keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Toinen laji joka ehkä olin





Hetken liikennevaloissa
sama valo kuin kahdeksan vuotta sitten
sama viileä aamun tuoksu, melankolia
en tavoita nuorempaa itseäni

seuraan liikkeitä pienoismallissa
kuin tielle putoaisi käärmeen nahkaa    Ystävät vaihtuivat
mutta ensimmäisenä kadotin itseni, toisen lajin
joka ehkä olin

Minun pitäisi nähdä
pahat valkoiset olennot
leijumassa kaduilla ryöstäen ja halveksuen

minun pitäisi osallistua kaukaiseen muutokseen
mutta olen itseni

Kuljen hiljaa
yhä painavamman lasi-ikkunan läpi
huoli minussa virittää kerroksia

en tiedä mikä minusta tulee
ei paha valkoinen haamu
ehkä hiljaisuutta jonkin rajan takana

betoniseinälle puhkeaa kirsikkapuu
silmujen ruskeiksi portaaleiksi    kaikkialla leviää
toisteinen pienoismalli



8 kommenttia:

  1. "mutta ensimmäisenä kadotin itseni, toisen lajin
    joka ehkä olin

    - - -

    minun pitäisi osallistua kaukaiseen muutokseen
    mutta olen itseni"

    Ja moni muukin rivi on tuttua. Luen itseni kautta, tietenkin. Tavoitan joidenkin maailman hahmottamiseen liittyvien muutosten hetket tästä mitä kirjoitit. Oma olemus, oma itse siellä on entisellään, mutta se taso jolla katsoo ja näkee maailmaa on toinen. On tullut paremmin informoiduksi ja on tullut kodanneeksi sellaisia vaikkapa tulevaisuudewn kuvia, joita ei aiemmin tullut nähneeksi. Kun se vanha, tuttu ja turvallinen asetelma hajosi, siitä toden totta seuraa melankoliaa. Vanha malli oli niin helppo.
    Valkoinen kohina (turvallinen, kyllä! vieraantuneisuus) muuttui "valkoisen" haamun aikaan. Tarkoitan tietenkin sitä ettei tunnista valmista annettua tulkintakoodistoa enää ilman muuta oikeaksi.
    Ystävät eivät vaihtuneet mulla juurikaan, mutta ymmärryksen varmemmat lähteet ja tuo "pitäisi"-konditionaali kyllä vaihtuivat toisiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä on jonkin uuden tekstin alku, saa nähdä minkä. Rivit toimivat varmasti pintana moneen suuntaan ja voivat tästä avautua ties mihin. Tästä voisi lähteä Hämärään limittyvä runoelma nro 2.

      Poista
    2. Autofiktion suuntaan tai avoimemmin sellaiseen suuntaan että lukija voi ottaa kokijan paikan.

      Poista
  2. Mulle toi mun selitys siitä mitä luin oli hyvin selvä: se kuvasi sitä maailman hahmottamisen muutosta, jonka olen kokenut 2010-luvulla, varsinkin sen loppupuolella.
    Yleis- ja lightvasemmistolaisesta hengailijasta tuli realistisempi ja kriittisempi valmiiden näkökulmien ja selitysten suhteen. Vapaa liikkuvuus minuun jäi, mutta maailma ja sen tilanteet eivät olekaan niin selviä enää. Uusi tila ei ole relativistinenkaan, mutta en tunnista automaattisesti sitä (valmiiksi annettua) hyvää, pahaa mitä minun pitäisi tuntea, koska haivainto ja valmis näkökulma eivät täsmää.

    Yksityisellä tasolla tämä on johtanut tiettyyn melankoliaan menetyn maailman suhteen, jota kuvaa vaikkapa tuo "ystävät vaihtuivat."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta on tuokin, miten kuvaat - istuu minuunkin monin tavoin.

      En voi sanoa, että olisin kotonani tässä ajassa. Toisaalta kyse on ajan muuttumisesta, toisaalta siitä, että itse vanhenen ja alan nähdä asiat toisin.

      Ei viittäkymmentä lähenevä perheellinen ihminen ajattele samaan tapaan kuin 20-30-vuotias sinkku tai rennosti parisuhteessa elävä maailmanmatkaaja.

