perjantai 27. marraskuuta 2020

Talo

 

Talo on toiselta puolelta puutarha, toiselta kaivo, ja asujilta kysytään: Mitä aarteita on katettu tämän maan pöydille. He kulkevat pihan monilajisten puiden siimeksessä usein vain hiljaa nyökkäillen, mutta toisinaan he vastaavat: Täällä juodaan tervaa ruusuisten kuusten haavoista, ja alhaalla on toinen virta, emme ole koskaan nähneet sitä, mutta vesi sen yllä palaa sinisin liekein.




15 kommenttia:

  1. Hieno runo. Tulkitsen sen ristiriidan tai neuvottomuuden ilmaukseksi. Tämä on postromanttista aikaa: on tehtävä parhaansa, mutta kirjoitettava runoja aivan jostain muusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos Kierkegaard palaisi tähän aikaan, hän olisi julkea eskapisti.

      Poista
    2. Näin varmasti on. 1800-luvulla hän otti hampaisiinsa hegeliläisen filosofian, tuolloin voittavan filosofian, ehkä siksi ettei uskonut sillä maailmanhahmotuksella olevan merkitystä yksilön kannalta. Luulen että hän vieroksuisi ylipolitisoitunutta aikaamme ja ajattelisi sen banaaliksi hälyksi. Toisaalta ajat ovat niin erilaisia, että on vaikea sanoa, mitä hän korostaisi totuutena. Hänen kohdallaan se olisi varmasti yhä subjekti.

      Poista
  2. Kirjoitin tämän aikoja sitten blogiini. Nyt se tuntuu vieläkin ajankohtaisemmalta. Tämä on siis ehdotus näytelmäksi, vaikka Seinäjoen kaupunginteatteriin. Voisi sanoa, että tämän tarkemmin en tuntojani osaa ilmaista.

    PESSIMISTIN YKSINÄINEN SYDÄN

    Kaikkien tuntema pessimisti haluaa järjestää karnevalistiset kekkerit. Hän on väsynyt vakavuuteen. Hän on turhautunut. Hänelle arvojen tyhjiö voi tarjota enää vihoviimeisen ilonpidon. Salaa hän tietenkin toivoo, että nautintojen julkeus vielä voisi herättää ihmisissä jonkinlaisen eettisen närkästyksen ja että he vielä tunnistaisivat itsessään jotakin tärkeää ja puhdasta. Pessimisti siis toivoo olevansa väärässä ja suhteettoman ilonpidon vielä kiertävän takaisin suhteellisuudentajuiseen vakavuuteen. Hän toivoo että vakavuudella sittenkin olisi vielä sijaa näillä hulvattomuuden markkinoilla.

    Äkkiä hän - vastoin kaikkia periaatteitaan - alkaa olla jopa toiveikas. Ei ehkä olekaan syytä heittäytyä pelkkään nihilistiseen karnevalismiin!  On ehkä sittenkin mahdollista toivoa ihmisten haluavan jotain enemmän, palaavan johonkin.

    Vai onko sittenkään? Ehkä on kuitenkin niin, että juhlaväen närkästys tästä vastuuttomasta ilonpidosta johtuu vain siitä, että juuri heidän käsitystään vakavuudesta on loukattu; että totuus ei ole heidän totuutensa kaltainen.

    Viimeisessä kohtauksessa vain pessimistimme on lavalla ja hänen yksinäisyytensä on musertavaa. Kaikki hänen vieraansa ovat lähteneet koteihinsa ja ymmärtäneet ilonpitonsa väärin.

    Entä sitten tämän näytelmän yleisö? Mihin tai keneen se samastuu? Pessimistin yksinäisyyteenkö? Jotta voi taas unohtaa itsensä?

    Mutta tätähän yleisö ei yleensä huomaa, koska uskoo taiteen olevan aina puolellaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa hyvältä! Filosofisten tekstien ongelma on varmasti nykyään se - jos ne ovat siis aidosti filosofisia - että ihmiset putoavat kärryiltä. Ovat tottuneet välittömään, sellaiseen mihin voi reagoida nopeasti, sellaiseen mitä ei tarvitse kiepauttaa päässään pariin kertaan ja jäädä miettimään. Tai ainakin sellaisen taiteen yleisö on pieni.

      Poista
  3. Juha, itse näen että elämme jo pitkään pessimisminkin ja nihilismin jälkeistä aikaa.
    Paljon puhetta ollut vaihtoehtoisesta totuuden ajasta. Se koskee myös muuta ja muita kuin sitä mihin se aina ensin mekaanisesti liitetään.
    Kaikki on käynyt oudoksi.

    Päälle hyökkäävä poliittisuus on korvannut filosofian, uskonnon ja laajoja alueita taiteen kentältä. Ihminen ja hänen arvonsa mitataan sitä vasten, mikä on hänen poliittinen tiedostamisensa laji tai aste. Ilmasto on ensimmäinen mittari, sukupuoliteoriat toinen samanmoinen. Uusi karnevalismi ei ole välttämättä hedonistinen eikä varsinkaan nihilistinen vaan poliittinen tällä uudella kaiken jyräävällä ja määrittävällä tavalla.

    Pessismi on yhteiskuntarikos koska sen kyseenalaistaa uskon että oikealla politiikalla voidaan muutta ja parantaa kaikki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo mun pessimistini on tuo "rikollinen" juuri, koska se kyseenalaistaa helppoa moraalia. Siitä juhlaväki tuohtuu, että niiden "keskiarvoista" etiikkaa haastetaan. Ja mikä tärkeintä ja ikävintä, näytelmän kirjoittaja, siis minä, kuulun itsekin tuohon yleisöön.

      Poista
    2. Näissä yhteiskunnallisissa asioissa: "Itse uskon vasta kun näen", tällä motolla on hyvä mennä.

      En usko poliittisiin ismeihin ja aikalaisjorinoihin. Aika nopeasti näkee jo päältä mitä touhua meininki on. Harvoin mitään kovin kummoista.

      Poista
    3. Juha, hyvä pointti. Kaikki me kuulumme johonkin mihin emme ole kuuluvinamme. On helpompi sanoutua irti siitä ja tästä ja tuosta kuin todella olla irti.

      Poista
  4. Yleisöön kuuluminen on totta, todempaa kuin irtisanoutuminen. Tämän ajan yksi optimismin ja etiikan sisäänpääsymaksu on juuri "irtisanoutuminen." Milloin mistäkin.
    Niin kuin se oli mahdollista.
    Toki pintatasolla voimme julistaa mitä irtisanoutumisia tahansa ja alleviivata rajaa niihin joimme emme kuulu, mutta kunhan todellisuus, eivät siis vain käsitykset ja kuvittelut siitä, pääsevät vähän naarmuttamaan pintaa paljastumme.

    Esimerkkejä voisi antaa, mutta se on turhaa, yksinkertaistaisi vain asioita johonkin tiettyy kohteeseen.

    VastaaPoista
  5. Kun someja lukee niin kovin ovat ihmiset politisoituneet. Karnevalismi ja post-sitä-post-tätä -jutut ovat enää jossakin estetiikan takana.

    Etiikka on sen sijaan nyt kovaa ja ehdotonta. Selvärajaista. Erottelevaa. Näkyy vaikkapa suhteessa sananvapauteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suurimmaksi osaksi aivan älytöntä, suhteellisuudentajutonta.

      Poista
    2. Suomessa sananvapaus ja kriittinen ajattelu eivät ole historiallisestikaan olleet kovin kovassa huudossa. Aina kyykitään johonkin suuntaan.

      Poista
  6. Tuon näytlmän yleisö lähtee tyytyväisenä tai ainakin pseudovalaistuneena kotiin. Pää täynnä tietoisuutta, pessimistinsä yksinäisyyteen eläytyneenä ja huomaamatta, että pessimisti vedätti myös heitä. Että ovat juuri sitä samaa ilonpidon juhlaväkeä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotain tuon sukuista tarkoitan sillä, että m y ö s poliittis-filosofinen kasvuoptimismi Esitys vedättää yleisöään ajatuksella, että oikealla ja tarkkarajaisella (eettisellä?) politiikalla maailma voidaan muuttaa varmasti paremmaksi paikaksi ja pelastaa itseltään.

      Outo yhdistelmä sekä optimismista että pessimistä on Linkola. Pää syvällä pessimismissä, paljon uskoa tuohon mahdollisen oikean politiikan mahdollisuuteen ja altis yleisö joka tuon sijaispessimismin demonstraatioista tulee pois juuri tuolla tavalla valaistuneena.
      Olen henk.koht. tavannut ihmisiä jotka suorastaan ovat hehkuneet Linkolan kosketuksesta. Tai siitä kuvatusta minkä ovat hänestä luoneet.

      Poista