perjantai 17. huhtikuuta 2020

Erotteleva oivallus




Jos lukee kyllin tarkkaan von Wrightiä, voi saada tällaisia oivalluksia konservatiivisuuden filosofiasta ja sen suhtautumisesta muutokseen: Ihmiset, joilta puuttuu varsinainen maailmankuvan luoma intellektuaalinen ja moraalinen perusta, ovat jatkuvasti etsimässä maailmankuvaa.

Muutos kuuluu maailmaan, mutta ei ole itsestään selvää, miten muutokseen tulisi suhtautua. Myönnän, että on mielenkiintoista seurata hortoilua, joka vie ihmisiä yhä uusille itsekeksityille poluille ja valtateille. Sinne itsensä tuntevalla ei ole läheskään aina kiinnostusta seurata.

Kun ihminen on sairas, hänen hortoilunsa herättää sääliä ja pelkoa. Kun ihminen taas on päällisin puolin terve ja kykenevä, hänen harhailunsa herättää myös ajatuksia siitä, että maailmassa on kaikki suhteellisen hyvin, sillä siinä on yhä niin etuoikeutettuja asemia, että harhailu on mahdollista - olkoonpa harhailu sitten idealistista tai nihilististä - eikä se ainakaan välittömästi aiheuta harhailijalle vahinkoa.

Toki harhailu voi muuttaa maailmaa yhä utuisemmaksi ja sekavammaksi, ja itsensä tunteva ihminen viihtyy siinä entistä huonommin. Voidakseen elää esimerkiksi tietoyhteiskunnassa hänen pitäisi, ainakin joidenkin mukaan, kokea elämänsä irrationationaalisena, pirstaloituna ja ristiriitaisena.

Miksi kukaan tahtoisi tehdä itsestään tuollaisen risan ja pelleytetyn subjektin tai sanoa, että yhteiskunnalliset tuotanto-olosuhteet tekivät minusta, oikeastaan meistä kaikista sivistyneistä ja vähemmän sivistyneistä ihmisistä tällaisia?








114 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin kiteytetty, noinkin tämän voi kääntää. Minusta on noloa olla sellainen subjekti / ihminen, jollaiseksi postmoderni ihminen tahdotaan luokitella. Ei se ole itsensä ylentämistä vain halua olla alentamatta itseään hölmön tasolle.

      Poista
    2. Minusta ihminen voi olla vaikka köyhä mutta elää arvokkaasti, olla vaikka sairas mutta elää arvokkaasti. Tällainen on ihminen. Ihmisen tehtävä ei ole olla hajanainen ja irrationaalinen pelle ja antaa yhteiskunnan pelleyttää itseään (tämähän on itsepetosta).

      Poista
  2. Hajanaisuus, vieraantuneisuus oli aikanaan lähes ihanne. Jos ei ollut sellainen, oli vähän niinkuin tyhmä. Sitten tuli postmodernin aika. Jos ei ollut sirpaleinen ja totuussuhteellinen oli tyhmä ja tietämätön, jos ei tajunnut ettei selkeää pohjaa ole ja mikään ei tarkoita mitään mitä sen kuvitellaan tarkoittavan.
    Nyt on hieman uudet kriteerit. Ehkä heimomaisemmat. Mutta joku mieluummin mutkikas teoria olisi hyvä olla taustalla ja jos ei ole, niin edes post kertaa 2 tai ironinen pitää olla.
    Pitää myös uskoa että ihmisten valtaosa on jotenkin huijattujaa koko ajan eikä ne hallitse itse identiteettiään tai ajatuksiaan, vaan ovat manipuloitua massaa.

    Itse olin emotinaalinen ja romanttinen idiootti aika pitkään, myös silloin kun olin hieman vasemmistolainen.
    Valkoista kohinaa en onnistunut tuntemaan tai kokemaan vaikka yritin joskus kavereiden mieliksi. Ehkä esitinkin sitä joskus.

    Sitten maailmankuva ja ihmiskuva selkiytyi. Sellainen se on ollut jo pitkään. Mikään "juuri julkaistu tutkimus" tai telkun
    "totunnaisajatuksia ravisteleva" dokumentti ei sitä heiluta.
    Tai jonkun "viiltävä" essee tai kolumni. Tai somen ajatusmuotivirtaukset.
    Niistä saa ajateltavaa kyllä aina, mutta pohja tuntuu pysyvän paikallaan.

    Tiedän mitä pidän hyvänä. Se on valtava lahja. En koe sen olevan uhattunakaan. Ei sitä kuvaan tule ja minulta vie, vaikka monet kuvittelevat kaltaisieni kuvittelevan koko ajan sellaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maailma todella muuttuu koko ajan jalkojen alla valtavaa vauhtia. Tästä moni vetää johtopäätöksen, että juuri sen vuoksi ihmisen tulee pysyä samalla tavalla mobilena koko ajan, pysyytyyteen ei kannata sitoutua eikä jatkuvuuksiin.

      Mutta samasta syystä ihmiset vetävät päinvastaisia johtopäätöksiä.

      Poista
    2. Jope, asia on kuvaamallasi tavalla. Toki jos uskoo täysin, että ihminen on sitä mitä tuotanto-olosuhteet hänestä kulloinkin tekevät, niin sitten johtopäätökset ovat tuollaisia. Helposti ainakin. Mutta ihminen on myös geeniensä tulos, ihmisellä on kriittinen järki, ihminen on säilyttävä ja tasapainoa ja kokonaiskokemusta hakeva olento ja myös henkinen ja hengellinen olento. Nämä kaikki ovat, loksahtaessaan tiettyyn asentoon, aivan muuta kuin postmoderni subjekti.

      Poista
    3. Totta. Jos ajattelee, että ihminen on ihmiseläin, biologiaansa ja vaistojaan kantava olento, jatkuvuuksien ja sukupolvien lisääntyvä summa - ja sen lisäksi myös tietoisuutensa, hengellisyyytensä kautta Luojaansa yhteydessä oleva
      ihmisolento, jäävät erilaiset postmodernin versiot ihmisyydestä kauas ja ne tuntuvat välittömästi mielikuvituksen tuotteilta, vaikka voivat olla joskus itsessään ajatuspeleinä ihan kiinnostaviakin.

      Mutta ei niistä minulle ainakaan mitään pysyvää iloa ole. Ne ovat kuin pikaruokaa oikeaan ruokaan verrattuna.

      Poista
    4. Ajattelen mielelläni että ihmisen pitää säilyttää suora yhteys perusvaistoihinsa. Joku voi onnistua niitä kielen himmeleillä kuolettamaan ja ajattelemaan niitä itsevalituiksi arvoiksi, mutta itse koen sellaisen tyhjän kortin tahallaan valitsemiseksi.
      Tiedän ja tunnen, missä kohtaa minun vaistoni heräävät. Hyvä että selkäydin toimii.
      Tiedän myös missä kohdin olen vaistoni menettänyt ja muuttunut ihmispullaksi. Se harmittaa.

      Poista
    5. Noin on. On tietenkin myös niin, etten voi vaatia kaikilta samaa kuin itseltäni ja toisilla on oltava oikeus omaan kokemukseensa ja näkemykseensä. Tämä on tietenkin kaiken peruslähtökohta. Ei pidä demonisoida niitä, jotka ovat toisenlaisia kuin minä. Silti tuo postmoderni ihmisyys näyttäytyy minusta erittäin epäilyttävänä. Se on vastuutonta ja tuhoisaa. Elämä ei ole esteettistä leikkiä kuin fiktiossa tai luksusolosuhteissa, joissa ihminen voi elää omaa epävarsinaista hukassa olevaa elämäänsä, koska joku sen hänelle kustantaa tai mahdollistaa.

      Poista
    6. Toki jokaisessa on myös aitoa "rikkinäisyyttä" ja "keskeneräisyyttä", loppuun saakka. Sellainen on kuitenkin aitoa ja vakavaa eikä niinkään leikkiä, vaikka usein huumori voi olla ainoa keino asian sietämiseen ja käsittelemiseen.

      Poista
    7. Rikkinäinen ihminen harvoin jos koskaan leikkii minkään ajatuspeilin edessä. Hänellä on hätä ja hän toivoo apua.
      Sitä on meissä kaikissa.
      Monissa monista eri syistä kestämättömän paljon.

      Itse kuulun tuohon ajatusleikki-ihmisten joukkoon silloin jos alan ajatella, mikä on minun status missäkin kysymyksessä. Aika harvoin sellainenkaan ihminen jonka ihanteena on olla 1:1 itsensä tai oikeaksi kokemansa kanssa, siinä onnistuu.

      Mulla on henk.koht. ongelma kiltteyteni kautta. En ole mikään suuri periaatteen ja ehdottomuuden mies. Jos istun samalla sohvalla ihmisen kanssa, pyrin oikeastaan aina siihen, että tullaan toimeen ja tilanne on hyvä molemmille. Voin joskus olla tarpeen mukaan opportunistikin, sosiaalisista syistä, koska omia varmojen ajatusten esiin tuominen on herkkua vain harvojen kanssa, sellaisten jotka kestävät ristiriidan. Niitä on vähän.

      Poista
    8. Tuokin on totta, mitä sanot, Jope, noin on ja on varmasti fiksuakin olla tuolla tavoin monissa sosiaalisissa tilanteissa.

      Tunnistan itsessäni monesti sen, että taisinpa sanoa liian suoraan, ja ettei se miten itseni ilmaissut aivan kuulunut etikettiin. Siinä on itselläni parannettavaa.

      Poista
  3. Kiinnostaisi erityisesti, mitä/mikä Vesa sulle on "itse" ja miten sen tulit tuntemaan?

    VastaaPoista
  4. Luulen, että persoona tai itse on se, mikä on ihmisessä (ollut) aina läsnä, se tulee kaukaa, paljon kauempaa kuin jonkin ajan yhteiskunnallisen tuotannon (joko merkitystuotannon tai taloudellisen tuotannon tai kasvatuksen) ehdoista - toki nämä kaikki vaikuttavat itseen.

    Itse on tavallaan luonne tai muoto, jolla erilaisia merkityksiä ja sosiaalisia rooleja voidaan ottaa vastaan ja käsitellä - mikäli ihminen on kosketuksissa itseensä.

    Ei itse silti ole mikään superhelposti määriteltävissä: se tulee osin geeneistä ja on tässä mielessä "ylipersoonallinen", siinä on jotain metafyysistä myös - vastustan oikeastaan ainoastaan sellaisia ajatuksia (ne eivät tunnu minusta luontevilta), että ei ole mitään itseyttä tai että se on yhteiskunnan tuote.