      Kyllä 2010-luku on ollut uusi sivu minunkin elämässäni, ja ihan en hahmota vielä mitä on tämä 2020. Ehkä se voi kuitenkin olla jollain tasolla niitä, jotka myöhemmin lasken vielä elämäni parhaimpiin.

      Me emme tiedä, miten historia isossa mitassa etenee. Olen varovaisen toiveikas, että ihmisissä heräävät normaalit perusvaistot. En tarkoita, että jatkaisimme huolettomasti ja mistään välittämättä, vaan että tajuaisimme mikä on kenellekin mahdollista.

      Tykkään suunnittelusta, en haaveilusta. Jos kerran aika on kriittinen ja sitä on kuulemamme mukaan jäljellä vain vähän, tärkeintä on hallittu ja laskettu muutos, josta selvitään pienimmällä mahdollisella tuholla - kaikenlainen asioiden äkkinäinen romuttaminen luo vain lisää kaaosta.

      Pitäisi olla määrätietoinen. Eikä etsiä ratkaisuja sieltä, mistä on aina tullut vain mahdotonta sotkua. Äärikapitalismi on riistoa, äärimmäinen kommunismi on sortoa. Pitää mennä siitä välistä ja miettiä asioita uusiksi ja toivoa, ettei kovin pahasti satu. Mutta kyllä ennen kaikkea pitäisi saada planeetan väkimäärä kohtuulliseksi ja kuluttaja-niminen otus historiaan.

      Poista
    2. Tää oli hyvä.
      Tuossa ihmisen perusvaistojen heräämisessä on se toivo, jos se jossakin on. Lajityypilliset toimintamallit syrjäyttävät arvoideologismin (en tarkoita enkä toivo arvottomuutta). Ihminen alkaa pitää huolta siitä mikä sekä uusintaa että säilyttää itseä, omaa lähipiiriä ja sitä kautta myös lajia. Ideologinen hevosenpaska ei mene enää läpi.
      Vaistottomuus ja nihiloinnit eivät ole enää ihanne, jolla kilpaillaan, luonnollinen todellisuus saa mahdollisuuksia ideologiahimmeleiden sijaan.

      Poista
    3. Yhteiskuntia pitäisi rakentaa olemassaoleville resursseille ja säätää sitten sen mukaan. Nythän tilanne ei ole valitettavasti näin.

      Ihan yksinkertaisesti: toisia on liikaa (kaikilla mittareilla), toiset kuluttavat liikaa (kaikilla mittareilla). Helppo sanoa, vaikea ratkaista.

      Poista
  3. Kannatan ennen kaikkea yhteiskuntasuunnittelua, ihmisten tukemista ja kannustamista, mutta myös vastuunkantoa ja osallistumista ja osallistamista. Hyvin konkreettisina ja ympäristöä ja tilannetta reflektoivana toimina.

    Kriisejä kohdataan kylliksi ilman ylenmääräistä ideologisuutta, vaikka ei senkään erilaisia ilmentymiä voida tietenkään millään väistää.

    Minusta on vain yksinkertaisesti väärin ottaa sateenvarjokäsitteeksi sellaisia itse itsensä historian saatossa tuhoisiksi osoittaneita ismejä kuin fasismi ja kommunismi, olivatpa ne sitten internationalistisempia tai paikallisempia. Järkeä voi käyttää.

    Monet keskeisistä kysymyksistä palautuvat vastuuseen paikallisesta ja globaalista. Näihin kysymyksiin löytyy hyviä osavastauksia niin vasemmalta, keskeltä kuin oikealta. Kyse on siitä, miten palapeliä kootaan missäkin tilanteessa ja osatilanteessa.

    Ideaaliyhteiskunnat ilmenivät Pohjoismaissa karkeasti sanoen 1970-1980-luvuilla ja toki senkin jälkeen, mutta monista edistysaskeleista huolimatta on myöhemmin otettu takapakkia, tai monet jo idullaan olleet ongelmat ovat realisoituneet ja kasvaneet entisestään noista vuosikymmenistä. Liiasta on tullut kaikilla tasoilla liikaa...

    VastaaPoista