lauantai 29. elokuuta 2020

Hovimuusikko Ilkan Vain neljä päivää töitä teen


Aika hauska versio Matin ja Tepon Mä joka päivä töitä teen -biisistä. Saa nähdä soiko kappale demarien seuraavassa puoluekokouksessa tai kuntavaalien iltana.

Tässä ministeri Lintilän haastattelu taustaksi sanoituksille - keskustalainen Lintilä epäilee, etteivät kaikki ministeritkään oikein tajua, millaisissa ongelmissa Suomelle elintärkeä vientiteollisuus on.





28 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se on noin niin kuin Freud sanoo: sopiva määrä työtä pitää ihmisen virkeänä, ja rakkautta tarvitsee jokainen. Ideaali tila ihmiselle on, että on merkitys ja tunne siitä, että on rakastettu ja saa rakastaa.

      Poista
  2. Hauska sanoitus ja riimit putoili ajankohtaisesti paikoilleen.

    Joo, tosiaan halvemmaksi maalle olisi tullut Antin populistinen vappusatanen kuin Sannan superpopulistinen yli 20 prosentin tosiasiallinen palkankorotus kaikille työaikaa laskemalla ja tulotaso entisellään samalla säilyttäen.

    Ei tule toteutumaan mutta tarkoittaisi vaikka sitä että kaikki Suomen todelliset nettoveronmaksajat, pienyrittäjät esimerkiksi, joutuisivat kasvattamaan entisestään pitkiä työaikojaan, jotta kykenisivät kasvavat veronsa maksamaan.

    Lintilän puheenvuoro hyvä ja muut vastaavat mitkä ovat tulleet esiin.
    Mykkänen kyseli että miten ihmeessä vasemmisto, jonka osuus eduskunnassa on vain 76 paikkaa, johtaa maata näin voimakkaasti nyt.
    Vientiteollisuus on Suomelle yhtä tärkeä kuin puolueettomuuspolitiikka oli kylmän sodan aikana, kaikkein tärkein.

    Tämä maa nyt vaan ei elä siitä, että se myy netin kautta aineettomia palveluita toisilleen kotimarkkinoilla.
    Pitää viedä ulos tavaraa, materiaa, jalostettua tuotteita jotka sisältävät todellista työn lisäarvoa ja paljon. Sitä josta saa käteistä jolla viulut maksetaan. Mielikuvilla ei maa elä.
    Yrittäjiä ja yhtiöitä ei voi kuoliaaksikaan verottaa. Se ei ole oikeistolainen ajatus, vaan realismia.

    Ehkä olisi luotava jonkinlainen malli että palkansaajat saisivat valita tekevätkö töitä esim. 4-6 tuntia, 7-9 tuntia vai 9-10 tuntia haarukassa. Ja palkka sitten tuntien mukaan.
    Itse voin vaikuttaa jonkin verran tuohon tapaan.

    Mutta vasemmistolainen unelmointi ilman työtä syntyvästä hyvinvoinnista on eri asia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Twitteriä kun seurasi niin Sanna sai paljon tukea.
      Yleisin "peruste" oli oma fiilis että on kivempaa kun tekee vähemmän töitä.
      Totta kai se on kivempaa! Haloo. Mikään ei ole mukavampi kuin vapaapäivä.

      Mutta ei siitä voi kansantaloudellista prinsiippiä luoda jos itsellä sattuu olemaan varaa downshiftaamiseen niin kuin aika monella näyttää olevan. Somettajistolla ainakin.

      Tässä asiassa oma yksityinen (hyvä) tilanne tai fiilis ei ole peruste koko maalle.

      Poista
    2. Eikä se, että jos joku työnvälttäjä ja ammatillinen tukienhakuosaaja tulee tonnilla toimeen kuussa tarkoita sitä, että muidenkin pitäisi tulla. Elämäntapa-fasismia on pitää yllä argumenttia että jätä vaan duunit, hanki jopo ja chillaile iisisti, kaikki kyllä järjestyy ja fossiili kaatuu.

      Poista
  3. Joo, ei tässä nyt auta moraalisaarnat vaan pitäisi tajuta, että jos yrittämisen edellytykset ovat tietynlaiset maassa, niin siitä on sitten tietyt seuraukset. Aivan varmasti raaka kansainvälinen kilpailu ei ole sekään tervettä, mutta todellisuudessa sekin on kyettävä ottamaan huomioon, maailmassa kun elämme ja kun (toivottavasti) tahdomme pitää meille hyvinvoinnin kannalta elintärkeän teollisuuden maassa.

    Vai pitäisikö olla oikeastaan tyytyväinen: saastuttava ja metsiä syövä teollisuus on saatu hätistettyä pois Suomesta - ilon päivä vaikka sadat jäävät vaille työtä (eivätkä kuluta enää samaan tapaan, ihanat kerrannaisvaikutukset). No, miten on sitten ilmaston kokonaisuuden - sehän on globaali - kun tehtaat pystytetään muualle kuin Suomeen tai kun toiminnot siirtyvät toisaalle. Mene ja tiedä.

    Vaikeaa on, mutta tosiaan tarvittaisiin aitoja ratkaisuja hyvän toimintaympäristön luomiseksi, moraalisaarnat ovat todella falskeja tähän kohtaan.

    VastaaPoista
  4. http://kirjoituksiataloudesta.blogspot.com/2013/04/kaikki-tyo-ei-ole-arvokasta.html

    Kirjoitus on pitkä, mutta linkkasin siksi, kun työpaasauksesta puuttuu jotenkin aina ymmärrys, että suuri osa (jälki)modernista työstä on turhaa tai haitallista - ja osa on sitten näiden tällaisten "töiden" jälkien korjailua.

    Lisäksi työn paradigmaan luetaan monia sellaisia prosesseja, jotka eivät ehkä itsessään olisi turhia ja haitallisia, mutta joiden ei kuuluisi olla - kapitalismista poiketen - markkinataloudessa mitään mono- tai oligopoleja. Nekin sitten osaltaan pakottavat muuta "työtä" tuhoavaan muottiin.

    Mielekäs työaika ei ole sivilisaation nykytasolla suinkaan 6 tuntia päivässä vaan enemmänkin 2-4. Toki niin kauan kuin mono- ja oligopolien ostamat tai itsestään erittämät nukkehallitukset järjestävät maailmantalouden velkavasallisuhteiksi, niin ei päälle päin tuolta näytä. Joillakin aloilla on tietysti aikaintensiivisempää kuin toisilla, mutta esim. on hyvä tajuta, että bussikuskeja ei kohta enää ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan automatisaatio vie työtä. Toistaiseksi kun ansaintalogiikka ja työn teettämisen kustannusrakenne on tämä, ei lyhyempi työaika samalla palkalla ole toimiva ratkaisu.

      Kyllä minustakin olisi hyvä, jos töitä ei tarvitsisi tehdä niin paljon. Toisaalta - ehkä harhaa tämäkin - jos on joutunut hankkimaan asuntonsa ja monen muunkin asian lainalla eikä ole ollut erityisten tulonsiirtojen piirissä sitten opiskeluaikojen, niin töitä on vaan tehtävä. Tämä on luultavasti perheellisen, itsensä ja jälkeläisensaä elättävän tilanne aika yleisesti, kun ei ole taustavarallisuutta perittynä.

      Poista
    2. Siitä olen samaa mieltä, että varmasti työn suhteen on tulossa reformi. Tämän kriisin keskellä sitä reformia on vaikea toteuttaa, ja siitä puhuminen ei ratkaise akuutteja asioita. Pidempi prosessi on asia erikseen.

      Poista
  5. Joo siis nykyään alaluokan tunnistaa siitä että laina ei ole realismia tai sitten on nähnyt kerran ellei kaksi että mihin se voi johtaa.

    Itsensä elättämisen mielle on tietysti semmoista hihhuliliberalistista huuhaata, missä alistuminen normaaliin nähdään jonain erityisenä ansiona, tai sitä ei edes tiedosteta.

    Minä en muuten sanonut, että työn hävittäminen olisi joku tavoite, vaan että olisi hyvä siivilöidä esiin se 10 prosenttia mikä on rakentavaa, ja palkita mieluummin siitä. Esim. EU-versio - verotettu ja avoin - Googlesta ja Facebookista olisi tosi kannatettavaa.

    VastaaPoista
  6. Mulla on nyt tähän kovin kapea näkökulma, mutta se on tällainen.