    Tässä kontekstissa minusta näyttää naurettavalta pelleilyltä, että rikas itse ja kokemus siitä joko hävitetään eri tavoin tai se palautetaan johonkin tuotantomekanismiin.

    Jokaisella ihmisellä on itsensä, ja minusta on yhä ihan pätevä haaste: Tunne itsesi. Miten tämä asia kenellekin avautuu, on toinen juttu. Itse ei ole kuitenkaan koskaan täysin läpinäkyvä, mutta uskon, että ihmisellä on jokin perusvaisto, jos sitä kuuntelee, minkä asioiden ja roolien ihminen antaa itseensä tarttua. Ihmisten välillä on eroja, kuten persoonallisuuseroja, ja nämä viittaavat johonkin rajaan tai muotoon, joka jokaisella on.

    Tämä nyt aivan intuitiivisesti näin. En ole hirveästi pohtinut itseyden ongelmaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En kuitenkaan myöskään ajattele mitenkään erityisen subjektia korostaen. Ajattelen kuitenkin, että jokaisen olisi hyvä olla kosketuksisssa siihen, mikä on, eikä peittää sitä ainakaan itseltään. Se voisi olla elämän tehtävä. Ihminenhän ei itse etukäteen välttämättä läheskään aina tiedä, mihin kaikkeen hänen itsensä on valmis ja mitä mahdollisuuksia hänessä on - tässä mielessä itse on hyvin avoin asia, mutta kuitenkin samalla ikään kuin ihmisen kohtalo, jos näin juhlavasti voi sanoa. Persoona tai itse tai suhde tähän voi olla toki monin tavoin vaurioitunut ja särkynyt tai peitossa.

      En kuitenkaan ajattele, että ideaalitila on se, jossa itseä etsimällä etsitään. Näin varmasti kuitenkin monesti on, koska jokin mättää.

      Parasta olisi jos ihminen vain olisi ja toteuttaisi sitä mitä on asiaa hirveästi pohtimatta. Toki tämä tarkoittaa myös valppautta ja tietoisuutta - ainakin intuitiivisesti siitä - mikä ei ole hyväksi itselle.

      Minuuden dekonstruointi - tarkoitettiinpa sillä millaista aatteellista, filosofista, poliittista tai muuta ajattelutapaa tai harjoitetta tahansa - ei ole minulle totta, en koe elämää niin. Ehkä se voi olla jollekin tarpeen, mutta pako persoonasta on minusta mahdoton tie, jossa voi eksyä pahasti, koska niin kauan kuin ihminen on ja elää, hän on sidottu oman itsensä realiteettiin eikä tämän kieltäminen auta.

      Poista
    2. Eri juttu on, jos ihmiselle on tehty jotain pahaa tai hänet on viety harhaan. Silloin on ensisijaista korjata se mikä on mennyt pieleen - ainakin jonkinlainen perusväärintunnistus täytyy tunnistaa tai rikkoa, mikäli mahdollista. Tässä varmasti hyvä ja aito vuorovaikutus on tärkeää.

      Edellä sanotun pohjalta koen itselleni vieraaksi niin tietyt ylimaterialistiset läntiset ajattelusuunnat kuin itäiset ajattelutavat, joissa minuus on harhaa tai jotain epävarsinaista. En usko minuuden tai itsen katoamiseen siinä merkityksessä - se tulee jostain, joka edeltää minua ja se jatkuu jonnekin kauas. Tietenkin yksi vaihtoehto on, että se myös sammuu, kun ruumiintoimintoni lakkaavat mutta ihminen ei voi sammuttaa täysin tietoisuuttaan ruumiin sammumatta enkä pidä sitä edes mielekkäänä pyrkimyksenä. Ihminen on itsellinen ja pyrkivä olento. Näin on minusta hyvä.

      Tämä nyt vaan tosiaan ihan omana intuitiivisena ajatteluna ilman sen suurempia perusteita.

      Poista
  5. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jarin kertomus on minusta todella hyvä ja koskettava. Koen, että tässä on totuuden sanoja ja hyviä suuntaviittoja. On erittäin raskasta, kun toimintakyky on tavalla tai toisella mennyt. Siinä ei auta välttämättä ne hyvätkään varastot, joita persoonassa muutoin olisi. Tällä en nyt viittaa Jariin vaan muihin ihmisiin, joiden raskasta elämää olen saanut seurata ja olla mukana.

      On niinkin, että neurologinen perusasetelma saattaa häiritä todella voimakkaasti sitä, mikä ihminen voisi olla - no, tavallaan siitä tulee ihmisen kohtalo, jos ei saada aikaan vuorovaikutusta, joka murtaisi jotain tuossa asetelmassa. Tällainenkin ulottuvuus on olemassa.

      Poista
  6. Kiitos Vesa ja Jari. Yritän palata pidemmin.

    VastaaPoista
  7. Ehkä myös liiallinen odotus toisen itseydestä / persoonasta / persoonallisuudesta voi olla haitallinen. Odotus ja oletus. Ihmiset elävät omaan tahtiinsa, kulkevat omia polkujaan. Minun ongelmani ja huono puoleni on puuttua väärällä tavalla, nimittäin se, että ehkä liiaksi kuvittelen että voin enemmän kuin todellisuudessa voin. Tässä suhteessa minulla on tehtävää ja itseni jalostamista aika tavalla. Kärsivällisyys, aito kyky antaa ajan ja ihmisestä itsestään lähtevien asioiden tehdä työtään sen sijaan, että aggressiivisesti itse osoittaisin asioihin, joiden näen olevan korjauksen tarpeessa. Ehkä jotkin asiat voisivatkin ihan objektiivisesti ajatellen olla korjauksen tarpeessa eikä kyse ole näkökulmastani, mutta ajoitukseni on pielessä - ei ole minun vallassani suunnata toisen ihmisen itseyttä tietyssä kohtaa, jossa se ei ole mahdollista.

    VastaaPoista
  8. Onpa innostavia ajatuksia!

    Ehkä muistatte kuinka olen monia kertonut tuonut esiin että koen että ihminen ei sittenkään loppujen lopuksi ole sitä mitä hän sanoo, mitkä hän kokee arvoikseen tai edes sitä täydesti mitä hän tekee.

    Ihminen (itse?) on osittain kaiken tuon ulkopuolella. Jotakin muuta.
    Raamatussa on hieno kuva siitä kuinka me poimimme vielä kiven, johon on kirjoitettu oikea nimemme.
    Jotakin sellaista tarkoitan.

    -

    Kun puhuin omasta kiltteydestäni ja sosiaalisesta jopa opportunismista, se koskee oikeastaan vain ihmisiä jotka tunnen huonosti tai jotka kohtaan ohimennen.
    Jos koen ihmisen tuntevani, sanon myös minä asioita joita ei pitäisi sanoa, aina.
    Tästä seuraa usein irtiottoja jne. jos kauniisti sanoo.

    Tuollainen pinnan "rikkominen" on minusta terveellistä, ja välttämätöntä. Muuten emme pääse koskaan eteenpäin emmekä oikeasti koskaan kiinni asioihin emmekä elämään niin kuin se kenellekin oikeasti ilmenee.

    VastaaPoista
  9. ( Keskipäivän kevennys sanomisesta. En juurikaan kommentoi lehtien juttuihin, korkeintaan kerran kaksi kuukaudessa, mutta eilen kommentoin iltapäivälehden erääseen juttuun.
    Kun olen joskus kommentoinut komppaajia tulee yleensä 20 -200.
    Eilen kun oli kiire työtehtävien ääreen kirjoitin tapani mukaan nopeasti ja asettelin sanani nyt myös ihan tavallisin sanankääntein sen kummemmin miettimättä onko kommenttini nyt älykästä esittävän tyypin kommentti. Mielipiteeni oli kyllä myös sopivasti kriittinen.
    Seuraus: 9000 tykkäystä.
    Hah ha.

    Taidankin lähteä ehdokkaaksi kunnallisvaaleihin, jos suosioresepti on noin helppo.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jope, 9000 äänellä menisit läpi ihan missä tahansa puolueessa jopa Helsingissä, ehkä jopa Kokoomuksessa ja Vihreissä, jos vain mielipide olisi sopiva!

      Poista
  10. Jarin kommentti nosti esiin ajatuksen, että niin itsen miettiminen kuin siitä pois pyrkiminen on vankila. Zen onkin aikamoinen rasti. Ja juuri sitä sen ei pitäisi olla.

    Minä en tunne itseäni, sitä mikä minä olen, mutta se mikä minä olen, tuntee kyllä minut.
    Se riittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Minä en tunne itseäni, sitä mikä minä olen, mutta se mikä minä olen, tuntee kyllä minut. Se riittää." Tämä oli hyvin sanottu.

      Kierkegaard kehitteli Sokrateen ja muiden sanoja itsensä tuntemisesta. Hän puhui siksi itseydeksi tulemisesta, joka ihminen on - Kierkegaardille tämä tarkoitti ajallisen ja iäisen synteesiä. Minä tunnen olevani kotona tuollaisessa itseyden perinteessä.

      Poista
    2. Ajattelisin, että myös geneettiset tekijät ja fysiologiset, sekä kemiallis-hormonaaliset tosiseikat (kuten suoliston bakteeristo ja aivokemia ja kaikki järjestelmän periytyneet ja vallitsevat osat) ovat persoonan muodostumisessa tai ainakin sen terävöitymisessä isommassa kuvassa kuin ehkä osaamme ajatella. En tosin ole tässä mikään asiantuntija.

      Poista
  11. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  12. Ruuvi on merkki.

    Tuosta ruumiillisuudesta se, että olen pitkälti tullut tulokseen, että ehkä kaikki mitä kuvittelemme vapaaksi valituksi ei ole sitä, vaan on todellakin aivojen, suolistoaivojen, genetiikan jne. tuottama lopputulos. Jos aineen tasolla reagoimme tietyllä tavalla, tuottaa tämä tietyt henkiset reaktiot maailmaan ja sen ilmiöihin myös.
    Esimerkiksi se mitä pelkäämme ja miten pelkäämme on hyvin pitkälle aineelliselle tasolle palautuva prosessi. Tai mikä on vaistojemme osuus meistä.
    Ehkä tuo kaikki kytkeytyy monien linkkien kautta vaikkapa siihenkin, miten näemme maailman polittisestikin. Siis tietnkin niin, että mukana hankittu ympäristöme ja oma resurssimme tehdä valintoja ja mm. koulutus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonimatin kotisivulla tästä kehollisuudesta muuten paljon kiinnostavaa. Ja tunnistettavaa.

