maanantai 16. joulukuuta 2019

Karhunkiven teemat palaavat takaisin: opetuksen inkluusiosta


Romaanini Karhunkivi julkaistiin 2016. Sen teemoina olivat lasten psyykkinen pahoinvointi, lastensuojelu, perheiden jaksaminen sekä utopistiset opetusjärjestelyt, jotka tunnettiin ainakin Vantaalla integraation ja inkluusion nimillä. Kotikaupunkini opetusvirastossa niihin hurahdettiin täysillä, koska uudet pedagogiset ideat yhdistivät säästöt ja demokratian. Ja Vantaa oli tämän edistyksellisyyden airut!

Voin sanoa ihan suoraan, että omalta osaltaan nämä utopistiset järjestelyt pilasivat vanhimman poikamme  nuoruuden siltä osin kuin koulu sen voi pilata, vaikka opettajat tekivät parhaansa hänelle osoitetussa lähikoulussa. Kiitos siitä opettajille ja fiksulle rehtorille. Vahinko tuli vain oman erilaisuuden paljastumisen, itsetunnon romuttumisen ja häpeän myötä, jotka kaikki tapahtuivat yläkoulun ensimmäisellä luokalla, nuoren kannalta kriittisellä hetkellä.

Mikä meni pieleen? Vantaa hajotti hallinnollisella päätöksellä erinomaiset erityisopetuksen keskittymät, poikamme kohdalla Veromäen erityisopetuksen keskittymän, ja siirsi valtaosan oppilaista lähikouluihin, joissa ei ollut laadultaan erityiskeskittymää vastaavia opetusresursseja eikä edes periaatteessa mahdollisuutta vastaavaan tasoon. Poikani häpesi omaa luokkaansa. Aloitus uudessa koulussa erilaisena kuin muut oli ensimmäinen kerta, kun hän tajusi, että poikkeaa toisista ja että hänen viiteryhmänsä on erityisluokka, johon on kerätty alueen häiriköt. Vaikka koulu järjesti opetuksen niin hyvin kuin pystyi, tilanne oli olennaisesti toinen kuin isommassa yksikössä, jossa erilaiset erityislapset järjestettiin tarkoituksenmukaisiin, oppimista tukeviin ryhmiin eikä heistä muodostunut ikään kuin tietyn alueen kaatoluokka, jonka on vain selvittävä heille rajatussa tilassa.

Itse näin tilanteen opetushallinnon ja sivistystoimen junailemana ideologispohjaisena kokeena, jossa koehenkilöinä toimivat erityisen tuen tarpeessa olevat lapset. Johtavan virkamiehen mukaan näiden neurologisista haitoista kärsivien lasten ja varhaisnuorten "tuli olla avoimia muutokselle", olihan kyse heidän ihmisoikeuksistaan, joita siihen saakka oli laiminlyöty, kun heille oli tarjottu diagnoosien mukaista opetusta ja tukea - virkamiehen mukaan väärässä paikassa. Sitä paitsi nyt resurssit vietiin kaikkien ulottuville.

Pakotettu ja aivan epärealistinen hanke kuorrutettiin demokratia-, ihmisoikeus- ja lastenoikeusretoriikalla. Aivan vastaavia hankkeita toteutetaan poliittisista syistä yhteiskuntamme eri tasoilla tänäänkin.

Olen monesti miettinyt, mitä pojalleni ja hänen halulleen kouluttautua kuuluisi jos hän olisi saanut opiskella yläkoulunsa ajan siinä osaavassa ja turvallisessa koulussa, joka tuhottiin lähikouluperiaatteen ja inkluusion, demokratian ja ihmisoikeuksien nimissä. En suinkaan syytä kaikesta opetustoimea, se olisi lapsellista, mutta toisaalta en voi muuta kuin kiroten sihahtaa: Saatanan ideologiset tunarit.

Olen kompuroinut läpi monen raivon ja toivottomuuden päivän ja unettoman yön, jotka olisivat olleet tarpeeksi raskaita ilman hyvien ihmisten järjestämää kampittamistakin.