    1990-2006 elelin ilman lainaa, vuokralla, kädestä suuhun. Lainan saaminen olisi ollut utopistista, kun ei ollut säännöllisiä tuloja paitsi pieniä tuloja opintojen ja jatko-opintojen myötä ja niitä hoitaessa. Hain asuntoa varten lainaa 2006 ja sain lainan melko pienillä tuloilla. Toki myös vaimo oli tuolloin töissä, pienellä palkalla. Siitä eteenpäin on lainaa maksettu joka kuukausi, ja asunto on päivä päivältä enemmän omassa omistuksessa, sitä kai kutsutaan jonkinlaiseksi varallisuudeksi.

    Palkkakin on onneksi noussut ja työtehtävät vaihtuneet, vastuuta on tullut lisää. Joinakin aikoina on menty kädestä suuhun, kun on perhettä tullut. On lisäksi tullut hankittua tontti syrjäseudulta, ja sitten onkin osoittautunut, että se on ollut erittäin hyvä esimerkiksi palautumisen kannalta (samat rahat olisi voineet mennä mihin tahansa "turhuuteen" tässä ajassa). En ole mieltänyt tätä hihhuliliberalistiseksi huuhaaksi, vaan ihan normaaliksi elämäksi sekä itsestä ja läheisistä huolehtimiseksi.

    Toki esimerkiksi lainojen vuoksi jatkuvasti miettii, että on vastuuta pitkälle tulevaisuuteen, ja se pakottaa toimimaan tietyllä tavalla, esimerkiksi nyt käymään töissä, mikä on ihan mukavaa useinkin, ei toki aina. En pidä tätä itsestä huolehtimista erityisenä ansiona - tällaista on elämä ollut periaatteessa suurimmaksi osaksi erilaisissa ihmisyhteisöissä, mutta voi olla, että se on korostunut nykyisin entisestään.

    Tiedostan, että sinä päivänä, kun en pysty lainaani ja muita kuluja hoitamaan, on pakko realisoida omaisuutta ja siirtyä johonkin muuhun elämisen muotoon. Jos taas sinnittelen 10 vuotta, minulla on aika hyvä potti eli omistusasunto ihan hyvässä paikassa ja voin vaikka myydä sen ja tienata, esimerkiksi vapautta tehdä jotain muuta. No niin, vapautta on kyllä nytkin ihan riittävästi - elannonhankinta ei ole vienyt sitä tyystin ja ihan hirveän paljon enempää en tarvitse.

    Se on selvää, että tämä on yksi kapea näkökulma, tämä minun. Turhaa työtä on kaiketi valtavasti - työtä, joka ei lisää mitään arvoa mihinkään. Miten tätä arvioidaan, on sitten toinen juttu. Minulle arvo on esimerkiksi se, että voin asua missä haluan, päättää siitä millainen asuntoni on ja kai sekin on arvo, että minulta jää omaisuutta, jonka voin antaa niille ihmisille, joille haluan. Varallisuutta kertyy, sillä voi tehdä jotain. Ei tämä sen kummempaa ole. Jos en esimerkiksi olisi saanut hakemiani työpaikkoja, voisin ajatella jotain muuta. Totta kai elämänmuoto luo arvostuksia ja myös ohjaa ajattelemaan asioita eli luonnollistamaan niitä tietyllä tavalla, tätä on kaiketi "alistuminen normaaliin". Mutta ei ihmisarvo palaudu näihin sinänsä isoihin materiaalisiin arvoihin.

    Suomessa voisin elää myös yhteiskunnan tuilla tai asua esimerkiksi vuokralla jonkun toisen omistamassa asunnossa enkä kerryttäisi mitään. En luultavasti ajattelisi silloin, että olen suunnaton kuluerä yhteiskunnalle tai että heitän rahani hukkaan, kun en kerrytä samaa rahasummaa kuukausittain itselleni vaan jollekin vuokrankiskurille. Se olisi ihan realistinen ja hyvä ratkaisu. Mutta niin ei ole käynyt minulle. Jos eläisin pitkälti tulonsiirtojen varassa, tiedostaisin kuitenkin luultavasti, että kaikki eivät voi niin elää, koska silloin ei olisi enää yhteiskuntaa, joka kustantaisi olemisen. Varmasti perustelisin itselleni tilannettani eri tavoin.

    Monia muitakin ratkaisuja kuin edellä mainitut olisi. Kaiken kaikkiaan ihminen ei palaudu siihen mitä omistaa tai on omistamatta, vaikka varmasti hänen yhteiskunnallista arvoaan usein mitataan tällaisten asioiden kautta.