      Poista
  13. Terve J J ja V

    Kysymys itsestä on piinannut ja kiehtonut mua erittäin kauan.
    Asia on erittäin monimutkainen ja teidän kommenteissanne käy tämä moninaisuus ilmi. En ehkä osaa lisätä paljoakaan, vaikka näkökulmani olisi vähän eri.

    Ehkä lyhyesti kannaltani (on se oma eli ei) - tähänastisen elämänkokemuksen perusteella en voi luottaa että tunnen persoonani/henkilöni historiaa, sillä viimeisen 15 vuoden aikana olen tipoittain muistanut erittäin paljon elämänasenteitani ja toimintatapojani määritteleviä tapauksia, jotka sijoittuvat elämäni ensimmäisiin 10:een vuoteen. Voi olla, ettei kaikilla ole tämmöistä muistikuoppaa, mutta sitä on henkilön itsensä kohtuullisen vaikea tietää.

    Toisaalta minulla on erilaisia kokemuksia jotka viittaavat siihen, että persoonan olemisesta riippumatta se, mitä olen ja mitä on, on perustavalla tavalla muodotonta (niin että ajallinen ja aineellinen on tälle täysin alistaista).

    Näillä kahdella, muistikuopalla ja muodottomuudella, on semmoinen vaikutus, että voin päätellä vain etten tunne itseäni. En oleta että oma, vajaa kokemukseni, vaikka olisi ristiriidassa tai linjassa muiden ihmisten kokeman kanssa mitenkään rajaisi tai sisältäisi muiden kokemuksia tai käsityksiä.

    Jos istuu huoneessa, joka johtaa isoon, monihuoneiseen rakennukseen, ja kaikki ovet kaukaista ulko-ovea myöten ovat auki, onko silloin ulkona?

    Jos kävelee vankilan sisäpihalla, taivasalla, kymmenien lukittujen ovien takana, onko silloin ulkona?

    Kun eristyssellistä, jonka ilma-aukot on tukittu, alkaa loppua happi, onko silloin yhteydessä ilmakehään?

    Ilmakehä lienee se, missä oman kokemukseni myötä muodoton ja muistava (se-mikä-ei-ole-mitään ja aineellinen) risteävät (eräs ristin kohta, johon Vesa taisi jossain kommentissa viitata).

    Hölökyn kölökyn.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erittäin mielenkiintoisia ja tärkeitä huomioita, Jonimatti.

      On varmasti vaikea yleisesti ottaen sanoa, mikä on tämä itse. Uskon, että se muodostuu jokaisella hiukan eri tavoin jopa yleiskonstituutioltaan, sikäli kuin tällaisella asialla voi tarkasti ottaen spekuloida.

      Voi olla, että kaikilla ei ole edes samoja käsitteitä asialle, riippuu vähän maailmankuvasta ja uskomusjärjestelmästä.

      Muistan itse tuolta ajalta ennen 10 vuotta tilanteita, joissa minun oletettiin käyttäytyvän tietyllä tavalla ja arvostavan asioita tietyllä tavalla. Joku minussa pani vastaan, kaikkia ympärillä olevia perusarvoja vastaan. Ajattelen, että noissa tilanteissa itse nousi esiin. Saatoin olla mukana tietyissä tilanteissa, koska oli pakko, mutta en toiminut tilanteissa sisäisesti tavoilla, joita odotettiin, vaan aidosti sisäisesti kummeksuin ja suojauduin. Tämä tietynlainen itse on pysynyt vastaavissa tilanteissa, vaikka se on ollut myöhemmin ehkä enemmänkin testissä tietyin osin. Ajattelen, että kyse on persoonallisuudesta ja tavasta reagoida. Toki on myös erittäin ristiriitaisia asioita, joissa olen varmasti ollut enemmän johdateltavissa, mutta kun on ollut tosipaikka, persoona on ilmennyt minulle tietynlaisena rajana. Toki se on myös joustanut silloin, kun systeemini on antanut siihen mahdollisuuden.

      Jään miettimään noita sanojasi ja palaan niihin vielä.

      Poista
  14. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jari, et vie millään tavalla tilaa. Ajatuksesi ovat kaikin tavoin järkeviä ja sellaisia, että niihin voi samaistua siltä osin kuin se on mahdollista - samaa kokemusta minulla ei tietenkään ole, joten tässä on kokemuksellista vajetta.

      Poista
  15. Vesan blogin lukijana olen vain kiitollinen näistä lyhyistäkin huomioista, joita Jari tuot omakohtaisesta kokemuksestasi keskusteluun. Psykiatrinen pakkohoito on yhteiskuntamme niitä realiteetteja, joista tavanomaisesti ei mitään tiedetä. Mutta ehkä juuri sen ymmärtäminen olisi tärkeää (jotta ymmärrämme yhteiskuntaa, tai jotain sellaista).

    Vesa, mielenkiintoisia nuo muistosi vastaanpanevasta persoonasta tai että itse tulee esiin kun ympäristön vääristymä pakottaa. Jotenkin tähän tapaan ehkä itse toimi - - tulee esiin kun on pakko, mutta muuten vain on jotenkin taustana kaikelle? Trauma kai syntyy siinä kun ympäristön ja itsen ristiriita on niin kova että siinä välissä oleva psykologinen apparaatti särkyy. Usein siinä kohti muisti sulkeutuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoinen havainto yhdestä tilanteesta, jonka koin kiusallisena. Kaverini, samanikäinen poika, oli mukana tilanteessa ja sopeutui siihen regressoitumalla erittäin voimakkaasti - so. oli "toinen persoona" kuin tavallisesti. Minä suojauduin tuossa tilanteessa ja kykenin jotenkin tarkkailemaan tapahtumia. Oli todella outo kokemus nähdä kaverin regressoituvan, vaikka jälkikäteen ymmärränkin joitakin syitä, miksi se hänen persoonalleen onnistui.

      Tosin on itselläni häpeällisiä tilanteita, joista olen sulkenut jotain pois. Ne eivät objektiivisesti arvioiden ole erityisen traumatisoivia.

      Poista
  16. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  17. Jonimatti, ajatus tuosta muodottomuudesta kiinnostaa minua kovasti. Mitä tarkoitat sillä? Voitko täsmentää asiaa jotenkin, esimerkiksi esimerkillä? Itselläni ei ole kokemusta muodottomuudesta, sikäli kuin kykenen siitä nyt itselleni muodostamaan mielteen. Toki minulla on kokemuksia aistien ylikuormittumisesta, jolloin ikään kuin paine persoonaa kohtaan on voimakas ja tuntuu, että ei ole sellaista turvallista rajaa minän ja maailman välillä - kyse ei ole niinkään muodottomuudesta kuin voimasta, liian voimakkaasta aistimisesta. Mutta tällaiset kokemukset ovat ohimeneviä ja voivat liittyä johonkin fysiologiseen ärsytykseen tai rasitukseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotkut teokset, jotkut tekijät tuottavat minussa tuonkaltaista. Alkaa kuvitella että minä/itse olen sisällä poikkeuksellinen paljon. Että teos/tekijä puhuu juuri minulle. (Vaikka oikeasti se puhuu itselleen, tietenkin, niin kuin pitääkin.)

      On myös joitakin tapahtumia historiassa joihin voi hajota jonkinlaiseen olemisen välitilaan. Minulla oli pitkään niin vuosien 1941 ja 1944 tapahtumien suhteen. Kuulin melkein sotilaiden äänet. Ja kun siihen liittyi peritty solumuisti isältä joka siellä oli ollut ja jotain minuun myös siirtänyt siitä, olin jossakin vaiheessa syväälä kauhussa. Sankarihaudoillakin.

      Huom! Tuo ei ollut edes sukua minkään sen kaltaisen, että Tali ja Ihantala piti ja isänmaa pelastettiin uhrilla jne.
      Minun solutasollani oli kysymys pelkästä targediasta, johon liittyi myös tietenkin dna-kotiseutuni menettäminen ja sotilaiden äänet.
      Paavo Rintala kirjoitti näistä hyvin.

      Nyt olen tuosta suurimmaksi osaksi päässyt.

      Poista
    2. t a r g e d i a... tosiaan, jääköön...

      Poista
  18. Häpeän historiaa on omassakin tarinassa. Juttuja jotka mieleennoustessa saavat pään kuumaksi oli missä tahansa. Ja häpeää, joka on unohdettava aktiivisesti.
    Mutta niin kai meillä kaikilla.
    Vaikka olen ulkoisesti hyvällä itsetunnolla varustettu tyyppi, tuntuu siltä että jos alkaa tuttujen elämään vertailemaan omaa kulkua, että monella tavalla enemmän on tullut ryssittyä, ja mitättömyys todistettua.

    Voi myös rakentaa tarinan jälkikäteen. Tarinan joka on uskottavasti parempi kuin ihan tositarina, ei valhetta, mutta tarinan johon on korostanut niitä puolia jotka omasta kehon ja mielen tarinasta jaksaa katsoa.
    En sitten tiedä onko siinä vaaransa syvimmässä merkityksessä?

    VastaaPoista
  19. Jarille tätä kautta samanmielinen kiitos. Uusin päivityksesi YLEn toiminnasta on juuri niinkuin pitää. Maailmantilasto ei ole kuin vilahtanut niillä iltauutisissa.
    Noin sadantuhannen eurooppalaisen kuolema noin viimeisen kuukauden aikana on jäänyt totaalisesti kotimaisten lillukanvarsien ja Trump-uutisoinnin jalkoihin.

    Tämän jälkeen on vaikea luottaa muissakaan asioissa.

    Olen jäänyt hämilleni tästä aliuutisoimisesta, joka on journalistinen ja YLEn lakisääteisen tehtävänkin mukaan arvioituna skandaali.

    Aivan niin kuin YLE olisi päättänyt olla tyynnyttelevä kotipsykologi: hei, ihan kaikkea ei sun tarvitse tietää, ajatellaan me vain nyt tätä omaa asiaa. Ja kuunnellaanpa tähän väliin mitä THL:n asiantuntjoilla on juuri nyt meille kerrottavaa. Ja hei, otathan sen maskin pois kasvoilta, siitä tulee jotenkin niin ahdistava olo. Pian: päivän sää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä YLE:stä oli tuolla toisessa ketjussa Marjatan ihmettelevä vastaus ja ajatus, ettemme ole vain huomanneet YLEn laajaa tarjontaa aihepiiristä. En osaa nyt ottaa tähän kantaa, kun en ole seurannut YLEä kiireistä johtuen varmaan kahteen viikkoon.

      Poista
    2. Luulen, että kohta ollaan joka tapauksessa siinä tilanteessa, että taloudelliset syyt menevät terveydellisten edelle tai päätöksissä näkyy tämä lipsunta.

      Puhutaan esimerkiksi koulujen avaamisesta ennen lomia. Tai tätä nyt ainakin harkitaan, kun äkkiä ei olekaan sellaisia riskejä kuin joku viikko sitten...

      Kuuntelin tänään aivan uskomatonta psykologista paskaa, miksi näin pitäisi toimia. Toivon, ettei kukaan kuvittele, että homma on nyt ohi ja että on aika höllätä.

      Katsotaan, millaisia päätöksiä tulee. Ainahan ne ovat kompromisseja.

      En luota täysin yhtään keneenkään tässä vaiheessa. Toivon vain, ettei nyt tehtäisi hätiköityjä päätöksiä.

      Poista
    3. Kävin lukemassa M:n kommentin. Kyllä se varmaan on ollutkin, oma huomioni koski nimenomaan iltauutisia.
      Tänäänkin saatiin siitä selvä osoitus.
      Se ulkomaankirjeenvaihtaja, kyllä, se Trump-uutinen, kyllä, mitta ei mitään merkkiä päivästä jossa kuolleiden eurooppalaisten määrä lasketaan nelinumeroisella luvulla.
      Ranskassa, Espanjassa, Italiassa on jokaisessa kohta kuollut sama määärä ihmisiä kuin Suomen talvisodassa.
      Ja britit on pian samassa joukossa.

      Poista
    4. 20.30:n uutiset ovat ne pääuutiset, joita valtakunta ehkä seuraa. Niissä tuo antamasi kaava on hyvin tyypillinen. Trump pitää olla esillä. Onko Trump noin kiinnostava - no onhan hän yhden suurvallan johtaja eli sikäli, mutta luulisi maailmassa olevan muutakin.

      Poista
    5. Koronaa ja sen kymmeniätuhansia uhreja USA:ssa uutisoidaan pääasiassa Trumpin kautta. Niin myös eilen.
      (vrt. Italia, Espanja, eri kohtelu, suurin osa ei edes tietä minkä niminen pääministeri noissa maissa on)

      Kertoo surullista kieltään kaiken politisoitumisesta.

      Poista
    6. Alan olla kurkkuani myöten täynnä kaiken politisoitumista. Mutta varmasti vain pahenee. Joka tasolla. Pitää yrittää pysyä erossa.

      Poista
  20. Muodottomuudesta. Epäröin vähän että mitä tästä nyt laitta tähän yleisesti luettavaksi, mutta menköön nyt vapaamuotoisesti. No muodoton on tietenkin vain sana, ja kokemuksellisuus jota sillä yritän sanoittaa on tietenkin vaikeaa kuvata. Yritän jotain. Jossain rentoutuneessa tilassa, lähellä unta kenties, on joskus ikään kuin paljastunut sellaista kehon, persoonan, aistien ja tajunnan taustalta, - niitä perustavampana, ikään kuin niiden rakennusosasina? - ikään kuin tunteita sinänsä. Siinä ei ollut mitään persoonaa tai fyysistä jäljellä. Tosin jokin minussa havainnoi tämän olemisen purkautumisen, joten voi sen nimetä kuvitelmaksikin, jos haluaa redusoida. Tai dissosiaatioksi, jos haluaa patologisoida. Nämä selitykset eivät sen kokemuksen sisältä näyttäytyisi kovin uskottavina.

    Jotain rinnakkaista tälle on joskus kehollisen olon yksityiskohtaistuminen, valtavoituminen, tukevoituminen, jota joskus olen kuvaillut hiekkasäkkinä olemiseksi. Mutta se on vähän eri juttu. Kyllä siinäkin persoona näyttäytyy erittäin yhdentekevänä, sen funktioksi jää todistaa ja ihmetellä - joka helposti katkaisee koko tuntuman. Eikä se ehkä olisi muodottomuuden kaltaista ollenkaan, jos siinä tilassa onnistuisi pysymään kyllin kauan esimerkiksi kävelläkseen, puhuakseen, keittääkseen kahvia tai jotakin, mikä ehkä joskus on tapahtunutkin. Nämä ovat ohimeneviä juttuja. Mutta jättävät jäljen, joka asettuu muistiin merkiksi vallitsevaa persoonan kokemista perustavammasta olemisesta.

    Jotain tällaisia.


    Sitten erilaisiin kirjoihin tai menneisyyksiin eläytyminen, josta Jope kirjoitti, on tosiaan tuommoinen kohta jossa minun ja muun raja hellittää - tai tulee jotenkin uudella tavalla tuntumaan.

    VastaaPoista
  21. Jonimatti, tällaisia häivähtäviä kokemuksia minullakin on ollut lähellä unta tai jossakin väsymyksen tilassa - koen tällaisessa jonkinlaista tietoisuuden fragmentoitumista ja jonkinlaisen syvyyskokemuksen, mutta en ole osannut pitää sitä oikein muuta kuin tajunnan sammumiseen liittyvänä ilmiönä: "Jossain rentoutuneessa tilassa, lähellä unta kenties, on joskus ikään kuin paljastunut sellaista kehon, persoonan, aistien ja tajunnan taustalta, - niitä perustavampana, ikään kuin niiden rakennusosasina? - ikään kuin tunteita sinänsä. Siinä ei ollut mitään persoonaa tai fyysistä jäljellä. Tosin jokin minussa havainnoi tämän olemisen purkautumisen, joten voi sen nimetä kuvitelmaksikin, jos haluaa redusoida." Minulle ne ovat jotain todellisuuden fragmentteja, joita ei hereillä ollessa samaan tapaan tavoita. En ole oikeastaan merkityksellistänyt niitä itselleni, koska niihin ei liity mitään erityistä, ovatpahan vain sellainen liukumo valveminän ja jonkin muun välimaastossa.

    Joskus, kerran pari väsyneenä, olen tuntenut jotain tämänkaltaista: oma tajunta (ja kehon rajat) tuntuivat huoneen kokoiselta: "Jotain rinnakkaista tälle on joskus kehollisen olon yksityiskohtaistuminen, valtavoituminen, tukevoituminen, jota joskus olen kuvaillut hiekkasäkkinä olemiseksi. Mutta se on vähän eri juttu." Mutta liitin sen väsymystilaan, hyvin erikoinen kokemus.

    En ole käsittänyt näitä saman tason ilmiöiksi kuin kokemusta itsestä, koska nuo ovat pikemminkin poikkeuksia tai kohinaa kun taas itsen kokemus on "ohjaava" jatkumo, joka on tuolla jossain silloinkin kun en sitä aktiivisesti tiedosta.

    Voi olla, että erilainen persoonan rakentuminen antaa kuvaamillesi ilmiöille toisenlaisen tulkinnan, varsinkin jos ne toistuvat ja tavallaan "kyseenalaistavat" minän eheyttä muutoin kuin satunnaisesti.

    VastaaPoista
  22. HS on raportoinut koronatilanteesta koko ajan erittäin ammattitaitoisesti.
    Katsokaa tämänkin päivän sivu A13. Näitä taulukoita päivitetään koko ajan. Myös artikkelit ovat monipuolisia ja informatiivisia. Kyllä Hesarin lukija pysyy ajan tasalla kaikesta, samoin tv:n uutis- ja ajankohtaislähetysten seuraaja.
    Suomi on puolueettomassa viestinnässä maailman huippua, minkä kyllä huomaa, jos seuraa uutislähetyksiä viikonkin jossain pohjoisen Euroopan ulkopuolella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, sanoinkin tuolla toisaalla, että olen katsonut Hesarista tietoni. En ole ehtinyt viime viikkoina oikein kaikkea seurata, kun työtä on aamusta iltaan - toisaalta hyvä niin ettei ehdi jatkuvasti murehtia. Vaikeita päätöksiä on tämän epidemian vuoksi edessä, toivottavasti ei suotta kenenkään terveyttä riskeerata. Opettajien tilanne huolestuttaa, kun oma vaimo on opena ja kuuluu riskiryhmään. Toki monissa muissakin ammateissa tilanne on ollut jatkuvasti riskaabeli, kun ei ole edes kunnon varusteita. Toivottavasti tästä jotain opitaan jatkossa. Varmuusvarastot kuntoon ja päivitettäviksi ja tavara kiertämään. Iloinen juttu on se, että vaikka olemmekin kriisin alussa, viikatemies ei ole Suomessa ihan pahimmalla tavalla niittänyt.

      Poista
    2. Marjatta, noin on kuten sanot, muttei iltauutisten suhteen. Se on kuitenkin se ykkösveto jota kaikki seuraavat.

      En tiedä luitko kommmenttini tuolla aiemmin, mutta kerroin siinä keskustelustani uutisten päätoimittajan kanssa.

      Iltauutiset ovat arvottuneet juuri noin kuten olen esittänyt. Se ei ole mielipide vaan voidaan laskea vaikka minuuteissa.
      Ihan kuin ei kymmeniätuhansia kuolleita lähimaissa olisikaan.
      Ero käsittelyyn on erityisen räikeä kun vertaa Euroopan maiden valtiollisten kanavien uutisointiin.
      Meidän iltauutiset vilisevät pehmeitä aiheita ja sitä suojamaski-juttua vaikka nyt on kysymys valtavista asioista koko ajan.
      En osaa ajatella Suomi-keskeisesti tässä lainkaan.
      Muun maan koronauhri on minulle yhtä merkittävä kuin oman maan.
      Euroopassa on tapahtunut kauheita viimeisen kk aikana.
      Siihen nähden iltauutiset ovat todellakin aliuutisoineet.

      MYöskin USAn asioiden käsittely Trumpin kautta on mitä on.
      Ihmisiä kuolee siellä ja meillä uutisoidaan Trumpin sanankäänteitä. Vastaavan kuolleisuuden Italiassa ja Espanjanssa päättäjät eivät ole olleet juurikaan esillä.
      Trump on tässä maailman tilanteessa ihan lillukanvarsi.

      Poista
    3. Ja muutenkin se, että uutisointi muualta on sitä, että ruutuun ilmestyy aina suomalainen mies tai nainen mikrofoninsa kanssa, joka asemapaikastaan käsin kertoo mitä on lukenut kyseisen maan lehdistöstä on kulunut konsepti.
      Nykyään jokainen voi käydä lukemassa ne lehdet itsekin. Ja monet käyvätkin.

      Mutta iltauutisten ohella, muissa lähetyksissä, tietoa on kyllä riittävästi.
      Itse vaihdan uutiset kyllä useinkin nykyään koirakävelyyn.
      Antaa toimittajien tehdä parhaansa. Onneksi uutistarjontaa on paljon. Mulle sopii parhaiten raportointityyppinen faktojen esittely ilman improvisoitua puheanalyysiä, joka kyllä aika harvalta onnistuu muutenkaan.

      Poista
  23. Joo, huomasin.

    Nyt maa on jakautunut niihin, joilla on liikaa työtä vaikeissa olosuhteissa (kuten terveydenhoitotyössä olevat ja etätyötä kotonaan ahtaasti koko perheen keskellä tekevät) ja niihin, jotka ovat suojelukohteina (minä!) ja tuntevat siitä välillä syyllisyyttä, kun ovat tottuneet isovanhemina auttamaan lastenlasten hoidossa.

    Nyt pelottaa, mitä rajoitusten purku tuo tullessaan. Kouluja ei kannattaisi ainakaan kovin laajalti avata kahdeksi viikoksi. Toivottavasti perheesi säilyy, Vesa! Outoa, jos riskiryhmiin kuuluva opettajakin velvoitetaan lähityöhön.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hallitukselle nyt vain riittävän monipuolinen asiantuntijaryhmä päätöstensä taakse. Tuntuu että kannattaisi kuunnella muitakin lääketieteen tutkijoita kuin THL:n henkilökuntaa.

      Tänään tulee varmasti tieto koulujen jonkintasoisesta avaamisesta. Sitä on paljon pohjustettu. Tietää sairastumia,m ehkä kuolemiakin, mutta mikä on kokonaisarvio...se on valtava päätös.

      Poista
    2. Marjatta, sinulla on pitkä työura takanasi, ole vaan ihan rauhassa nyt suojen kohteena. Ei kannata tästä ottaa mitään paineita.

      Poista
  24. Itse käyn työssä maan punaisimmalla korona-alueella. Helsingissähän on jo melkein puolet maan tartunnoista, sitten täällä nuo kaupunginosien erot, joissa luvut ovat vielä Helsingin keskiarvoakin suuremmat. Oma duunipaikkani on yhdellä vaikeimmista alueista.
    Kun vaimo vielä lastentarhassa, tässä on kyllä yllätyksekseni hieman jännittänyt kun omassa keuhkossa jälkiä keuhkokuumeesta.

    Pysykää terveinä kaikki, vaikka kaipa se sitten koko kansan läpi menee jossakin kohtaa.

    VastaaPoista
  25. Niin tuo edellinen oli tarkoitettu siis Vesalle.

    Jope, minä olen jotenkin katsonut eri uutisia. Harvoin katson pelkästään sitä puoli yhdeksän lähetystä, ja kyllä siinäkin on käyty Italiassa ja Espanjassa ja ihmetelty Ruotsin linjaa (he eivät ilmeisesti osaa ajatella, etteivät saisi istua kahviloissa ja että kuolema koskettaisi heitä).
    USA on suurvalta, sieltä uutisoiminen on siksi perusteltua. WHO:n hylkääminen tässä tilanteessa (vaikka kritisoitavaa onkin), jossa koko maailman terveys koskee meitä kaikkia, on iso negatiivinen uutinen.

    Valtiolliset kanavat kaikkialla keskittyvät enemmän kotimaahan kuin ulkomaihin ja monissa maissa lähes pelkästään kotimaahan. Lisäksi monissa maissa on uutisoitava tietyn linjan mukaisesti. Suomella on tuoreiden mittausten mukaan kakkossija sananvapausindeksissä.
    Minusta ei ole mitään syytä valittaa meidän mediastamme. Itse yritän vaikuttaa esim. Amnestyn kautta (pienesti) niiden maiden tilanteeseen, joissa sananvapautta ei ole. Jos näet Jope maailman yhteisenä niin käännä sinäkin katseesi meidän pienistä ongelmistamme, kuten laadukkaan median epätäydellisyys, muiden jättimäisiin.
    Maassa on vain onnellinen tilanne, jos voidaan pähkäillä mikä suojain tai maski on paras. Onhan meillä ollut niinkin onnellista joskus, että pääuutinen on ollut vapaaksi päässyt Liekki-sonni tai Ruokolahdella nähty jellona.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja koittakaa pysyä terveenä myös sinun perheessäsi, Jope!

      Minulle ei ole muuta hätää kuin että haluaisin tavata lasten perheitä enkä haluaisi eristäytyä kuukausiksi varsinkaan heistä. Sairastin viidennen keuhkokuumeeni, kun korona oli jo levinnyt Suomeen ja toinen keuhko on ollut vajaa opiskeluajoista lähtien. Voin silti selvitä sairastuessakin ihan hyvin, koska astma on hyvällä mallilla ja muuten olen tiptop-kunnossa. Kunpa tietäis, mitä tehdä.

      Poista
  26. Jope ja Marjatta,

    ei tosiaan auta kuin yrittää pysyä terveenä ja toivoa, että sitten kun osuu kohdalle, tulisi jokin lievempi taudin muoto. Vaimolla on astma ja keuhkoissa muutakin häikkiä (en viitsi siitä sen enempää puhua), joten pelkään ihan toden teolla, koska siitä ei tule kaunis taistelu, jos sairastuu. Odotan, että tulisi kesä ja pääsisimme pakoon metsän keskelle. Ostin toisen kaasujääkaapin, että ei minunkaan tarvitse kuin kerran viikossa käydä kylällä. Yritän tehdä nyt töitä sillä mentaliteetilla, että jos sairaus iskee, niin onpahan tehty mahdollisimman paljon valmiiksi, koska näpeissä on kuitenkin vähintään 70-80 ihmisten opintosuoritukset ja muualta vähintään 150 ihmisen asiat.

    Hallituksella on todella vaikea päätös edessä. Avaisin kouluja hyvin hillitysti. En kyllä ymmärrä, miksi ne avataan lainkaan - nehän ovat joka tapauksessa suuria joukkotapahtumia ja joukkoravintoloita, joissa pitäisi ottaa niin monet riskitekijät huomioon, että minusta se on käytännössä olemassaolevilla resursseilla ja pienten lasten kanssa mahdotonta.

    Jos koulut avataan esimerkiksi 2 viikkoa ennen lukuvuoden päättymistä, on arviotkin käytännössä tehty. Kyse on jostakin mitä ei sanota ääneen. Sanonpa omana mielipiteenäni, että on todella paskamainen kevätlahja Suomen opettajille, jotka ovat nyt kotona painaneet 10-14 tunnin päiviä ja digiloikanneet, sairastuttaa heidät kesäksi, kun saisi vihdoin hiukan levätä. Jos ajatuksena on, että kesällä sairastetaan ja tullaan sitten immuuneina kouluun, niin onhan tämäkin strategia ja varmasti taloudellisesti edullinen, mutta ei muuten.

    En tosiaan syytä tässä ketään, mutta todella vaikeita päätöksiä on edessä. Toivotaan viisautta. Eniten harmittaa, jos annetaan joku aivan älytön selitys, jota ei voi edes kritisoida olematta huono ihminen. Tiedän, että poliitikoilla on enemmän haluja avata koulut kuin opettajilla. Lapset toki tahtoisivat nähdä kavereitaan, mutta on mielestäni erikoista, kun tähän vedotaan ja puhutaan lasten traumoista. Varmasti niitä syntyy perheissä, joissa asiat eivät ole hyvin, mutta kenenkään - edes lapsen - elämä ei ole kiinni kahden viikon karanteenista, vaikka aika pitkältä tuntuisikin.

    Puhun nyt kahdesta viikosta, vaikka voihan olla, että kouluja avattaisiin pikaisemminkin.

    Minusta olisi hyvä, jos RO-arvo pyrittäisiin saamaan nyt mahdollisimman alas ja katsomaan asiaa pidemmällä aikavälillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Hallituksella on todella vaikea päätös edessä. Avaisin kouluja hyvin hillitysti. En kyllä ymmärrä, miksi ne avataan lainkaan - nehän ovat joka tapauksessa suuria joukkotapahtumia ja joukkoravintoloita..."

      Tuossa sen sanot, mistä kouluissa on kysymys. Se voi olla vähintään kuin festivaali.

      Jos avataan, se on esimerkki poliittisesta paineesta. Poliittista painotuksista. Oppositiopuolueethan eivät avaisi.

      Paljon esillä ollut vaikeiden kotien tilanteet on kimurantti juttu ja nämä perheet tarvitsevat kaiken tuen.

      Ne perheet kuitenkin jo nyt lastensuojelun ja sosiaalitahojen, kuraattorien, koulupsykologien tiedossa hyvin.
      Miksei sieltä sitten jalkauduta noihin perheisiin?

      Ei se opettaja koulussa voi ratkaista isän alkoholiongelmaa muutenkaan.

      Silti tätä oletusta pidetään esillä perusteena avata koulut.

      Poista
    2. (P.s. Kaatuisin muutamassa päivässä stressiin, jos mulla olisi kuvaamasi kaltainen duuni, jonka suorittamisesta kymmenien, satojen nuorten aikuisten tulevaisuus on kiinni. Minun verenkiertojärjestelmäni ei kestäisi sitä alkuunkaan.)

      Poista
    3. Joo, eikähän tässä kaikilla ole stressitasot aika korkealla. Yritetään pärjätä. Välillä hermo palaa minullakin täysin. Haasteita tämä aika tuottaa kaikille, vaikka ei ensimmäisenä olisi hengenvaara uhkaamassa.

      Poista
    4. Juuri tuo, että nyt kaikkea ollaan kaatamassa koulujen niskaan - isän alkoholiongelmaa ja vanhempien tulehtuneita välejä myöten - on jotenkin liiallista.

      Poista
  27. Niin, varmasti annamme samoille/samankaltaisille havainnoille eri merkityksiä.

    Väittäisin, että nämä "poikkeukset" tai "kohina" ovat myös "tuolla jossain silloinkun kun en - - aktiivisesti tiedosta". Mutta saahan sitä väittää! Parempi on kai kysyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää siis tohon Vesan kommenttiin eilisillalta häivähtävistä kokemuksista.