Samalla tämä tapaus, se mitä Vantaalla tapahtui erityislapsille, oli ensimmäinen kosketukseni kunnallis- ja koulutuspolitiikan arkeen. Opin paljon yhteiskunnan päätöksenteon logiikasta. Samoin opin, että puolueet ja virastot ovat täynnä eri tavoin inhimillisiä ihmisiä. Jotkut ovat hyviä ja ymmärtäväisiä, jotkut ovat kylmiä ja kovia. Joissain puolueissa haihattelu ja uuden etsiminen ovat liki itsetarkoituksellisia toimia.

En viitsi mainita nimiä ja puolueita, mutta sain hyvin karun kuvan liki jokaisen puolueen toiminnasta. En ehkä kuitenkaan niin karua kuin kaupungin virastojen toiminnasta. Tärkein oppini oli oppia olemaan luottamatta poliitikkoihin ja ideologisiin suunnittelijoihin ja lobbareihin, jotka esiintyvät hyvinä ihmisinä.

Olimme vanhempina yhteydessä kaikkiin keskeisiin puoluetoimijoihin sekä opetustoimeen. Saldona yksi ymmärtäväinen kokoomuslainen, jonka tapasimme eduskunnassa, kaksi erittäin avuliasta vihreää, jotka eivät olleet tuolla hetkellä mukana kunnallispolitiikassa, ja systeemin sisällä yksi perussuomalainen, joka ainoana asiaa kaupunginhallitukselle valmistelleen elimen jäsenenä ymmärsi, mitä vanhempina ja huolestuneina kuntalaisina sanoimme. Tämä nainen  puolusti meitä julkisesti ja äänesti opetuslautakunnan esitystä vastaan.

Lisää nyttemmin monin osin epäonnistuneeksi osoittautuneesta ja huonosti resursoidusta inkluusiokokeesta tässä Ylen jutussa. Jutun lopussa on lista poliitikoista ja heidän käsityksestään erityisluokkien lisäämisen tarpeesta.

En kommentoi mitään muuta kuin että lista vahvistaa omat käsitykseni ja kokemukseni siitä, miten hyvin kansaa edustavat henkilöt ylipäänsä ovat kartalla siitä, mitä maassa tapahtuu.

Vantaalla katastrofi oli voimakaksikko kokoomuksen ja sosiaalidemokraattisen puolueen junailema ja siunaama, muut tulivat perässä joko ideologisessa hurmoksessa tai hampaat irvessä.

PS. Ymmärrän oikein hyvin, että poliittiset päätökset ovat aina kompromisseja. Yhteiskuntaa ei voida räätälöidä siten, että kaikki olisivat sataprosenttisen tyytyväisiä. Jotain uudistusta ei ole mielekästä jättää tekemättä aina kun jokin ryhmä sitä vastustaa. Ei kuitenkaan ole hyvä tehdä ratkaisuja siten, että esimerkiksi jokin ideologinen koe ohittaa realiteetit tai ammatti-ihmisten kuulemisen niin kuin tapahtui Vantaalla.



4 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Kiitos, Jari, mukavista sanoistasi. Neurologiset ongelmat ovat jatkuvia haasteita, ja niiden hoitaminen vaatii pitkäjänteisyyttä ja sitoutumista, koska äkkiä muodostuu poikkeavia ja sosiaalisesti haitallisia käyttäytymis- ja selviytymismalleja.

    Tuo kertomuksesi VITTU-kaverista oli mahtava. Parhaissa tapauksissa asiat lähtevät oikeaan suuntaan. Se edellyttää kuitenkin sitä, että ihminen saa itse kiinni jostain, joka pitää elämän tasapainossa. Aina lopputulos tai edes välitulos ei ole yhtä onnellinen. Elämä on siitä mainio asia, että aina on toivoa. Kukaan ei tiedä täysin varmasti yksilöllisen kehityksen lopputulosta (en puhu nyt kuolemasta), ja jokaisella on oma polkunsa. Ei voi muuta kuin auttaa ja toivoa, että polun pää löytyy hyvästä suunnasta.

    VastaaPoista
  3. Lapset pedagogis-ideologisina koekaniineina...ihmiskoe-eläiminä.

    Ja ei ole vielä kokeilut ohi. Jälkiä lapsuuksiin halutaan lisää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En voi kuin ihmetellä, miten pöljää voi korkeasti koulutettu väki joskus olla kun oikein hurahtavat. Uusia laboratorio-oloja järjestetään varmasti nytkin paraikaa. Toivottavasti pysyy maltti mukana maailman parantamisessa.

      Poista