    Tuota viimeistä kappaletta voisit avata hiukan lisää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta kai velkasuhteeseen hankkiutuminen on myös yksi itsensä sitomisen muoto, jota ei voi täysin hallita ja jossa ei ole vain hyviä puolia. Niin kauan kuin laina hyödyttää sitä joka sen on ottanut ja siitä selviää normaalisti eli on maksukykyinen ei tarvitse miettiä normaaliuden ja huuhaan käsitteitä niin polttavasti vaan voi uhrata tarmoaan muuallekin. En nyt osaa sanoa tätä tämän kummemmin. Omalla kohdalla on vaikea miettiä järkevämpiä vaihtoehtoja sillä kombolla, joka elämästä on muodostunut - siis rikkomatta kaikkea ihan palasiinsa.

      Poista
    2. "Itsensä elättämisen mielle" - aloin miettiä tuota. Onko se pelkkä mielle suurimmalle osalle ihmiskuntaa, minusta se on sellainen välttämättömyys, jota ei edes ajatella "mielteeksi": joko hankit elantosi tai kuolet tai olet jonkin muun armoilla, mikä on pahempi vaihtoehto kuin se, että teet itse jotain. "Mielle" "itsensä elättämisestä" tulee vasta kun on muita vaihtoehtoja, kuten "joku toinen elättää", "muut elättävät", "itsensä elättäminen on huuhaata" jne. Tai kun "itse" ei ole enää selvä tai tuntuu jotensakin absurdilta koko "itsensä elättäminen", joko yhteiskunnallisista tai henkilökohtaisista syistä. Tuli nyt vaan mieleen tällainenkin, mutta en ole varma mitä tarkoitat.

      Poista
    3. Kai ihmisillä on kaikenlaisissa yhteiskunnissa ja kulttuureissa jokin "paikka", jokin "asema", josta käsin he lunastavat "oikeutensa" tai "olemisensa": tämä ei välttämättä realisoidu "itsensä elättämisen mielteenä" vaan esimerkiksi "joukkoon kuulumisen mielteenä", "joukolle tarpeellisena olemisen mielteenä" jne. Meidän yhteiskuntiemme "itsensä elättämisen mielle" on varmasti sukua mainitsemilleni, mutta tässä on kyse myös "riippumattomuuden" ja "yksityisomistamisen" ideoista ja mielteistä, jotka erottavat meidän "itsemme" jonkin toisen talouden ja kulttuurijärjestyksen ihmisten "itsestä".

      Poista
  7. Joo, pitääpä palata näihin - kun töiltä ehtii :)
    Jäin kyllä itsekin miettimään vielä noita koko yön, vähän kuin M.A. Numminen on oli boogie aikanaan teknobiisissään, mutta siis nopeasti sanottuna koko sellaisessa liberalismin ajatteluhaarassa - ei mihinkään aatteeseen nähden vaan ehkä yksilörationaalisuuteen, vanhaan uskonnollisuuteen, "hulluuteen" jms. nähden - on niin ideologisessa (esim. kommunismi, persuus jne.) että uskonnollisessa (nykyinen oikeistoliberalismi, vihreys jne.) versiossaan jotenkin tosi leimallista tietty vapaudentajuttomuus.

    Asiat nähdään jotenkin niin, että yksilö on 'atomi' (kreik. "jakamaton"): se tahdon määrä, jolla yksilö sitten sopeutuu johonkin rataskoneistoon, oletetaan vakioksi, ja rataskoneisto yleensä ottaen hyväksi tai oikeudenmukaiseksi. Painotukset vaihtelevat siinä, että mikä tuo rataskoneisto ikään kuin kussakin perusperiaatteessa on - mutta sen ulkoisvaikutuksia ei tyypillisesti tajuta.

    Tavallaan 'ulkoisvaikuttuneita' tahoja yritetään sulloa samaan rataskoneistoon milloin hyvällä, milloin pahalla - tämä tavallaan koskee vaikka mitä lobotomiasta 'kehitysapuun'. Ehkä uskonnollisen liberalismin - pidän tästä blogista ehkä siksi, koska tämä on niitä harvoja nykyään, joka on tuosta kasvu-uskonnollisesta emähartaudesta vapaa - voisikin määritellä jotenkin niin, että mikään ei saa rajoittaa atomien vapaata liikettä - ei esimerkiksi se havainto, ettei ihmisyksilö ole mikään atomi. Puhumattakaan fyysisistä rajoista.

