keskiviikko 20. tammikuuta 2021

Fauda

 

Katsokaa Fauda, jos teillä on Netflix. Hieno israelilainen TV-sarja. Väkivallan kierteen kuvaaminen on musertavaa, samoin surun ja epätoivon. Sarjassa on paljon kaikenlaista inhimillisyyttä laidasta laitaan. Ei yhtään psykoottista humanismia.

Fauda analysoi israelilaisten ja palestiinalaisten tulehtunutta suhdetta minkä tuollaisessa populaarissa TV-formaatissa voi. Kyse ei ole mistään taidesarjasta vaan toimintasarjasta, joka kuvaa terrorisminvastaista erikoisyksikköä sekä sen taistelua pääasiassa Hamasia eli Palestiinan islamistista vastarintaliikettä vastaan, osin Isisiä vastaan.

Varmasti katsojat kokevat sarjan hyvin eri tavoin, mutta minusta se ei asetu kenenkään puolelle. Pikemminkin yhteisöjen ristiriitaisuudet ja niissä tapahtuva vallankäyttö mutta myös niissä syntyvä solidaarisuus on kuvattu hienosti. Erilaiset suhteet niin ryhmien sisällä kuin välillä särkyvät useimmiten väkivaltaan, mutta tämä ei kumoa inhimillisyyden hetkiä.

En nyt tiedä, miten hyvin sarja onnistuu kuvaamaan todellisuutta, mutta mielestäni se saa kiinni monellakin tapaa konfliktien perusaineksista. Asioita katsotaan kahdesta, selvästi puolueellisesta ja omaa asiaa ajavasta näkökulmasta. Enimmän aikaa näkökulma on israelilaisilla, mutta ei jatkuvasti. Sarja on psykologisesti koukuttava niin toiminnan kuin yhteisöjen rakenteen kuvaamisen tasolla.

Sarjan naishahmot on rakennettu mielenkiintoisesti, jonkinlaiseksi roolien spektriksi. He käyttävät valtaa eri tavoin, vaikka sarja kuvaa lähtökohtaisesti hyvin patriarkaalisia yhteisöjä. Islamilaiset palestiinaisyhteisöt näyttäytyvät huomattavasti patriarkaalisempina, israelilaiset taas melko liberaaleina, oikeastaan täysin länsimaalaisina, joskin esimerkiksi uskonnolla on syvälle arkipäivään ja ihmisten ajatteluun ja käytökseen punoutuva näkyvä rooli. (Sarjassa ei kuvata ortodoksijuutalaisia, vaan "maallistuneempia" juutalaisia. Jumala ei näyttäydy muslimien eikä juutalaisten keskuudessa sukupuolitettuna, vaan kohtalon kaltaisena voimana, johon tahdotaan olla yhteydessä ja johon myös oman yhteisön kohtalo on täysin sidoksissa, muslimeilla enemmän kuin juutalaisilla, joiden uskontosuhde paljastuu lähinnä erilaisissa rituaalisissa tilanteissa, kuten hautajaisissa tai ystävän haudalla oltaessa.)

Mieleenpainuva on kohta, jossa Gazassa tapahtuneessa taistelussa kuolleen tarkka-ampujan Avihain vaimo sanoo, että jos hän vielä joskus rakastuu, niin hän rakastuu naiseen. (Koska ei tahdo uhrata enää rakastaan sodalle. Tosin yksi sarjan naishahmoista, Nurit, oppii koulimaan itsestään taistelijan, joka kuolettaa tunteensa ja moraalinsa taistelutilanteessa.)

Hahmot ovat monella tapaa raamatullisia, jos näin voi sanoa: eivät yksiselitteisen hyviä tai pahoja, vaan ristiriitaisia. He rakastavat, pettävät, ovat uskollisia asialleen, venyvät, tekevät virheitä, ovat itsekkäitä ja pyyteettömiä, valehtelevat häpeilemättä ja puhuvat totta vaikka ei kannattaisi.

Sarjassa on oikeastaan kyse yrityksestä kontrolloida tilannetta, jossa on jatkuvasti läsnä aseellisen konfliktin siemenet.

En väitä, etteikö sarjan voisi ajatella ideologisoivan eli luonnollistavan väkivaltaa ja sen oikeutusta, koska se näyttää, että väkivalta on Lähi-idässä keskeinen osa ongelmanratkaisua. Toisaalta sarja ei esitä tätä lähtökohtaa missään tapauksessa reflektoimatta, vaan pikemminkin kuvaa toistuvaa ja pakonomaista kierrettä.

Ainakin minulle katsojana välittyy sarjasta jännityksen lisäksi epätoivo ja toisaalta toivo paremmasta olemisesta, mutta valitettavasti tuonkin toivon välittäjänä on usein väkivalta...

Doron, sarjan päähahmo, tunnustaakin, että häntä, niin kuin koko hänen ryhmäänsä, riivaa toiminta, halu puuttua asioihin, mikä tarkoittaa useimmiten vallitsevissa oloissa aseellista toimintaa. Väkivallan seurausten vuoksi ryhmän jäsenten on välillä vaikea katsoa toisiaan silmiin vaikka he rakastavat ja kunnioittavat toisiaan. Selkeimmin tämä tulee esiin, kun joku omista on kuollut taistelussa ja hahmot pohtivat, johtuiko ystävän kuolema omasta innosta toimia. 

Selvää on, että tuollaisessa kaaoksen ja pelon ilmapiirissä olisi äärimmäisen stressaavaa elää, olipa kyse millä puolella hyvänsä elämisestä.

Fauda tarkoittaa kaaosta, sekasortoa.

Sarjassa on kolme kautta, olen nyt katsonut ne kaikki. Ensimmäisen kauden jaksot ovat lyhyempiä, noin 34 minuuttia kukin, sitten pitenee tyypilliseen 45 minuuttiin. Kolmannen kauden alkupuolella ajattelin, että tämä sarja on nyt nähty, mutta sitten kuviot alkoivat kehittyä hienosti. Odotan neljättä kautta. Kolmas kausi päättyi aikamoiseen tyrmäykseen.



11 kommenttia:

  1. Pari pointtia.

    Väkivallan luonnollistamisesta. Valitettavasti on niin, että tässä ihmisten maailmassa on tilanteita joista ei selviä muuten kuin käyttämällä mahdollisimman rajattua ja laillista väkivaltaa. Ihminen ei ole muuttunut. Väkivallan käyttäminen on aina ongelmallista ja ristiriitaista, mutta jokaisella ihmisyhteisöllä on oikeus puolustaa itseään.

    Tuosta ihmisten raamatullisuudesta sekä hyvinä että pahoina.
    Toivoisin tuota ajattelutapaa yleiseksi ajattelun lähtökohdaksi.
    Ihmisten typistäminen hyviksiksi tai pahoiksi on lähes aina typerää. Toki poikkeuksia löytyy. Kaikkea ei pidä ymmärtää.
    Mutta esim. nykyinen kaiken läpi- ja ylipolitisoiminen edustaa ja edistää juuri polarisaatiota, joka on monen pahan alku ja juuri.
    Nykymaailman signaalit elävät ihmisten/valtioiden tms. leimaamisesta joko täysin hyviksi tai täysin pahoiksi. Ei ole kestävä tapa.

    Israelilaisista. Israelilaiset ovat todellakin vapaamielisiä ja eurooppalaisenoloisia keskimäärin (mutta niin ovat monet palestiinalaisetkin ja arabitkin! ).
    Kun meillä kuvitetaan israelilaisia mediassa, liian usein suhteessa määrään kuvituskuvaa edustaa ortodoksijuutalainen ns. mustahattu.
    Sille kuvalle on helppo nauraa tai sen kautta torjua jotakin, mikä ei tule aidosti esiin.
    Tuo määrällisesti pieni porukka ei ole suosittu tavallisten israelilaisten keskuudessa lainkaan, näin olen ymmärtänyt, mm. juuri asepalvelusta luistamisen vuoksi.
    Itse parhaan oppini tästä aihepiiristä olen saanut Matti Pulkkisen "hynbridisestä" teoksesta Ehdotus rakkausromaaniksi.

    Faudalle nyt niin vahva suositus, että taidanpa viimeistään katsoa, että ymmärtäisin lisää.
    (Viimeksi katsonut hyvän ja rauhallisen brittileffan Arenasta, Kuin jokin päättyisi. Aiemmin lukenut ko. kirjan)

    VastaaPoista
  2. Jope, sarjaa katsoessa pitää hyväksyä, että siinä veri lentää ja väkivaltaa on. Kaikin osin se ei ole niin syvämietteinen, mutta se on minusta aika hyvä tuossa genressä heikkouksineenkin. Katselukokemuksia on varmasti monenlaisia.

    Satuin lukemaan joitakin arvosteluja nyt. Pääasiassa erittäin myönteisiä. Se tietenkin on sanottava, että sarja ei ole pinnallisesti katsoen mitenkään "edistyksellinen", mutta kun katsoo kokonaisuutta avoimesti, niin tuollaisia juttuja joita nostin esiin, siinä on. Läheskään kaikissa sarjoissa ei ole. Totta kai siinä on realismin mittareilla ajatellen myös epäuskottavia kohtia, jotka tulevat lähinnä genrestä ja siitä, että esimerkiksi Doron on traaginen sankari tavalla, jolla ei voisi varmasti tosielämässä olla (siis hänen itsepäistä omin päin toimimistaan tuskin katseltaisiin missään todellisessa yksikössä noin pitkään).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos teoksen, minkä tahansa, laadun takeeksi asetetaan "edistyksellisyyden" edistäminen, niin kaiken toivon voi
      heittää...
      Ja miten tuota aluetta voi kuvata muuten kuin niin, että veri lentää?
      Viime aikoina, viime vuosina Israel/Palestiinan suunnassa ollut yllättävän hiljaista.