      Poista
    2. Ilman muuta ovat. Niin kuin ovat järjestys ja kaaos, kumpikin, koko ajan. Joku painottaa toista, joku toista, senhetkisen parhaan kokemuksensa ja käsityksensä mukaan. Tietoisuus on kai tällainen järjestelmä.

      Poista
    3. Mutta minä en ainakaan pystyisi elämään, jos persoona / oma minuus olisi pohjimmiltaan PELKÄSTÄÄN kaaos. Tai tietoisuus olisi. Tai perhe olisi. Tai yhteiskunta olisi. Eihän mikään noista ole pohjimmiltaan kaaos vaan ehkä juuri kamppailua kaaosta (tai miljardeja ja miljardeja yhdistymisen mahdollisuuksia) vastaan ja yritystä järjestää asioita - näen persoonan nimenomaan näin. Kun persoona hajoaa, se ei voi toimia kaaoksen keskellä ja tehdä valintoja, joilla se rakentaa itseään. Jokainen persoona on lopulta tuomittu palaamaan jollakin tasolla hajoamisen liikkeeseen.

      Emme luultavasti olisi edes puhumassa tässä jos ei olisi jotain itseä tai jotain suuntautuneisuutta vaan pelkkä kaaos.

      Poista
    4. En oikeastaan väitä että on vain kaaosta, vaan oikeastaan vaan että se mitä koen olevani perustuu havaintojeni mukaan johonkin mistä en tajua yhtään mitään.

      Peruskysymyksiä nostat esiin. Kaaoshan on mitä tahansa, se sisältää minkä tahansa järjestyksen, periaatteessa. Tai, kreikkalaisen mytologian mukaan, edeltää kaikkea, on perustana. Tai jos ajattelee kaaosteoriaa - melkein kaikki vähänkään hienovaraisempi ja monimutkaisempi rakentuu kaoottisesti. Mutta tietenkin kaikki suuntautuminen edellyttää entropian ylittävää energialatinkia, ja persoona kai on tämmöinen energiakimppu (ihan neurologiankin mukaan, mutta enpä tunne alaa).

      Poista
    5. jos mullois aikaa lukisin
      https://www.researchgate.net/publication/328260653_The_hierarchically_mechanistic_mind_A_free-energy_formulation_of_the_human_psyche

      Poista
    6. Kyllä, juuri noin se menee. Tiedän kyllä, miten helposti persoonakin menee "rikki" tai siirtyy kaaoksen puolelle. Ja vain jossakin metafyysisessä merkityksenannossa voimme ylittää (tai siis nykyinen tietoisuutemme siten kuin sitä hahmotamme) ajatuksen takaisin kaaokseen häviämisestä. Ei niin, etteikö tuossa häviämisessä itsessään voisi olla myös jotain lohdullista. Kyllä minusta on oikeastaan hienoa palata osaksi kaikkea, en koe sitä ahdistavana, mutta niin kauan kuin elän, tahdon elää tässä tietoisuuden tilassa, koska se nyt vaan tuntuu normaalilta eli luontevalta. Voihan olla, että tietoisuus (henki / sielu) jatkaa elämäänsä (palaa Jumalan luo tms), vaikka emme sitä voi mitenkään todistaa.

      Elämän hajoaminen, terveyden romahtaminen, psykoosi ja muut vastaavat edustavat tässä elinajalla sitä huonoa kaaosta.

      Samalla ajattelen, että meillä ihmisillä on kuitenkin lajimme geeneihinkin koodattuna aikamoiset varustukset järjestyksen etsimiselle, että sitä olemassaolevaa järjestystä kannattaa myös vaalia eikä varsinkaan kuin ehdoin tahdoin sotkea. Miksi? Koska siitä saa sitä nautintoa, mikä elämään luonnostaan kuuluu. Se ei vielä tarkoita sitä, että antautuu jonkin - millaisen tahansa - yhteiskuntajärjestyksen pelinappulaksi (jollaisia myös olemme).

      Poista
    7. Totta on sekin, että luultavasti emme tajua "elämästä" (sellaisena kuin se on) paljoakaan, mutta tajuamme kuitenkin jotain omasta elämästämme, ja kun tietoisuus on tätä, niin siitäkin on hyvä osata nauttia. Joku tietenkin toivoo pääsevänsä "tietämisen tuskasta pois".

      Poista
    8. Väittäisin, että yksi ihmiselämän suurimmista nautinnoista syntyy siitä, että ihminen kykenee jossakin määrin ohjaamaan, suuntaamaan ja patoamaan tapahtumisen virtaa eli jotenkin jättämään edes hetkellisen jäljen kaaokseen tai entropiaan.

      Itselleni suurimpia melankolian lähteitä on nähdä se mikä vääjäämättä tapahtuu: jokin kovalla vaivalla rakennettu tuhoutuu hetkessä tai unohtuu niin ettei se jatku.

      Minä en pysty ajattelemaan näitä asioita todistaessani: sen oli aika kadota, elämä jatkuu jossain muualla...

      Tuollainen defenssi ei vain toimi, vaikka ymmärrän, että asian voi nähdä niinkin.

      Poista
    9. Myönnän kyllä senkin, että on asioita, joista ajattelen: tuon olisi hyvä tuhoutua kerta kaikkiaan, niin olisi vain parempi kaiken kannalta.

      Se, että ylipäätään jotain syntyy, on valtavan taistelun tulos, ja sattumallakin on näppinsä pelissä moneen kertaan.

      Ihmiskunnan osalta mietin usein sitä valtavaa epäsuhtaa: osaamme vaikka mitä, mutta laajamittainen yhteiskuntasuunnittelu ei ole mikään itsestäänselvyys, samoin kuin ei suhde meitä ympäröivään todellisuuteen - oikeastaan kummallakin taholla samaan aikaan luomme järjestystä ja tuhoamme, eikä lopputulos näytä ainakaan tällä hetkellä kovin hyvältä.

      Yksilönä toivon, että voisin elää elämän, jossa olisi mahdollisimman vähän kaaosta, vaikka tiedän ja on oletettavaa, että joissakin suhteissa kaaos vain lisääntyy.

      Poista
  28. Jonimatti, kiitos, pidän tuon linkin mielessä.

    Arkisen ihmisen, jolla on tehtäviä, täytyy toimia ja pitää itsensä toimintakykyisenä. Jos ei ole toimintaa ja kykyä toimia, kaaos tulee kylään saman tien. Näillä vastuilla, joita on kertynyt, en tahtoisi toivottaa sitä tervetulleeksi. Totta kai itsekin kavahdan, kun ajattelen miten pienestä kaikki on kiinni. Ei tarvitse paljon mennä rikki, kun vuoto on iso. Joillekin yrittäjille riitti esimerkiksi tämä yksi virus - saattoi mennä ainakin hetkeksi koko elämä alta. Siitä alkaa selviytyminen, jos on voimia. Monet varmasti päättävät elämänsä tai alistuvat, kun ei ole voimia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, eromme kai on siinä, että mun kokemusmaailmassa tavanomaisen tietoisuuden alittavat ja ylittävät kokemukset tai vaikutelmat on niin tavallisia, joskus määrääviä joskus vähän sivussa, että koko elämän ja persoonan hässäkkä tuntuu suhteessa kaaokseen olemiselta, jonkinlaiselta pulssilta tai hengitykseltä jossa kaaos on aina osatekijänä tai yhtenä toistuvana etappina. Ei sitä vastaan varsinaisesti tarvitse kamppailla, tietenkin erilaisia töitä, psyyken, sosiaalisen, talouden, kehon jne alueilla tapahtuu. Se, mitä en käsitä, on jossain mielessä turva kaikelta tältä piinaavan käsitettävältä ihmisten maailmalta, jonne huonosti koen kuuluvani. Onko ylisukupolvinen trauma vai henkilökohtaisen trauman projisointia, mutta koen että maailma johon kuulun tuhoutui jo ajat sitten. Ihmettelen, mitä teen täållä enää - vaan onhan tässä kaikkea, vastuita kuten kirjoitat, ja jännittäviä ja tärkeitä asioita noin muuten. En vain näe sitä laajempaa sosiaalista kontekstia kovinkaan usein tervetulleeksi toivottavana. Yhtä hyvin kuin korostaa kokemustapojemme eroja, voi korostaa niiden samankaltaisuutta, mutta siitä on vähän tylsää keskustella.

      Poista
    2. Ymmärrän kantasi, olet perustellut sen todella hyvin. Persoonien välillä on eroa, kamppailun voi kuvata myös työksi, energian suuntaamiseksi jne.

      Tuo mitä sanot kuulumisesta maailmaan, joka jo tuhoutui on koskettavaa. Myönnän, että jollain yleisellä tasolla minun maailmani olisi parhaassa mahdollisessa maailmassa toisenlainen ja yhä vähemmän pidän tietyistä, mielestäni turhista, vahingollisista ja typeristä asioista ajassamme - en tunne kuuluvani tähän aikaan, mutta samalla - en tunne tuollaista asiaa kuin sinä yhtä voimakkaasti, yhtä henkilökohtaisesti, yhtä persoonallisesti, koska minulla ei toistaiseksi ole sellaista traumaa itsessäni. Ympärillä on ihmisiä, joilla on suuria vaikeuksia eivätkä nämä asiat suinkaan voi olla vaikuttamatta minuun, mutta minulle ei toistaiseksi ole toimintakyky mennyt, vaan olen selviytynyt.

      Sitä mieltä olen myös, että ihmisen ei tarvitse olla "ehjä" voidakseen olla toisten kanssa ja voidakseen jopa auttaa ja tukea. Tietenkin on prosesseja, joihin ei kannata lähteä ellei tunne oloaan riittävän hyväksi ja kestäväksi.

      Minulla tunne siitä "mitä teen täällä enää" ei ole aktuaalinen. Ymmärrän kyllä, että tuo tunne voi olla jonain päivänä totta. Toivon silloin, että joku osaa näyttää tietä sen verran, että voin tuntea kuuluvani yhä tänne - tuo tunne on tärkeä, jos tahtoo pysyä elossa.

      Toisaalta: jokainen voi jollakin mikrotasolla rakentaa oman maailmansa - maailma on sen verran väljä paikka, että on mahdollista rakentaa monenlaista olemista, ainakin jossakin mittakaavassa. Se voi olla tuo käsittämätön. Tai se voi olla jonkin sellaisen kohtaaminen, jonka voi käsittää.

      Vastuut pitävät ihmistä hengissä olettaen, että on voimia kantaa vastuita. Yleensä vastuut myös antavat voimia ja struktuuria, ellei mene ihan yli oman kapasiteetin. Apua saa aina, ainakin jollakin tasolla. Eksistentiaalinen apu voi olla hankalampaa saada ja myös ottaa vastaaan.

      Poista
    3. Ero kokemuksessa on varmasti sekä "psykologisella" että eksistentiaalisella tasolla, itse olemassaolon luonteen kokemisessa, jos näin voi sanoa. Tietenkin nuo linkittyvät monin tavoin. Elämä jonka olemme eläneet tekee eron (ja ehkä siellä taaempanakin jokin monimutkainen x, joka voi olla vaikka minkälainen yhtälö).

      Poista
  29. Jonimatti, jos jaksat,haluat, kirjoita mitä tarkoitit tällä: "Onko ylisukupolvinen trauma vai henkilökohtaisen trauman projisointia, mutta koen että maailma johon kuulun tuhoutui jo ajat sitten. Ihmettelen, mitä teen täållä enää..."

    Jos se on siis jotakin yleistä, kiinnostaa, miten sinä maailman näet. Noin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Väärään aikaan kuulumisen tunne on yleistä. Itse harhailen mielessäni edelleen 60-80 -lukujen Suomessa ja Euroopassa.
      Tämä aika on minulle outoa monin tavoin.
      En tunnista kaikkea.
      En ole mikään ikäloppukaan, ei siitä ole kysymys. 50 + +

      Poista
    2. Minä en ole ollenkaan varma, oliko ennen kaikki paremmin, kun olen ollut joka aika eri-ikäinen:) Nykyään monet asiat ovat oikein hyvin. Mutta mieluusti peruuttaisin hiukan. Kukaan ei tarvitse esimerkiksi tätä hirvittävää kuluttamista ja "vaihtoehtojen" paljoutta, joka kaventaa vapautta erinäisten asioiden hallinnoimiseksi ja tuhoaa planeettaa kuin rotta.

      Tosin me miehet, jotka emme eri tavoin kuulu tähän aikaan, olemme kaikki toksista sukupuolta ja vähintäänkin tulossa setämiehen ikään, joten mitäpä arvoa tässä kenenkään jutuilla on... No, ehkä juuri tämäntyyppinen asenne ja vastaava ärsyttää, kun sitä tapaa. Onneksi ei kuitenkaan fiksujen ihmisten keskuudessa.

      Ihmisten arvottava jakaminen setiin, tyttöihin jne jne on ehkä typerintä mitä voi olla. No, ei tuollainen ulotu tietenkään mihinkään eksistentiaalisille tasoille.

      Mutta hienoa, että olette olleet täällä kaikki keskustelemassa omine persoonallisuuksinenne!

      Poista
  30. (Sivuanekdoottina vielä kommentti keskustelun toiseen linjaan. Olen juuri viettänyt autossa pari tuntia. Kuunnellut noin neljät uutiset. Ykkkösuutinen koko ajan maskiroisto Sarmasteen pidätetyt rahat ja pidätys. En voi muuta sittenkään kuin ihmetellä YLEn suhteellisuudentajua. Eurooppa "tulessa." Täällä ykkösenä tuodaan esiin tuota. Näiden kotimaisten lillukkojen jatkuva yliuutisointi loukkaa jo koronauhreja, minulle ainakin.)

    VastaaPoista
  31. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  32. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  33. Yksi nuoruudenystävistäni on ortodoksimunkki. Ei mikään helppo valinta.

    Jos minulta nyt kuolisi vaimo vaikkapa koronaan, lähtisinkö munkiksi? En usko. Ei olisi minun kutsumukseni. Vielä on kaksi tytärtä, joista pitää saada täysi-ikäiset. Siihen menee se 8 vuotta.

    En edes tiedä, mitä tekisin jos jäisin ns. yksin. Vaikea sanoa. Varmaankin yrittäisin selviytyä. Yrittäisin tarjota turvallisen nuoruuden niille, joiden kanssa olen tähänkin asti ollut.

    Luostariin pitäisi mennä nuorena. Jonkinlainen erakkoelämä voisi kiehtoa. Mutta mikä takaa, ettei se saisi aikaan sitten sopivassa tilanteessa aivan vastakkaista reaktiota. Ihmisen on vaikea tuntea itseään abstraktisti, etukäteen. Ehkä lähtisin pokailemaan kiinnostavia daameja ja pistäisin elämän risaiseksi ja häpäisisin setämiehen olemukseni - en usko kuitenkaan että ratkeaisin ryyppäämään, kun se ei muutenkaan kiinnosta.








    VastaaPoista
  34. Jope - lyhyesti: maailma joka meni, pienviljelijöiden ja edeltävä, metsästäjä-keräilijöiden maailma. Maailma johon mulla ei ole mitään kosketusta ollut elämässäni. Siis projisointia. Mutta.

    Jari - ortodoksinen askeesi, niin, tunnen ihmisiä, joille tämä on tavalla tai toisella elämänmuoto, ja olen tutustunut läheisesti länsimaisen esoterian muotoihin (Gurdjieff) jotka polveutuvat/varastavat ortodoksisesta traditiosta. En kuulu näihin, vaikka uskon, että heittäytymällä jonkin perinteen varaan voisi päästä eroon persoonansa ongelmista. Joskaan se ei ehkä ole kenen tahansa tehtävissä tai elämäntehtävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonimatti, älähän sano. Jossain vaiheessa pienviljely voi tulla takaisin jossakin muodossaan, ihmiset tuottaa itselleen ruokaa. Metsästäjä-keräilijyyttä voi "larpata" marjastamalla, sienestämällä, kalastamalla, hankkimalla jousen tai aseen ja metsästämällä. Noita kun harrastaa, saa varmasti elämäänsä hyvää sisältöä, joka jo olemistavallaan ja muodollaan putsaa hurjasti päätä.

      Poista
    2. Itse asiassa ihmiset pitäisi jossain määrin pistää tuottamaan ruokaa itselleen, jos siihen ylipäätään on mahdollisuuksia ja kyllähän esimerkiksi Suomen kaltaisessa paikassa on. Pieni maapläntti, jossa kasvatetaan erilaisia terveellisiä juttuja. Kyllä niillä sadoilla kompensoi hiukan pelkästään ostettavaa ruokaa. Metsästä hankittavaan ravintoon tarjoutuu myös mahdollisuuksia aika hyvin. Tosin tarvitaan yleensä kulkuväline ja jonkin verran paikallistietoutta. Järvissä on kalaa niin, että jos tahtoo, saa terveellistä ravintoa vaikkapa kahdelle päivälle viikossa ihan hyvin - tyyliin "tänään meillä on ahventa / särkeä / lahnaa / haukea ruokana".

      Poista
    3. Eri asia on, kuka tuollaista jaksaa ja viitsii harrastaa. Suurin osa ei viitsi, kun "on niin paljon muuta tekemistä". En nyt tarkoita sinua, Jonimatti.

      Eihän sitä itsekään aina jaksa, mutta käytännössä olisi ihan helppo kesän aikana pyytää vaikkapa 100 kg ahventa ja haukea ja pakastaa ne eri tavoin ja syödä syksyn ja talven mittaan. Olisi parempi ja ekologisempaa kuin ostaa kanaa ja lihaa jostain. Toki pitäisi olla pakastin ja nähdä vähän vaivaa, mutta ihan mahdollista. Virvelillä + katiskalla ja verkoilla (pitäisi olla jokin vene käytössä) aika helppo homma, kun vaan ryhtyisi.

      En tiedä, moniko tuhat suomalaista näin nykyään enää toimii.

      Poista
    4. Tarkoitin vaan että jos tuo projisointi merkitsee jotain, niin sen voi käytännössä pistää myös konkreettisesti merkitsemään jotain aika pienin askelin. Jos elämäntapa on kadonnut, niin sitten on, mutta voihan sitä kohti mennä projektien ja projektioiden avulla. Tai ruveta Linkolaksi.

      Poista
  35. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  36. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  37. Jari, olemme tästä ennenkin puhuneet, mutta uskon, että sinun kirjasi kustannetaan. Ei ole esteitä taustoilla - Juha Hurme oli psykoosissa ja on sen jälkeen kirjoittanut vaikka kuinka.

    Transsukupuolisuuden aiheuttama kriisi, jopa heteropuolison näkökulmasta tarkasteltuna, on ollut iso aihe esimerkiksi Ahavan Ennenkuin mieheni katoaa -teoksessa. Kirjailijoilla on kaikenlaisia psyykkisiä ongelmia. En usko, että näitä stalkataan, kunhan prosessit muuten etenevät ja tekstiä syntyy.

    Ikä on ehkä kuitenkin tekijä, jota kustantamot katsovat: jos he tekevät kiinnityksen johonkin hahmoon, he yleensä odottavat että henkilö julkaisee jatkossakin useamman kiinnostavan teoksen. Siksi nuoruus jyllää kirjoitustaidon ja kieltämättä myös maineen ja aseman osalta silloin kun siitä on markkinoinnissa hyötyä.

    Toki kirjailijan persoonan odotetaan yhä enemmän olevan esillä julkisuudessa, mutta ainakin vielä pääsee mukaan vaikka ei haluaisi itseään yhtään esille. Suomessa on vielä toistaiseksi todella monia kustantamoja, ja kaikki eivät pelaa samoilla korteilla, täysin ainakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tarkoittanut transsukupuolisuudella psyykkistä ongelmaa, varmistan tämän ettei kukaan niin luule.

      Poista
  38. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ahavaa paheksuttiin myös aika lailla koska kirjoitti cis-normatiivisesti ennen kaikkea itsestään ja "miehestään", vaikka olisi "pitänyt" kirjoittaa ilmeisen ymmärtävästi "transnaisen" prosessista. Olen lukenut kirjan, ja minusta se oli kirjana sellainen, että varmasti julkaistaan. Ei ollut kuitenkaan Ahavan paras teos esteettisesti.

      Hurmeesta olet oikeassa. Teatterimies menee psykoosiin ja palaa takaisin. Ihan totta, kuulostaa hyvältä.

      Tuntemattomuudesta on vaikeampi ponnistaa, mutta monet sieltä nimenomaan ponnistavat. Vaikkapa Kalle Lähde alkoholistin elämästä jne. Toki monet tällaisista kirjoittajista myös kirjoittavat yleispätevästi ja tunnustuksellisesti, mutta osaavat kirjoittaa. Se komponentti on yhä tärkeä.