    Periaatteessa jo niinkin vulgäärillä työkalulla kuin analyysi voisi eritellä tarkemmin tuota itsen elättämistä. Tavallaan vaan purkaisi esim. talonsa, ne onnelliset, keillä sellainen on - ja katoisi eristemateriaalista alkaen, että kuka se on tehnyt ja mihin hintaan. Toinen tietysti tuo paljon tärkeämpi yllä maalailemani loogisesti induktiivinen osa: miten oma motivaatio sulautuu mimeettiseen spektaakkeeliin. Tavallaan 'normaalin' elättää epänormaalilta oletettu ihailu. Länsimaat elättää henkisesti tunne siitä, että kaikki haluaa tänne. Jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nopeasti vaan: analyysi, ihan yksinkertainen analyysi, on parempi kuin jokin ideologia (joita emme tietenkään voi paeta mitenkään), joka sanoo ennalta miten saa ja pitää ajatella. Miksi ihminen, varsinkin länsimainen ihminen on viemässä itseltään analyysin vapauden ja tunkee sen sijaan kaikenlaisia tabuja - se on minulle mysteeri, tai ei tietenkään ihan kaikkien kohdalla ole, koska ryhmäkoheesio yms. asettuu analyysin tielle. Tahdotaan tietää vain sellaisia asioita, joita jo - ei tiedetä vaan jotka lujittavat ryhmäkoheesiota - tämä on nykyaikaisen älyllisen taantumisen vahva merkki.

      Vaikka itse ei olisikaan mikään atomi, niin ei tuo ryhmäitsekään hääppöinen viritelmä ole.

      Poista
  8. Jotenkin tämä. Ja passiivihinnat myös. Eli tavallaan hinnan takana on kuin puulla juuret se koko voima, jolla joillain ei ole varaa ko. asiaan. Talous"tieteelle" ei olla koskaan tehty edes njuuttoneja. Se on satoja vuosia sivilisaatiota jäljessä.

    Uskonnollinen mielikuva taloudesta on, että sen jäljiltä maailmassa olisi yksi yhteismitallinen kenttä, vaikka se on nimenomaan topografia, ja oikeasti koko talous lakkaisi, jos se tuottaisi maailmaan jonkin todellisen vapauden/oikeudenmukaisuuden.

    Rahaa (ja 'työtä' modernissa mielessä) on siksi, että rahan takana oleviin hyödykkeistettyihin asioihin - maa, seksuaalisuus jne. - suhtaudutaan niin laajalti huumorintajuttomasti. Ne pitää ikään kuin ohjailla ja pakottaa paskanvakavuuden kenttään. - Ihan ymmärrettävää sinänsä, eli putoaminen tästä hahmotuksesta vaatinee modernin mielenterveyskäsityksen mukaan suorastaan patologisia elämänvaiheita.

    Mutta nyt töihin, suatana! :)

    VastaaPoista
  9. Tuo tämä oli hyvin sanottu.

    Myönnän kernaasti, että putoamme, siis itsekin putoan, helposti johonkin ideologiseen alustaan, koska sen olemassaolo ei häiritse niin pahasti.

    Niin kauan kuin esimerkiksi menee hyvin taloudellisesti, taloususko on näkymätön ideologia tai se näyttäytyy vain käytäntönä, ei edes minään ideologiana.

    Olen ollut tässä suhteessa pragmatisti ja luovinut elämässä eteenpäin.

    Minulla ei ole tässä asiassa valtavia visioita, mutta myönnän: asiat voisivat olla toisinkin, ja se olisi yhtä luonnollista.

    Toki tähän saakka nähdyt vaihtoehdot erilaisista talousjärjestelmistä ovat olleet enemmän tai vähemmän kurjia.

    Huumoria ja velkojen anteeksi antamista. Entäpä jos kaikki maailman velat mitätöitäisiin, mitä sitten tapahtuisi? Varallisuus alkaisi pian jälleen jakautua, näin ajattelen. Jakautumisen estämiseksi pitäisi luoda valtava koneisto (ehkä väkivaltakoneisto, ei se pelkällä huumorilla varmaan kuitenkaan onnistuisi), tai mistä minä tiedän, tarvitsisiko asioiden kulkua estää.

    Tuntuu vain vaikealta ajatella, että jokin hyppy kaiken tämän ulkopuolelle olisi helposti järjestettävissä - se olisi kuin koko globaali systeemi nostaisi itsensä hiuksista ilmaan ja ilmoittaisi, että sitten kun päästetään irti, ollaan jotain ihan muuta, koko systeemi resetoidaan.

    Ehkä pienet alut vievät paremmin perille. Maailmahan ei ole mitenkään yksi, vaikka taloususkonto sen pistäisikin yksiin puitteisiin.

    Tämä nyt ei tarkoita minulle kuitenkaan sitä, ettei pitäisi yrittää luoda yhteisiä sääntöjä. Niitä tarvitaan. Mutta sääntöihinkin pitää jättää vapauden ja monenlaisuuksien mahdollisuuksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tai siis jos velat annettaisiin anteeksi, asia pysyisi jokseenkin entisellään (nimittäin rikkailla olisi varallisuutensa, vain velat häipyisivät, köyhillä ei olisi velkoja mutta tuskin muutakaan), vai? En tiedä. Talouden täytyy perustua jollekin reaaliselle, näin ajattelen, nyt erilaiset odotukset, luottamukset ja niiden manipulointi on kai osa taloutta. Onko talous sittenkin myös vahvasti psykologinen ilmiö? Mitä olisi talouspsykologia, siis sellainen joka vain analysoisi asioita. Nyt minäkin palaan töihin.

      Poista
  10. Talous sillä tavalla on ihan suorassa suhteessa oikeastaan ihan mihin tahansa yksityisellä tasolla, että ollakseen älyllisesti vapaa (miksei muutenkin) tulee olla ainakin jossakin määrin taloudellisesti vapaa. Älyllinen vapaus tässä tarkoittaa julkista älyllistä vapautta. Voihan sitä toki itsensä kanssa ajatella vaikka mitä ja miten.

    No, vapaus on yksilömitallista sekin, mutta jos ihmisellä ei ole lainkaan mahdollisuuksia vaikuttaa vaikka siihen, mitä tekee työkseen ja kuinka paljon eikä siihen missä asuu, on vapaus jotakin sellaista mikä vaatii aikamoista joogamestarin tms. osaamista.

    Mun näkökulma on ihan konkreettinen tähän: oman havainnon mukaan talousvapaita tai muut "materiaa" vastaan puhuvat ovat usemmiten ihmiset joilla on tuossa aiemmin kuvaamaani taloudellista vapautta.

    Sama kai koskee valtioita. Taloudellisesti vapaa (omavarainen, mahdollisimman velaton, sitoumukseton) valtio on sananmukaisesti vapain hahmottelemaan omaa tulevaisuuttaan. Tekemään omaa taloustiedettään, talouspolitiikkaansa.

    Suurinta rikkautta tässä ajassa on mahdollisimman vähäinen sitoumuksien määrä. Voisi kuvitella koskevan yhteisöjä ja yksityisiäkin ihmisiä.

    Meritokratia on/olisi edelleen mielestäni paras lähtökohta varallisuuden jakautumiseen (vaikka itse siinä katsannossa jään tappiolle). Tasajaot eivät toími. Jokaiselle tarpeensa mukaan toimii, jos lasketaan että koettu tarve sisältää myös motivaation ja valmiuden työhän oman tarpeensa täyttämiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toki valtion pitää olla mukana pehmentämässä täydellisiä ja katastrofaalisia epäonnistumisia, mutten usko että mikään toimiva yhteiskunta voisi perustua taloudellisen motivaation kieltämiselle ja myös taloudelliselle seuraus-logiikalle.

      Jos minua ahkerammat ja minua moniverroin lahjakkaammat kuittaavat moninkertaisen tilin minuun verrattuna, se on täysin oikein.
      Jos tuloerot kasvavat suhteessa tehtyyn työnmäärään, ei sekään ole yhteiskunnallisesti traagista eikä varsinkaan epäoikeudenmukaista, kunhan muillakin on mahdollisuus työhön, kunnolliseen palkkaan ja kohtuulliseen kasvuun - jos he sellaisen kokevat päämääräkseen.
      Tässä mielessä olen kapitalismin kannattaja.
      Ihmisellä tulee olla oikeus oman elämänsä muokkaamiseen oman työnsä kautta.