      Spielbergin Munchen oli hyvä, oikeasti laadukaskin leffa Mossadista 1970-luvulla. Ja olihan siinä lopussa esillä myös edistyksellisyyden pakkopulla, mutta ei niin että olisi pilannut sitä millainen maailma oikeasti on.

      Poista
    2. Salliiko blogisti "propagandaiskun" tässä? No. Kaikki pitävät, älypäät ja lukutoukat ja eettisesti ajattelevat paljon Primo Levistä. Hänen raadollisesta kuvauksestaan holocaustista ja ihmisistä yleensä. Ja tärkeitä ne kirjat ovatkin.
      Mutta aina ja vuodesta toiseen paitsioon jää Primo Levin Jos ei nyt, niin milloin-romaani. Tammi, suomentaja Pirkko Peltonen.
      Kirja on kuin sitä ei olisikaan. LIke? Uudelleenjulkaisun paikka?
      Syy paitsioon selviää lukemalla.
      Kertoo juutalaispartisaaneista. Juutalaista jotka eivät alistuneet tai kääntäneet poskeaan. )

      Poista
    3. Itse pyrin näinä rauhallisempina aikoina ainakin suhtautumaan puolueettoman toiveikkaasti israelilaiset-palestiinalaiset -konfliktiin. Viime aikoina siihen on ollutkin syytä. Toivottavasti jatkuu tilanne kohtuullisen hyvänä.

      Poista
    4. Primo Leviä voi aina suositella. Munchen on hyvä! Ja noita israelilaisia vakoojaleffoja / -sarjoja on muutamiakin, en nyt saa nimiä mieleen, mutta yhdessä näytteli Sasha Baron Cohen pääosaa, taisi olla itse asiassa nimeltään ytimekkäästi The Spy, ja sekin oli minusta hyvä.

      "Edistyksellisyys" lainausmerkeissä ei ole yleensä kovin hyvä tae leffan / kirjan / sarjan onnistuneisuudesta. Mutta toki on hauska pongailla edistyneisyyttä, jos havaitsee, että sellainen on tuotteessa agendalla.

      Poista
  3. Nyt on Joe B presidentti Ameriikassa.
    Sinne nyt kaikki tsemppi, onnistuminen ja edistyksellisyys, joka toimii.
    Sekä rauhaa rakkautta ja halua olla jakamatta enää jaettuja millään puolella.

    VastaaPoista
  4. Onnea Joe B:lle! Ei muuta kuin Amerikka yhtenäiseksi.

    VastaaPoista
  5. Jotenkin saan mielessäni tämän siteerauksen liitettyä jopa tuohon Vesan alkuperäiseen postaukseen, sitten myös tähän aikaan yleensä ja laajemmin länsimaiseen omakuvaan näinä aikoina ylipäätään. Kopsaan sen tähän. Tämä on valaisevinta mitä olen päiviin lukenut. Pelastajan tauti!

    "Alla kirjoitan että pelastajan tauti on yhtä kuin psykoottista humanismia. Niin se on. Se on sairastunutta humanismia. Siitä on tullut humanismin irvikuva. Se pelleyttää realismin. Sen ylitsevuotava ideologisuus peittää realismin. Pelastajan tauti eli psykoottinen humanismi on valtapolitiikkaa. Valtaa käytetään psykoottisesti. Pelastajan tautiin kuuluu olettama roolimalliudesta. Olettama esimerkillisyydestä mikä ei vastaa todellisuutta. Eivät pelastajan tautia sairastavat ihmiset ja puolueet ole roolimalleja. Kysymys on hyväksikäytöstä. Mutta tämä hyväksikäytön aspekti raivokkuudella kielletään, psykoottisella raivolla. Valtaa käytetään sen kieltämiseen."

    Ajatuskehitelmä ja käsitteet yllä Jari Rannan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikä tarkkkuus tuossa. Kuin tämä aika olisi tuossa sanottu niin täysin kuin se eräästä hyvin tärkeästä näkökulmasta voidaan vain loppuun saakka ajatella, sanoa ja nähdä.
      Pelastajan tauti.
      Pelastajia tarvitaan, mutta pelastaminen ideologiaan höpsähtäneenä humanismina saattaa johtaa vastakohtaansa. Juuri niin kuin se on usein aiemmin johtanutkin.

      Poista
    2. Erittäin hyvä muotoilu Jarilta. Auttaminen on realismia. Kun lähdetään pelastajan rooliin, siihen tulee maallisessakin kehyksessä liki uskonnollisia sävyjä: pelastaja, pelastettava, uhri jne. Tätä olisi hyvä purkaa auki enemmänkin.


      Psykoottinen humanismi on valheellista voimaantumista uhrin ja pelastajan rooleista.

      Pelastaminen psykoottisena humanismina ei tee realistisia laskelmia: yleensä vain tuhotaan se mikä oli ehjää eikä lopulta pelasteta oikeastaan ketään tai mitään.

      Poista