Elämä mökillä olisi minun ajatuksellani esteettisesti melko karua. Olisi luonto ja rakennukset, jotka sulautuvat ympäristöön.
Vaimoni Tiina haluaa, että on kukkia. No, niitä kukkia ja kukkapenkkejä on sitten tehty. Pistän kukistakin kuvia, vaikkei tämä mikään instagram tai facebook olekaan.
Ihan mainio on seurata paitsi ympäröivän luonnon kiertokulkua myös erinäisten omien istutusten vaiheita. Ruusut etenkin ovat lähellä vaimoni sydäntä. Niitä on haettu sieltä täältä ja istutettu karuun maahan. On tullut kaivettua montakin penkkiä, haettua multaa ja hiekkaa sekä viety jatkuvasti tuhkaa lannotteeksi.
Olisikohan tämä morsioruusu, siis tämä joka kukkii mökin pohjoispuolella rehevänä puskana?
Tässä taitaa olla juhannusruusu - niitä on kodan ympärillä. Yksi kova vesisade voi viedä kauan odotetut kukinnot:
Taitaa ollakin niin, että tuo edellinen on joku muu, yksinkertaisemman kukinnon omaava, kuten koiraruusu, ja tässä on juhannusruusu:
Tämä ruusu on rinteessä, en kyllä muista mikä se on lajiltaan - olisiko pimpinella tai vastaava:
Tämä on varmasti unikko, idänunikko tai muu, kaunis se ainakin on:
Vaikka en näitä kukkia hyvin nimeltä muista, niin ei pidä ajatella, etten niistä huolehtisi. Lannoitan, kastelen, kitken ja autan kirvojen poistamisessa aina kun käsky tulee. Ja niitä avunpyyntöjä kukkien kasteluun ja penkkien kitkemiseen tulee säännöllisesti. Ihan hyvä, koska kunto pysyy yllä kun kantaa järvestä vettä ympäri pihamaata aamuin illoin, varsinkin kuivina aikoina, ja nyhtää ylimääräisiä rikkakasveja.
Onhan se mukavaa, että on kukkia korvessa. Ne houkuttelevat mehiläisiä ja perhosia ja pitävät osaltaan yllä monimuotoisuutta - ja emäntäkin on tyytyväinen.
Edellä on aivan pieni otos kaikesta siitä kukkaloistosta, mitä vaimoni on mökkitontille loihtinut. On pioneja, liljoja, daalioita, mehikasveja, orvokkeja, argervoja ja muita perennoita ja sitten niitä yksivuotisia kasveja, kuten niittykukkia, joista osa tosin siementää ja jää siten elämään useammaksi vuodeksi.
Se, mikä aina pitää muistaa, on aika. Kukat eivät kukoista saman tien, vaan niiden juurtuminen ja sopeutuminen ympäristöön vie useinkin vuosia. Näin on käynyt esimerkiksi pioneille, jotka ostimme aivan pieninä taimina kirpputorilta kahdeksan vuotta sitten. Vasta nyt ne ovat alkaneet kukoistaa. Sama koskee ruusuja, joskin niiden kohdalla odotusaika oli lyhyempi. Tästähän voi vetää vaikka mitä analogioita: hiljaa hyvää tulee, kaikki kaunis vaatii aikansa, ja myös sen, että joskus vuosienkin työ saattaa olla hetkessä ohi.
PS. Kaikki kuvat ovat vaimoni ottamia. Minä olen huono tallentamaan hetkiä albumeihin, vaikka jälkikäteen kuvia onkin mukava selailla - kuvathan ovat mitä mainioimpia muistipaikkoja, jotka elvyttävät muistamista, elettyjä tunnelmia ja ajatuksia.