      Henkilökohtaisesti (ilman perhettä) alkaa houkuttaa enemmän ja enemmän tonnilla eläminen ja kituuttaminen jossakin hanttihommassa ja asuminen jonkun pikkutaajaman liepeiltä vuokratussa vanhassa torpassa.

      Poista
    2. (Kun on maksanut veroja kasarilta saakka pisimpänä taukona joku 3 kk:n työttömyys ja puolivuotta kestänyt kokopäivätoiminen opiskelijuus, tuollainen tulee mieleen. Käteen eivät jääneet edes känsät, hah ha, mutta koen itse vastuuta tekemisistäni. En niin että Nalle et kumppanit ovat minulta jotakin kupanneet. Nykyaikana yhteiskunta ei voi perustua erilaisten rangaistus- ja kostoverojen perimiselle ja keksimiselle. Maa jossa rikkaat rikastuvat, tekee jotakin edes oikein. Kyllä. Kunhan myös muilla on mahiksia ja koko ajan mahdollisuus töihin. )

      Poista
    3. Liimasin wikipedia-selityksen meritokratiasta: "Meritokratia tarkoittaa (esimerkiksi yrityksen tai valtion) hallintoa, jossa yleneminen tapahtuu ansioiden (meriittien) perusteella. Meritokratiassa valta jaetaan esimerkiksi suoritusten, pätevyyden ja kykyjen,[1] ei esimerkiksi syntyperän, sukupuolen, etnisyyden, yhteiskuntaluokan, perhesuhteiden, suosion, iän tai yhteisöllisen aseman perusteella."

      Kun merittien kriteerit on fiksusti valittu, on meritokratia käypä juttu.

      Uskonto, tarkoitan nyt kristinusko, resetoi meritokratian omalla alueellaan. Aika monet uskonnot sen sijaan monistavat sen parhaaksi sääntöjen seuraamiseksi... Jeesuksen vertaukset tuhoavat meritokratian - armon käsite tuhoaa talouden käsitteen. Minusta uskontoa voi tässä mielessä tarkastella vapauden alueena, millaisena sitä yksilötasolla ennen kaikkea pitäisikin tarkastella, mutta pienten demokraattisten tasoitusten jälkeen pätevyys on minustakin hyvä kriteeri. Halutuista toimista maksetaan. Tosin kyllähän ne talousjärjestelmässämme menevät myös överiksi. En ole mikään paras talouskeskustelija. Yritän vaan löytää materiasta ja rahasta sen parhaan arvon eli vaihtoarvon, että sillä saa jotain, joka ainakin viittaa toisenlaiseen merkitykseen, vaikka ei sitä voikaan mitenkään taata. Elämässä on paljon vapauden alueita, jotka eivät palaudu materiaan tai rahaan. Toki tätäkään ei voi kieltää: nälkäisellä vatsalla ja ainaisessa rahapulassa on vaikea henkistyä ja merkityksellistää elämäänsä.

      Toimiiko uskonto sitten ooppiumina, joka lieventää esimerkiksi köyhien tuskaa ja luo jonkinlaisen toivon horisontin? Varmaan, koska aito uskonto karkaa talouden ulottumattomiin.

      Poista
    4. Valmistuin ylioppilaaksi 89. Olen siitä lähtien ollut enemmän tai vähemmän ansiotöissä koko ajan, myös opiskeluaikana. En osaa oikein ajatella toisin. Sitä ennenkin olin töissä 5. luokalta alkaen kesät. Veroja on maksettu, olen kiittänyt yhteiskuntaa, kun se on osaltaan ottanut kopin niistä asioista, jotka ovat olleet päin persettä (tai sillä tavalla ikävän inhimillisesti elämässäni, että perheessä on kärsitty psyykkisistä syistä aika tavalla, ymmärrän tämänkin puolen ja se on melko lamaannuttava). Oikeastaan työnteko minun kohdallani on periytyvää. Isä teki aina työtä, keksi jotain millä elätti perheen, ei lamaantunut ikinä. Hän hoiteli hommat eikä valittanut vaan järjesti muillekin hommia. Tällaista arvostan, se tulee ihan luonnostaan. Varmasti teki liikaa työtä, niin kuin minäkin teen liikaa. Pitäisi opetella relaamaan, ja olen kyllä opetellutkin vaikka se on vaikeaa. Mitään hyvää ei olisi omassa elämässä syntynyt siitä, että olisin heittänyt lusikan nurkkaan. Olisin varmasti masentunut, koska on ollut niin masentavia juttuja kaiken hyvän keskellä. Tässä freudilaisessa mielessä työ on pitänyt minua tolpillaan. Ja toki myös rakkaus ja topakka emäntä, jota rakastan.

