sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Olen juntti



Kun mietin paikkoja, joissa käyn ostoksilla, huomaan olevani monin tavoin vantaalainen juntti: Havukosken Lidl (toissijaisesti lähihuoltsikan Alepa ja harvoin ostoskeskuksen Prisma jos sinne tulee asiaa), Tokmanni, Puuilo, Saiturin pörssi. Autoa ei hankita Veholta tai Vantaan Airport Autokeskuksesta, vaan Tuusulan Sulantien pikkuliikkeestä tai Malmin Kamuxilta... Niin, ja kuitenkaan tämä ei tarkoita sitä, että olisin keski-ikäinen makkaraa syövä ja kaljaa kittaava vatsakas suomimies, rooli, josta ei saa yhtään sosiaalista pääomapistettä paitsi miinuspisteitä, rooli johon suomimies niin mieluusti lykätään, kun se on läski tai epäkiinnostava tai isänmaallinen ja asuu taajamassa ja on joka tapauksessa väritön ja tunteeton ja kykenemätön ajattelemaan ihanteellisesti ja globaalisti ja eettisesti - sillehän nauretaan julkisesti tai sen kohtuuttomasta ja kurjasta elämästä kerrotaan surkeita tarinoita, se on toisten elämän ankeuttaja, lapatossu ja kolonialisti. Se ei pääse mainokseen kuin kaljamahan kantajan ja makkara kädessä seisovan tylsimyksen roolissa... Tai tapoihinsa kangistuneena uutuuksien kummastelijana... Niinpä niin, tämän roolin takana suomijuntti voi olla vaikka minkälainen, ja se onkin hieno salaisuus. Se osaa myös lukea ja kirjoittaa ja tehdä monenlaista, myös mielessään... Kaikki ei näy päälle päin. Tykkään tästä menosta.





6 kommenttia:

  1. Tää oli hyvä ja hauska.
    Noin niitä pisteitä jaetaan, ja otetaan pois.

    Ihminen, kulttuurisellaiseksikin ylennetty, voi olla sen sijaan henkisesti hyvin lidl. Kuluttaa ajatusten alennustuotteita, halpateoriaa ja halpaideologista tuontitavaraa, joita kuplissa kulutetaan kuin salaattipöytää tofugrillausjuhlissa. Ei auta vaikka ympäristö on omenapuukylä. Loiva on loivaa.

    Makkaranpurijan, jota ei ole mukaan kutsuttu, sisällä voi asua vaikka mitä salaisuuksia.
    Itse olen ihmismieseläin: syön kaikkea, myös vihreää.

    Noissa kaupoissa useimmissa käyn minäkin. Viimeksi eilen ostin repun (en ole yleensä kaupungissa reppumiehiä, mutta töissä pakottavat penteleet läppäriä kantamaan eestaas, I hate it!) Saiturin pörssistä. Oli pakko ostaa halpisreppu. Tokmannilta saa hyviä poolopaitoja. Tai en tiedä onko ne hyviä, lähes ilmaisia kylläkin, mutta kyllä sellainen vuoden kestää. Kauluspaita vielä päälle niin näytät ihan siistiltä.

    VastaaPoista
  2. Minulle tämä rahatietoisuus tulee lapsuudesta saakka. Pakko katsoa, mistä saa kohtuuhintaan. Aika paljon mainitsemissani liikkeissä on myös suomalaista tavaraa - ei tarkoita, että tarvitsisi ostaa kiinalaista.

    Viimeksi kun kävin lähi-ABC:n Alepassa täydentämässä jollakin pikkuostoksella ruokavarastoa, kuulin äidin sanovan tyttärelleen, joka kinusi jotain:
    - Ei me osteta täältä, nää on täällä ihan törkeän kalliita.

    Minulla on sama juttu. Sanon, että ostetaan näitä sitten Lidlistä, kun seuraavaksi mennään. Saan kyllä kuulla nuukailustani lapsilta, mutta toivon, että he oppivat samalla tarkan taloudenpidon.

    Nuorempana ostin merkkivaatteita ja olin tyylikäs. En taida olla enää. Ei kiinnosta. Ostan vaatteet edullisesti ja käytän loppuun - aika kauan niitä saa pitää ennen kuin hajoavat. Tiedän, että vaateostoksissa olisi parantamisen varaa, ainakin yhteiskunnallis-eettisesti, mutta niillä käyttökerroilla, joilla vaatteeni kannan, syntyy ainakin kohtuullista ekologista jälkeä. Myönnän, että ostan teepaitani ja muut edullisesti, joten pakko siellä on olla halpatyövoimaa taustalla.

    Vaimo tekee meillä villavaatteita, mulla onkin kesää lukuunottamatta melkein aina vaimon kutomat villasukat jalassa.

    VastaaPoista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Jari, en usko olevani ankeuttaja, vaikka toki yksi tehtävistäni on toimia jonkinlaisena todellisuusperiaatteena lapsille, joilla on vaikka minkälaisia haluja eikä tietenkään selkeää käsitystä siitä, mikä on mahdollista sillä kokonaisbudjetilla mikä taloudessa on.

    Joskus on toki ollut tiukkojakin vaiheita, mutta minusta onnellisuuden kokemus on harvoin ollut kiinni rahasta. Myönnän kyllä senkin, että kun ei tarvitse jatkuvasti huolehtia elatuksen murheita, jää aikaa muuhunkin henkiseen. Pitkät ja pätkittäiset apurahakaudet perheen kanssa ovat olleet rankimpia, silloin ei ole ollut jatkuvuutta, vaan paljon energiaa meni sen murehtimiseen, että mitä puolen vuoden päästä. Eivät nämä kokemukset tietenkään ole verrattavissa köyhyyteen ja näköalattomuuteen.

    Lapsilla pitää olla sellainen peruselämä, ettei heidän tarvitse esimerkiksi jonkin puuttumisen vuoksi hävetä itseään ja kokea itseään erilaiseksi. Ei tämä tarkoita kuitenkaan uusinta iphonea.

    VastaaPoista
  5. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista