Viikonloppuna on harrastettu konekivääriammuntaa kerrostaloasuntoon Västbergassa Tukholmassa. Poliisi tutkii paukuttelua murhan yrityksenä. Osumia ei luultavasti ole tullut, koska ruumiita ei ole huoneistosta löytynyt. Tässä ammunnassa ei ole sinänsä mitään yllättävää Ruotsi-uutisten lukijan kannalta, ihan normimeininkiä.
Se, miksi tämän kirjoitin, johtuu siitä huvittavasta jutusta, johon törmäsin kun menin Dagens Nyheterin sivuille, missä asiasta uutisoidaan. Silmille ponnahtaa BookBeatin mainos, jossa esitellään uutta Lars Kepleriä (joka on siis Alexander Ahndorilin ja Alexandra Coelho Ahndorilin luomus) ja sanotaan:
Uutuus!
Kepler on
tullut takaisin.
Kuuntele...
jos uskallat
BookBeatissa.
Niinpä niin. Eletään Ruotsissa, jossa kirjoja ostavalla (tai kahden viikon ajan ilmaiseksi kuuntelevalla) yleisöllä on oletusarvona "jännätä" uutta Kepleriä eli Spegelmannenia kuunnellessaan. Toiset, eivät ehkä välttämättä erityisesti Ruotsi-dekkareiden ystävät, pelkäävät tulevansa teurastetuiksi kotiinsa rynnäkkökiväärillä... Heillä on ehkä jokin eräpäivä unohtunut tai toimitukset menneet mönkään tai reviirin raja ollut epäselvä.
Tässäpä varsinaista kahden kerroksen jännitystä.
PS. Jos joku kiinnostui kirjasta, niin näin se esitellään BookBeatissa:
"En ung kvinna försvinner när hon är på väg hem från skolan. Fem år senare hittas hon mördad på en lekplats mitt i Stockholm. Via övervakningskameror lyckas Joona Linna spåra ett ögonvittne. När det visar sig att vittnet är en psykiskt sjuk man som inte har några som helst minnen av det han såg tar Joona kontakt med hypnotisören Erik Maria Bark.
Spegelmannen är den åttonde boken med Joona Linna."
Että tällaista jännitystä ja konekivääriammuntaa Ruotsin suunnalta.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaAivan taatusti on. Dekkaristit käyttävät kai apuna eri alojen asiantuntijoita, mutta kyllähän niissä fiktion merkeissä mennään lopulta.
PoistaHypnoositeema on nykyään jotenkin pinnalla, tarkoitan että se on dekkareissa yksi juonne melko usein. Katsoin The Alienist-sarjaa, joka sijoittuu 1800-luvun lopun New Yorkiin - hypnoosi yhtenä rikoksenselvittelyn metodina oli toisessa kaudessa tärkeä. Hypnoosi, samoin kuin DID, tuli vastaan viimeksi dekkarissa Polttopiste, joka on Cilla ja Rolf Börjlindin viides teos, taitaapa olla tältä vuodelta. Tuostakin kirjasta tuli loppua kohden aivan uskomaton farssi (kirjallisesti, tämä vain omana mielipiteenä, vaikka kirja oli tiettyyn pisteeseen saakka oikein kuunneltava).
Dekkarit ovat viihdettä, se täytyy pitää mielessä. Jotenkin erikoinen mielikuva vaan, että samassa kerrostalossa toinen jännittää Keplerin juonenkäänteitä ja toinen odottaa, milloin konekivääri alkaa laulaa...
Polttopisteessä kaiken pahan takana oli psykiatri, joka oli käyttänyt hyväksi yhtä romaanin henkilöistä kun tämä oli lapsi (lapselle, tulevalle kirjailijalle ja kuvataiteilijalle muodostui DID), sitten psykiatri räjäytti tilinpitäjänsä auton, joka tiesi psykiatrin oudosta puolesta, samainen psykiatri oli Thaimaassa käyttämässä hyväksi poikia jne. No, tämä kaikki paljastuu vasta ajan kanssa ja kietoutuu NOA:ssa työskentelevän poliisi Olivia Rönningin ja hänen ystävänsä ex-poliisi dekkari Tom Stiltonin elämään monin tavoin... Mutta olipa harvinaisen lapsellinen loppu koko kirjalla, vaikka tärkeitä asioita käsiteltiinkin... Kaksi viimeistä kirjaa tältä kirjailijaparilta ovat olleet ihan ok monin tavoin, mutta kuitenkin he onnistuvat jotenkin myös munaamaan aivan uskomattoman naiivisti teoksensa jossakin kohtaa. Yleensä silloin kun alkavat solmia kaikkia teoksen lankoja yhteen, jotta palapeli selittyisi mahdollisimman täydellisesti. Siinä mennään täysin viihteen armoilla, vaikka asiallista sanottavaakin olisi ollut pitkin matkaa ja välillä ihan taitavaa kerrontaa.