      Minustakin ikä tuo perspektiiviä, omalla tavallaan. 7 veljestä oli Kiven unelma. Itse hän ei sitä saanut elää, elämä ei päättynyt suureen sovintojuhlaan vaan kuolemaan ja pettymykseen ja sairauteen.

      Haluan kuitenkin sanoa, että osaat kirjoittaa ja on ihan mahdollista, että kustantajakin sen huomaa, jos romaanisi joskus hänelle lähetät.

      Poista
    2. Kivelle kirjoittaminen oli ainoa jäljellä oleva arvokas asia elämässä (ei mahdollisuutta avioliittoon, ei omaisuutta, velat niskassa), sekin vietiin pois niin hyvin kuin mahdollista (ja osaltaan myös sairastutti Kiveä), vaikka hän sai toisaalta myös paljon tukea ja oli ensimmäinen varsinainen ammattimies alallaan ja kova tekijä olikin.

      Poista
  39. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuota pitää työstää. Mutta Kivi oli tavallinen ihminen, oletan.

      Pettymys ei ollut mikään yksittäinen asia vaan kokonaistilanne. Tie meni tukkoon hyvin monella taholla, viimeisenä siinä, että Veljekset jäivät junnaammaan, ystävät vetäytyivät kriittisillä hetkillä ja uudet tekstit eivät tehneet kauppaansa - Ahlqvistin lyttäys ja vaino ja vihapuhe, joita oli jatkunut alusta asti eivät asiaa auttaneet. Velat olivat niskassa, Kivi oli Charlotta L:n elätti Fanjunkarsissa, varaa ei ollut lähteä muualle, sillä olisihan Kivi lähtenyt jos olisi pystynyt. Tämä oli todella monen asian suma. Kivi yksinkertaisesti masentui. Hänellä ei ollut paikkaa mihin mennä, tuli lähtö sairaalaan ja sieltä veljen pihamökkiin loppuajoiksi. Meni työkunto ja sairaalassa loppukin ihmisyys.

      Poista
    2. Kivi haaveili avioliitosta, mutta se oli täysi mahdottomuus hänelle. Hän pettyi omiin kykyihinsä huolehtia itsestään, hän petti monet lupaukset. Hänen psykofyysinen tilanteensa oli pitkään ollut herkillä, hänellä oli toistuvia vakavia sairauksia ja saattoi olla myös borrelioosi. Monia terveitä alueita oli myös Kiven persoonassa ja elämässä, mutta ne eivät kantaneet kuin tiettyyn pisteeseen.

      Olen saanut mielestäni aika laajan kuvan mahdollisista syistä, jotka veivät Kiven siihen tilaan, mihin hän lopulta joutui.

      Paljon on tietämätöntäkin Kiven elämässä ja persoonassa on ristiriitoja.

      Poista
  40. Kiven vanhemmat olivat kunnon väkeä. Isä oli tuurijuoppo, muttei paha, lähettivät poikansa opin tielle. Kivi petti vanhempansa - ei mennyt katsomaan lupauksistaan huolimatta sairasta isäänsä eikä hankkinut hänelle hoitoa, ja taisipa pettää muitakin lupauksiaan heille. En usko, että Kiven taustassa oli sen kummempaa traumaa, edes äiti ei häntä fyysisesti kurittanut. Hän ei ollut välttämättä kaiken kaikkiaan mikään kovin hyvä ihminen kaikin osin. Oli ihan normaali itsekäs ihminen. Osasi pelailla ja käyttää ihmisiä omiin päämääriinsä, myös sitä hän oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kyllä keksinyt mukaan yhden ison pettymyksen, jota ei ole aiemmin esitetty, mutta sitä en tässä vielä paljasta. Käsikirjoitusta on noin 250 sivua. Kyllä siitä kirja tulee, lukijat saavat sitten arvioida tykkäävätkö vaiko eivät. Kivestä on kirjoitettu aiemminkin hyvin - Veijo Meren jutuista pidän kovasti vaikka hän ei aina pitäydykään tosiasioissa vaan kirjoittelee aika tavalla omiaan, saa kuitenkin asian hengestä kiinni.

      Poista
  41. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta tuokin. Olen itsekin ottanut aika paljon Kiven omista kirjoituksista (esim. luontosuhde ja tapa ymmärtää elämää). Minulle Kiven kestävintä antia ovat hänen runonsa, ja tietyin osin 7 veljestä, ja onhan se kokonaisuutena todella hieno saavutus, tuskin sitä koskaan ylitetään suomeksi kirjoitetussa kirjallisuudessa, mikäli eri aikojen kirjallisuutta on mahdollista verrata.

      Poista
    2. Kivestä on kirjoitettu todella paljon. Historioitsijoiden ja psykiatrien toimesta nyt viime vuosinakin. Sieltä tulee minusta ihan asiallista tietoa Kiven persoonasta. Ja nimenomaan ristiriitaista ja monipuolista tietoa. Minusta ainakin todella kiinnostavia havaintoja. Minusta Kiven suurin ulottuvuus ei ole hänen persoonansa, koska ei se ole mitenkään "erityinen" paitsi että tietenkin on erittäin hedelmällinen sekoitus - suurinta on se mitä hän teki kirjoittajana. Hän oli valitettavasti aikaansa edellä, siitä koitui yksi tragedian elementeistä. Kivi ei ollut menestyskirjailija, joskin sai myös kunniaa ja kannustusta. Voisi sanoa, että jäykkyys ja ennakkoluulot katkaisivat hänen taipaleensa. Kivi eli menestyksestä, tarkoitan kirjallisen työn menestystä, mahdollisuutta kirjoittaa - se tie häneltä katkaistiin hyvin konkreettisesti ja banaalisti, ei jäänyt liikkumavaraa, terveys meni ja kyky jatkaa.

      Poista
  42. Jope, katselin äsken puoli yhdeksän uutiset. Ulkomaan korona-asioista oli tietoa Espanjasta (rajoitusten purku, lapset pääsevät ensimmäisen kerran kuukauteen ulos aikuisen seurassa), Saksa (rokotuskokeilu), USA (maahanmuuttokielto), Venäjä (tilanne maassa kirjeenvaihtajan kertomana, videokuvaa). Aika paljon siis ukomailta 25 minuutin lähetyksessä. Minä tallennan päivittäin klo 15 koronaerikoislähetyksen ja katselen illalla, siihen mahtuu enemmän asiaa, haastatteluja yms.

    Jari, luvut ja kaaviot, joita kaipaat ovat hankalia televisiolähetyksissä, koska kuva pitäisi pysäyttää tarkasteltavaksi.
    Hesarissa on koko sivun kokoinen 'Koronavirus lukuina' päivittäin. Siinä on tartunnat ja kuolemat maittain. Myös iltapäivälehdet julkaisevat näitä samoja tilastoja nettisivuillaan.

    Juuri loppui A- studion pitkä katsaus eri maista, mm. Tanskan avatussa kouluissa oltiin pitkään. Nyt haastatellaan Sanna Marinia.

    Olen tyytyväinen Suomen mediaan ja tiedän, että kaipaisin niiden laajuutta ja luotettavuutta muualla asuessani.

    VastaaPoista
  43. Joo ok, Marjatta. - Olen ollut vähän tietohuollon suhteen huolissani koskien alueeni mummoja ja vaareja. Siis täällä pohjalaismaisemissa...

    VastaaPoista
  44. Ja painui mailleen kalpeikka ilta, ja tul´yö, aamun tumma äiti....

    Tuossa Sisu-pastissia Aleksis-keskusteluun.


    Marjatta, juuri noin kuin mitä mediasta sanot, mutta jos katsoi uutisia näkökulmasta mitä minä toin esiin, olivat ne siltikin, kuin kautta rantain aika suomikeskeisiä. Meidän rajoituksia verrattiin siinä koko ajan muiden maiden rajoituksiin...

    Itse olen kaivannut tämän jättiläiskatastrofin murhenäytelmän uutisointia ihmisten, sairastuneiden ja uhrien tasolta. Se on se mitä minun mielestäni ensisijaisesti tapahtuu, ei se mikä on jonkin maan rajoituspolitiikka, vaikka sekin on tärkeää.

    Mutta samaan aikaan on tuo totta myös mitä esiin toit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itselläni on sellainen juttu, että täytyy vähän ottaa etäisyyttä tähän koronaan. Tietoa tulee tavallaan liikaa. Kaipaisin olennaista. Mutta ymmärrän, että se on tällaista hakemista ja sohimista ja jatkuvaa jäsentämistä, kun on uusi virus vastassa ja jälki on rumaa. Sitä ei nyt saisi unohtaa: jälki on pahimmillaan todella rumaa. Kyllä lehdistössä on tästäkin ollut, kun on etsinyt. Muutama tuttu vähän kauempaa on sairastanut ja on tullut sellainen lausunto itseäni noin 7-8 vuotta vanhemmalta mieheltä, että oli kuolla, oli jo valmistautunut siihen, että kuolee. Kertoo jotain taudin rajuudesta, kun oikein iskee. Sairausaika noin kuukausi. Toipuminen myös pikku hiljaa.

      Kyllähän meillä on tässä käsillä todellinen tapaus, jota sietää eri näkökulmista katsoa.

      Poista
  45. Itse en kehtaa edes kokonaan tunnustaa omaa heikkoa sidettäni Kiveen. Ehkä Vesan kirja sitä elvyttää.
    Tiedän jääneeni jostakin hyvin merkittävästä paitsi kun en ole Kiveen erityisesti syttynyt. Olen sillä tasolla pintaa. Ja kai muutenkin.
    Hyv yöt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten tuolla sanoin, Kivi on minulle ennen kaikkea runojen, 7 veljeksen ja toki muunkin tuotannon Kivi. Todella kova tekijä, vaikka omalla tavallaan myös oman aikansa ihminen (näkyy tietyt maneerit). No, maneereitakin hän käytti ja kirjoitti myös selviä tilaustöitä ja sen luonteisia, koska hän rahoitti toimintaansa kirjoittamalla - piti kirjoittaa myös sitä, minkä haisteli yleisölle kelpaavan. Kivi ei kuvitellut itseään miksikään neroksi vaan oli minusta kirjoittamisen ammattilainen, joka otti haasteita vastaan, kokeili erilaisia lajeja ja selvisi koetuksesta hyvin - nyt sen näkee tässä aikaperspektiivissä erinomaisesti.

      Poista
  46. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  47. Jari, kommentit ovat poistuneet keskuudestamme, niitä ei enää ole, älä kanna tästä huolta.

    VastaaPoista