      Poista
    5. En suinkaan väheksy niitä, jotka ovat masentuneet ja lamaantuneet tai eivät ole saaneet töitä. Se on ihan jokaisella tuossa vieressä. Mutta on myös tiettyjä lääkkeitä asiaa vastaan: opettele, opiskele, tee duunia. Yleensä se auttaa enemmän kuin on auttamatta. Jos ei sitten auta ja vaikka psyyke ei kestä, niin sitten se vaan on niin, mutta onpahan ainakin yritetty.

      En tiedä, mitä tekisin jos olisin yksin. Kun on opetettu kantamaan vastuuta ja tekemään työtä, niin varmasti olisin samalla polulla jossakin toisessa kohtaa, ehkä eri näköisesti mutta pohjimmiltaan samana. Työn tekeminen, mielekäs, ja talous eivät ole sama asia, mutta kun hoitaa hommat kunnialla, niin useimmiten siitä seuraa myös taloudellinen palkkio, ainakin jonkinlainen. Tosin tästä en ole enää ihan varma. On paljon työtä, joka kuluttaa tekijänsä, eikä elämästä jää sitten paljoakaan käteen...

      Poista
    6. En myöskään koe, että kapitalisti on minua riistänyt, tai että verottaja on ollut kohtuuton, vaikka kyllähän se aika rankasti repii. Verorahoja käyttäisin kyllä hiukan toisin kuin nykyiset ja edeltävät vallanpitäjät. Kohta eivät edes korotetut verot riitä repimään meitä irti niistä velkasitoumuksista, joihin meidät on kollektiivisesti kytketty.

      Poista
  11. Romahdus on tietenkin, yhden tai kahden väärän askeleen takana, kenelle tahansa. Yhteiskunta ei aina palkitse edes ahkeruudesta. On mahdollista että hyvinkin lahjakas ja ahkera ihminen ei vain onnistu.
    Näissä tilanteissa tarvitaan yhteiskuntaa, joka ottaa kiinni.
    Ja tietenkin vielä enemmän, jos terveys tai psyyke ei jaksa.

    Mutta talouden ja yhteiskunnan pääsääntö ei voi olla mikään muu kuin kannustava työelämä. Kannastuvuus tässä tarkoittaa kohtuullista verotusta.

    Talous on varmasti yksi oopiumeista köyhille kuten sanoit. Nähdään jossakin kaukana jotakin jonka varassa jaksaa, vaikkei sitä koskaan saa.

    Silti en osaa nähdä, että tuo pitäisi jotenkin tasajaolla tasoittaa ja työllään ja riskinottokyvyllään ehkä rikastunut "rikas" olisi jotakin väärää josta pitäisi pyrkiä pois.

    Taloudellisen vapauden motivaatio taitaa kannatella koko yhteiskuntaa. Tuolla jossakin kello 7 metrossa istuvat tuhannet ihmiset ovat aikamoinen näky. Mikä vie ketäkin? Ilman yksityisiä motivaatioita kaikki pysähtyy, ja kaatuu yleisestikin.

    Pakko on harmi kyllä motivaatioista raaimpia.
    Itse olen tarkkaan ja tiettyyn työaikaan sidottu työläinen.
    Kyllä se pallolta jalassa tuntuu aika usein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on toisella pallo jalassa (vaimo), toisella ikuinen työaika (mulla) - en osaa kunnolla piirtää enää rajaa paitsi kesällä ja viikonloppuna (ainakin yhden päivän ajan). Tai onhan meilläkin kokonaistyöaika ja sen mukaiset tunnit mutta ei niitä käytännössä vuoden aikana lasketa mitenkään. Välillä tulee tehtyä pitkää päivää, välillä lyhempää, on sellaista vähän sekavaa, varsinkin näin korona-aikaan, kun kuitenkin pitää päivystää asioita melkein koko ajan. Tai ei kai sitä tarvitsisi. Olen silti ehkä mieluisimmassa työssä missä voin olla. Toki kirjailijana voisin myös elää, mutta en luultavasti pärjäisi siinä taloudellisesti.

      Poista