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKyllä, tuosta saisi novellin nimeltä Västberga.
PoistaTuosta Ruotsin rinnakkaistodellisuudesta, kansainvälisestä laajalle levinneestä sisällöntuotannosta mitä tulee dekkareihin (tv-sarjat, dekkarikirjat) saisi tv-sarjan itsessään kun sitä vertaisi lähiökatujen varsinaista todellisuutta vasten. Osa ihmisistä vajoaa fiktiouneen, osa yrittää selvittää todellisessa todellisuudessa. Netflix (ja muu vastaava) todellisuuden korvikkeena. Voi elää fiktiossa miettimättä omaa asemaansa todellisessa. Miten yleinen kuva tämä onkaan. Sana "laatudekkari" kertonee (meistä) kaiken.
VastaaPoistaJoo, tosiaan. Olisi kyllä kutkuttavaa julkaista tuosta romaani. Tylsää, arkista lähiöelämää, jota kuitenkin häiritsevät ampumiset, moninaiset väkivallanteot ja sitten jossain hyväosaisella alueella romaaninsa kanssa kamppaileva kansainvälisesti suosittu dekkaristi. Heidän maailmansa eivät romaanissa kohtaisi mitenkään, paitsi että dekkaristi kirjoittaisi samoilta seuduilta kuin missä elämä tapahtuu täysin toisenlaisena.
PoistaJa korostetusti nimenomaan siten, että dekkaristi olisi tuossa romaanissa täysin woke ja niin korrekti kuin olla ja voi, mutta ei ikinä kävisi lähelläkään lähiöitä, ei puhuisi mitään niiden ihmisten kanssa, ei edes haluaisi tietää mitään niiden ristiriidoista, ei kirjoittaisi Ruotsin yhteiskunnasta ollenkaan, vaan sepittäisi omaa stooriaan äärioikeiston raa'asta rasistisesta väkivallasta ja nuivista ruotsalaisista junteista ja heidän sekä tavallisten normi-ihmisten seassa vääryyttä vastaan taistelevista päähenkilöistä, jotka kamppailevat uusnatsien ja rikkaiden ja poliitikkojen tekemiä rikoksia ja törkeyksiä vastaan. Tällainen on muuten suurin piirtein mainitsemani Olivia Rönning -sarjan yleiskuva. Varmasti sille löytyy lukijoita, kun minäkin olen vaimon kanssa kuunnellut kaikki viisi hömppäteosta, tosin vain siksi että on ollut hauska seurata, miten vähän yhteiskunnallinen dekkari voi olla ja silti on olevinaan hyvinkin tietoinen kaikesta.
PoistaRomaanissa dekkaristille ei kävisi tietenkään mitään pahaa, sellaista jännitysmomenttia ei olisi. Päinvastoin, lopetus olisi hyvin realistinen: dekkaristikirjailija saisi jonkin merkittävän palkinnon työstään yhteiskunnan kuvaajana ja tärkeiden teemojen esilläpitäjänä.
PoistaNuo Cilla ja Rolf Börjlind ovat kuuluisia tyyppejä, mm. Martin Beck-sarjan käsikirjoittajia ja Nousuvesi-sarjan kirjoittajia. Ehkä tv-sarjassa kaikkia epäloogisuuksia ja juonenpunomisia ei niin huomaa tai jaksa ajatella, mutta kun kuuntelee teosta, siis kirjallista teosta, niin kyllähän epäuskottavuus pomppaa aivan eri tavoin esiin. En tiedä onko tämä kaikkien kokemus. Toisaalta viihde viihteenä. Itse ajattelen, että kirjallisuuden ei tarvitse olla samalla tavalla viihdyttävää kuin helposti nautittavan viihteen.
PoistaTykkään kyllä Beckeistä, hauskaa viihdettä ne ovat.
PoistaSelailin hiukan Cilla ja Rolf Börjlindin teoksista tehtyjä arvioita. Niissä nousee miltei toistuvasti esiin teosten yhteiskunnallisuus. Oma kokemukseni on, että teokset ovat osa melko epärealistista idealistista narratiivia, jolla on toki kytkentöjä todellisuuteen, mutta tosiasiat huomioon ottaen hyvin valikoidusti.
Hiukan tekstin hahmoja ja kannanottoja säätämällä teoksista olisi voinut saada ihan uskottaviakin kriittisen realismin suuntaan. Sinänsä aiheet ovat minusta ok. Herää tietenkin kysymys: tarvitseeko dekkarien olla todellisuusvastaavia? Ei varmastikaan. Kyseisen pariskunnan tapauksessa ne kuitenkin vahvistavat senkaltaista narratiivia, jonka avulla monia erittäin vakavia yhteiskunnallisia ongelmia on lakaistu maton alle Ruotsissa ja tullaan yhä lakaisemaan, mikäli mitenkään onnistuu. Eli toisin sanoen: idealististen poliitikkojen ja muiden vastuuttomien ihmisten käytännöllistä typeryyttä. Tyhmiä nämä poliitikot ja muut eivät ole mutta typeriä ovat, ja se alkaa näkyä aivan konkreettisesti yhteiskunnallisen todellisuuden muuttumisena erittäin ikävään suuntaan. Tarkoitan esimerkiksi turvattomuuden ja segregaation harppauksellista kasvua.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaVarmasti noin, mutta uskoisin, että suurin osa kirjoittajista uskoo siihen mitä tekee ja on vakuuttunut, että tekee parhaansa korjatakseen asioita ja ihmisten asenteita.
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaJuuri tuollaisesta ilmiöistä on kyse minusta noissa puheenalaisissa dekkareissa, ainakin hyvin pitkälti. Tuo mitä sanot, on kyllä pohtimisen paikka. En tiedä ovatko dekkaristit tosissaan sanomassaan vai onko kyseessä laskelmointi ja lukijaoptimointi: varmasti osin jälkimmäistäkin, sillä kuka haluaisi lukea ikävistä ongelmista vapaa-ajallaan ja kiduttaa itseään tiedolla, joka harmittaa ja häiritsee. Merkitsee kirjailijan teosten myynnin laskua ja marginalisoitumista.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaNäin voi hyvin käydä. Tuskin tulee aplodeja yleisestä ja hyvästä humaniudesta.
PoistaUskoisin, että ihmiskunta onnistuu teknologisesti voittamaan hyvinkin monia taisteluja - esimerkiksi taistelun hiilidioksidipäästöjä vastaan.
Se mikä on vaikein on väestön valtava kuormitus elonkehää kohtaan. Kun määrät ovat tarpeeksi suuria - oli kyse mistä hyvänsä - alkavat megaluokan ongelmat. Tähän pisteeseen olemme valitettavasti tulleet.
Isoin ongelma tällä hetkellä minun mielestäni on kulutuskeskeinen ihmiskäsitys + planeetan väestön määrä. Tässä yhtälössä pitäisi tapahtua valtavia muutoksia parempaan, mikäli tahdotaan säilyttää planeetta elinkelpoisena ja asuttavana.
Kun hyvän elämän määritelmä on yhä enenevässä määrin hyväksi kuluttajaksi pääseminen yksilölle kuuluvin oikeuksin (mistä seuraa valtava kansainvaellusten työntövoima) on katastrofi miljardiluokan väestönkasvulla yksinkertaisesti käsillä ennemmin tai myöhemmin, varsinkin kun kuluttajaksi pääseminen edellyttää pääsyä yhteiskuntiin, jotka tällaisen mahdollisuuden suovat.
PoistaJa totta kai jokainen kuluttaja lisää myös hiilidioksidikuormitusta, joka pahentaa haavoittuvien alueiden ongelmia: ei järjestäytyneitä tai kestäviä yhteiskuntia, ympäristömuutokset, lämpötilannousu jne. Koko kuvio on mennyt todella ilkeäksi.
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista"Jos todistajuuden paikalle tulevat elinkeinonharjoittajan huolet niin se rapauttaa todistamisen vimmaa."
PoistaVarmasti eettinen ihminen löytää sitten todistajuudelle sellaiset aihealueet, jotka sekä miellyttävät ja myyvät että ovat eettisesti olennaisia.
Ja miksei kirjailija voi kirjoittaa mitä lystää, sen enempää yleisöä kuin erityistä eettistä sanomaa miettimättä.
Luulen, että "menestyskirjailijoilla" ei kuitenkaan ole tällaista reseptiä vaan aina pitää myös hiukan haistella tuulta ja laskelmoida ja tehdä sitten se, mitä voi tehdä omassa tilanteessa. Voi esimerkiksi osallistua ajankohtaiseen keskusteluun aiheista x ja y. Sinänsä aihe kuin aihe tarjoaa mahdollisuuksia.
Mutta selvää on, että jos apinanraivolla kirjoittaa todella ikävistä aiheista mahdollisimman rehellisesti eli osoittaa, millaisia ristiriitoja maailmassa on, ei välttämättä tee itselleen helppoa uraa. Ellei sitten kirjoita asioita niin taitavasti ja henkilökohtaisesti auki, että se herättää mielenkiinnon.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaJari,
VastaaPoistavarmasti jossain tehdään kirjallisuussosiologisia tutkielmia siitä, mitä Suomi kirjoittaa (ihan teemoittainkin). Isoja kartoituksia en ole kuitenkaan lukenut.
Olen varma, että ammattikirjailijoilla on itsesuojeluvaistoa. On pakko olla. Toisaalta maailma on niin täynnä aiheita, että aina löytyy omalle vaistolle ja haluille ja päämäärille ja lukijasuhteille sopivia aiheita.
Kirjailija ei voi loputtomiin elää kovin henkilökohtaisesta kohusta toiseen. Se ei ole edes kovin järkevää. Voi kohuelementtejä toki käyttää, mutta niihin tulee olla jonkinlainen etäännytetty suhde ja oikea kulma.
Salama tiesi varmasti, että kohu herää. Tällainen kohuvaisto on varmasti jokaisella, joka yhtään tuntee yhteiskuntaa. Sen kanssa on tasapainoiltava: on oltava mielenkiintoinen, mutta ei liian huomiotaherättävä, täytyy uskaltaa mutta täytyy myös sopeutua.
Toisaalta voi olla, että suurimmalle osalle kirjoittajia ei tässäkään suhteessa synny mitään ristiriitaa persoonan suhteen.
Suomessa voi minusta kirjoittaa aika monella tavalla. Mutta varmasti tabujakin löytyy aika liuta, jos oikein alkaa ajatella. Tai ainakin aiheita, joilla ei omaa asemaa paranna.
Toisaalta joku Michel Houellebecq on kaiketi yleisesti arvostettu kirjailija, vaikka on tavallaan kyyninen ja vittumainen. Mutta hän onkin tehnyt siitä tavaramerkkinsä, samoin kuin jonkinasteisesta rehellisestä suorasukaisuudesta.
Jos tekisi ajatuskokeen, että maassamme saisivat vain julkaisevat kirjailijat äänestää niin ei taida olla kovin vaikea arvata mitkä kaksi puoluetta saisivat äänivyöryn ja voisivat helposti kahdestaan perustaa enemmistöhallituksen.
VastaaPoistaNo, tuo on vain arvaus ja syyllistyn nyt itse siihen, mistä usein muita arvostelen, toisten puolesta kuvitteluun.
Eikä tuo tarkoita sitä, että tuo painotus näkyisi heidän tuotannossaan. Juha Seppälän puoluekanta jäisi ainakin arvoitukseksi:)
Mutta tuollainen ajatus syntyy kun välillä seuraa somessa ja mediassa aktiivisia taiteentekijöitä. Kyllä sieltä läpi paistaa.
Ja tuo on vain ajatusleikki, mutta arvaatte pointtini.
Tosin puoluekanta vaihtelee aikojen mukaan (kuten mulla) eikä oikeastaan kerro ihmisestä paljoakaan - jos mitään todellista. Onneksi.
Houellebecq on onnistunut yhdistämään monen mielestä ihan sietämättömät näkemyksensä korrektin suhteen korkeatasoiseen tuotantoon, joka on suhteessa sekä todellisuuteen että myös kirjallisuuden traditioon (tai sen antitraditioon).
PoistaHän on ihmiseläin jonka on pakko olla olla olemassa juuri noin rujona (tsekatkaapa You tubea) ja samalla jotenkin kollektiivisen alitajuntamme kautta viitata kirjallisen rappiopinnan takana olevaan moraaliin jota pitäisi olla (ja jota sillä itsellään on) mutta jota ei (muilla) ole.
No, tämä on fanin puhetta.
Meillä maan arvostetuimpana kirjailijana Houllen kaltainen on ihan ajatusmahdottomuus. Täällä kirjailijan pitää olla edelleen kuin pappi joka opettaa perunan (tai oikean asenteen) istutusta. Kuin Hurme.
PoistaJa mikäs siinä, tottakai niitä perunan istutusoppaitakin tarvitaan. Hyvä fiksu ja hauska teksti tai puhe on fiksu ja hauska teksti tai puhe. Maa tarvitsee suoraselkäisiä teostentekijöitä, jotka ovat ajassaaan oikeassa.
PoistaKunhan on olemassa myös se toinen mahdollisuus.
(Musta on tullut ihan nössö. Tekisi mieli poistaa tuo Hurme-heitto ettei vaan kenellekään tule siitä paha mieli. Mutta Hurme kyllä kestäisi sen jos sattuisi lukemaan. Itse olin aikanani kovin otettu sen "souturetki-kirjassa" olleesta pitkästä Dylan-jaksosta. Luin ääneen vaimolleni. )
PoistaAi ne tuon ekan kommentin kaksi puoluetta? Tarviiko muka kirjoittaa mitkä?
PoistaTuntuu kyllä, että Suomessa olisi aika mahdotonta olla H-becq, siis siten että pysyisi arvostus. En usko, että onnistuisi.
PoistaEn tiedä, oliko joku Jouko Turkka edes sinne päin. En tiedä hänen puoluekantaansa. Haavikko oli kyllä poliittisesti vastarannankiiski ja arvostettu.
Täytyy sanoa, että minusta olisi piristävää, jos olisi enemmän poliittisesti ihan eri tavoin ajattelevia, mutta jokseenkin arvostukseltaan tasavahvoja kirjailijoita. Ehkä heitä onkin.
Toisaalta laadukas kirjallisuus ei voi olla pelkkää politiikantekemistä, ja tarkoitan nyt sitä, että se palautuisi jonkin puolueen tai ideologisen suunnan oppeihin tai tarkoitusperiin. Ei ainakaan minusta voi olla. Ehkä jonkun mielestä voi. Olennaista on kuvata ihmiselämää, kartoittaa sitä mitä me olemme. Suuret klassikotkin ovat täynnä ristiriitaisia ja aidosti monenlaisia ihmisiä tai suorastaan ihmishirviöitä.
Turkka oli kuitenkin vain sosiaalisten naurettavuuksien näkijä. Haavikko vierasti sosialisteja ja vihreä se oli ihan omalla tavallaan.
PoistaKirjallisuus ei tietenkään voi olla politiikkaa eikä pidäkään olla, mutta kyllä oikeaan asenteeseen ohjaavia kirjoja ja leffoja vaan silti tulee vaikkei puoluepoliittisia. Ilmastonmuutos tästä esimerkkiaiheena.
Poliittisesti toisella tapaa (ehkä) ajattelavat kirjalliset tekijät taitavat olla enemmän nykyään pienkustantamoissa. Niitäkin on nykyään vaikka kuinka monia.
En tiedä missä vaiheessa kirjallisuudentutkimus nyt taas vaihteeksi on (tekijä on kuollut jne.) mutta sen voi sanoa että jos kirjallisuus on kuollut niin tekijä voi olla joskus elossa.
Poliittinen kirja sinänsä ei ole lainkaan kiinnostava paitsi jos se on todella onnistunut kuvaamaan jonkin välttämättömän elämän kuvan tavalla jota ei ole ennen nähty, kuultu.
(no, helppoahan se täältä lukijasohvalta on heitellä, että tehkääs katsokaas tollasta jos osaatte...)
Mutta taas yksi 1918-kirja tai kuvaus nousseen merenpinnan jälkeisestä maailmasta on mulle kyllä ohitettava tapaus.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaLuulen että sauvakävelyllä se jäisi taaksesi jo ensimmäisessä puistikossa...
Poista