikki samalta puolelta, suuren enemmistön ja establishmentin puolelta, joita yhdistävät samat pelot ja unelmat ja toiveet ja kuvat. Vain yksittäisiä nimiä tulee esiin muuten. Kun tekijällä on seitkytlukuisen kapinallisen isänsä arvot (niin kuin aika usein on) niin jatkumohan on kaunis: kulttuuri oikean ja hyvän puolella. Isän perinnettä jatketaan.

      Parasta tietenkin juuri tämän vuoksi on "moraaliton" taide.

      Poista
    2. Kulttuuri-ihmisen onkin turha puhua "välttämättömästä isänmurhasta" em. tapauksessa.

      On tietty joitakin aivan elintärkeitä humaaneja arvoja, jotka pidän yleishumaaneina ja joiden jatkumo on kaikkien etu.

      Sen vuoksi niitä ei saakaan antaa vasemmistolaistaa, oikeistolaistaa, konservatisoida tai sitoa mihinkään poliittiseen tai uskonnolliseen tunnusmerkistöön. Millään katsomuksella ei ole niihin monopolia.

      Humaania ihmistä ei tunnista hänen uskonnostaan tai uskonnottomuudestaan tai poliittisesta katsomuksestaan, vaan yhteisestä elämänkokemuksesta ja elämänotteesta. Sinä et tunnista humanistia hänen sanoistaan etkä edes teoistaan joista hän itse kertoo.

      Siksi myöskään humanismia ei voi koskaan sitoa polittisesti mihinkään väriin.

      Tällä tarkoitan sellaista "tendenssiä" jonka taiteessakin ilman muuta hyväksyn.

      Poista
    3. (aika kauas toi skitta-aihe vei hah ha...)

      Poista
    4. Taiteen ja kultuurin räväyttävä (eh) teema tässä ajassa voisi olla vasemmiston (isän)murha jos politiikkaa joku taiteessaan etsii.

      Poista
  12. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  13. Taide voi olla ilman muuta poliittista myös hyvällä tavalla, nimittäin silloin kun se saa ihmisen ajattelemaan ja tarkastelemaan omaa elämäänsä ja tähän ei nähdäkseni tarvita puoluepolitiikkaa tai tiettyä ideologiaa tai mitään poliittista ohjelmaa tai sellaisen priorisointia.

    Kitara tai mikä hyvänsä soitin voi ilman muuta olla ystävä, niin kuin kynäkin. Tunteita ja ajatuksia kulkee niiden avulla suuntaan jos toiseen.

    Tuosta Bachista vielä, että miten uskomaton lahja hänen musiikkinsa onkaan (ollut) maailmalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta puhut Bachista. Ja valtava tuotanto jota sävelsi ja teki päivittäin kuin käsityöläinen ja isolta osin tilaustöinä seuraavaksi sunnuntaiksi jumalanpalveluksiin. Ei tainnut olla mielessä mitään taiteilijuutta. Piti vaan saada äänet ulos.

      Poista
    2. Kyllä, jos jostain pitäisi osoittaa, että siinä ilmenee pyhä, niin voisi soittaa miltei minkä hyvänsä Bachin teoksen. Oli jännä kun kuuntelin yksi päivä tämän Per-Olov Kindgrenin soittamana peräkkäin Stairway to Heavenin (vetää todella hienosti akustisesti) ja Bachia, niin onhan noiden välillä huima ero aivan sävellyksen tasolla, vaikka Stairway on sinänsä tosi hieno kappale.

      Poista
    3. Ja kun ottaa huomioon genre-erot, Bach on vain kuin jotain täysin materialisoitunutta läsnäoloa ja tunnetta hyvyydestä ja syvästi koetusta olemassaolosta.

      Poista
    4. "..materialisoitunutta läsnäoloa ja tunnetta hyvyydestä ja syvästi koetusta olemassaolosta."

      Tuossa se mitä haen kun puhun ruumiillisuuden kokemuksesta ja siitä että mikään pelkkä henkinen kokemus ei ole se lopullinen juttu, jota hakee. Kaikki hyvä ja tosi on viime kädessä oikeasti totta, fysiikkaa. Koskee myös parasta taidetta.

      Ehkä Bachilla oli kanava sinne jonnekin auki ja/tai kanava sieltä jostakin oli auki Bachiin.

      Poista