Monosen musta mersu
takanaan ambulanssi,
lasi nielee lumikukat.
Vilkut vasemmalle,
valkeat rystyset ratissa,
ei kiirettä minnekään.
Käännyn oikealle,
elämään, jossa yhä
mustat valot vilkkuvat
punaisella asfaltilla
ja sade peittää kulkijat
vesitornien varjoissa.
Minne tahansa menemme
meitä piirittävät
haltioituneet olennot
ja maahanpainajat,
jotka seilaavat lävitsemme hämärässä
kunnes sammumme
toisiin risteyksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti