tiistai 29. lokakuuta 2019

Tabu



Luen opiskelijoiden esseitä Timo K. Mukan Tabusta (1965). Olisi suoraan sanoen todella herkullista tehdä adaptaatio pienoisromaanista ja tuoda se nykyaikaan. No, tietäähän tuon miten siinä kävisi. Ei taitaisi selvitä ilman oikeudenkäyntiä tai ainakin jonkinlaista somelynkkausta, vaikka kirjoittaisi asiallisesti ja dokumentoiden, vain hieman asetelmaa muuntaen nykypäivän Suomea vastaavaksi. Eli teoksen kohtalo toistuisi, nyt vain toisista syistä, jos tähän ottaisi mukaan nykypäivän groomingia ja pedofiliaa, erilaisia uskonnollisia perinteitä ja niiden tabuja sekä yhteisötaustaksi vaikkapa suvaitsevaiset nykysuomalaiset. Ennen suuttuivat kirkonmiehet ja konservatiivit, nyt suuttuisivat suvaitsevaiston edustajat ja heidän mukanaan kenties muutkin asiaan jotenkin liittyvät.

Mukan luoma perusmalli traumatisoituneesta mielestä on kestänyt aikaa ja vaikuttaa yleispätevältä. Yhteisön, henkilönnimien ja paikkojen muutos näyttäisi, miten järkyttävän osuvasti Mukka kirjoittaa mutta myös millaisia ilmiöitä helposti ohitamme sekulaarissa ajassa. Tästähän voisi tehdä saman tien pari adaptaatiota eri uskonnoille ja uskontokunnille, niin olisi sosiologisesti uskottavampi eikä kukaan pääsisi perustellusti syyttämään mistään.

No pöh, sinänsä idea on todella typerä kun tarkemmin ajattelee. Mukan idea on kuvata tabun luonnetta monipuolisesti. Itse idea ei adaptaatiosta muuttuisi. Tai kenties adaptaatio koskisi lähinnä sen koettelemista, mikä on meidän aikamme taiteellisen sananvapauden taso ja mitkä voimat ryhtyvät vastustamaan sanankäyttöä.

On selvää, että tällaisella kirjalla pääsisi herättämään kohua. Voisi miettiä, olisiko teoksen kirjoittaminen sen arvoista. Toki Tabun versioinnilla saisi aikaan tärkeää yhteiskunnallista keskustelua, mutta kuka tahtoo joutua keskelle sellaista vapaaehtoisesti, kun vaikutusmuotona olisi sokki. Mukana pitäisi olla kirjallista intohimoa ja toki myös psykologista intohimoa itse aiheeseen, muutoin ei kannattaisi.







torstai 24. lokakuuta 2019

Kävelyajatuksia



Ulkoilma virkistää aivoja, ja kävellessä syntyy ajatuksia. Yksi ajatus, jonka sain mieleeni kun kävelin kauppaan ja takaisin, oli ihmisten jakautuminen. Luulen, että jakautuminen on reaktio. Ai mihin? Havaintoon tai tosiasiaan, varsinkin jos ne ovat pelottavia tai ylivoimaisia. Jos ajattelemme esimerkiksi katastrofeja, jotka planeettaa vaanivat ja jotka voidaan tiivistää tähän yhteen hienolta kuulostavaan sanaan - antroposeeni.

Sanasta löytyy ihminen ja hänen olemisensa ja toimintansa sekä niiden vaikutukset. Jos sanoo ääneen, että ihmisen vaikutus ihmis- ja eläinkunnalle, koko biosfäärille, on ollut jo pitkään vahingollinen, sanoo jotain, josta herää reaktio.

Osa jää pohtimaan, mitä tämä tarkoittaa, osa pakenee ja ajattelee, että hullu. Osa kääntyy vastaan, osa kysyy: Oletko todella puolellamme, missä on hyväsi ja pahasi?

Miltei kaikki reaktiot, joita nyt politiikassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa näemme, ovat reaktioita nimenomaan antroposeeniin: kiihtyvään kulutukseen, kiihtyvään taloudelliseen kasvuun, kiihtyvään luonnonvarojen kuluttamiseen, kiihtyvään tuottamiseen, kiihtyvään väestönkasvuun, kiihtyviin päästöihin, kiihtyvään liikkeeseen. Kiihtymistä pitäisi leikata ja kääntää suuntaa vähenemisiin. Siitä alkaa avuttomuus, ja kun alamme lähestyä näitä ongelmia, syntyy reaktioita: paniikkia, leiriytymistä, kieltoa, demonisointia, leimaamista, oman hännän nostamista. Toki myös ratkaisuja, ehdotuksia, ei-reaktioita.

Koska ongelmat ovat niin vaikeita, voin vain sanoa, että iloitsen jokaisesta konkreettisesta teosta, joka helpottaa tilannetta ja auttaa ihmisen nimeä kantavien ongelmien lievittämistä ja vähentämistä. Panikointi, leiriytyminen, denialismi, demonisointi, leimaaminen ja oman hännän nostaminen eivät auta, ne eivät ole varsinaisia tekoja, paitsi toki kiihtymisen suuntaan.

Pelkästään näistä asioista puhuminen herättää minussa epämääräisiä pahoja aavistuksia, huolta, jopa pelkoa. Toisaalta puhe helpottaa, mutta puhetta alkavat heti piirittää ihmisten reaktiot...


*

Luulenpa, että nämä ajatukset heräsivät ja löysivät muotonsa kävellessäni pitkin lehtikujaa siksi, että ensi sunnuntaina minun olisi tarkoitus osallistua Runoilijat ilmaston puolesta -paneeliin, joka järjestetään Helsingin kirjamessuilla sunnuntaina 14:30 - 15:00 Töölö-lavalla. Mukana ovat Ilja Lehtinen (puheenjohtajana), Katja Seutu ja Miia Toivio sekä minä.

Oma näkökulmani ilmastoon on nimenomaan antroposeeni, teollistumisen jälkeen alkanut geologinen ajanjakso. Minulle antroposeeni on kyllä myös kulttuurinen ja yhteiskunnallinen olotila, joka ulottaa vaikutuksensa kaikkialle: maaperään, vesistöihin, ilmakehään ja ylipäätään luontoon.

Meidän runoilijoiden pitää valita jokin teksti, joka kehystää omaa näkökulmaamme. Tästä tuli hankala juttu, koska minulla niin muuttuva ilmasto kuin kasvava väestö muodostavat kaksi yhtäaikaista osatekijää - molemmissa ongelmana on ihminen, toisaalta ihmisen laatu, toisaalta ihmisten määrä.

Joka tapauksessa päätin mennä tällä runolla. Voitte kommentoida runoa tai ajatuksiani tai mitä hyvänsä, kerron sitten myöhemmin, miten kirjamessukeskustelu meni. Tämä ikään kuin alkupalana niistä ristiriitaisista ajatuksista ja voimattomuuden kokemuksista, joita antroposeenin ajattelu minussa herättää:


Lähetän Tansaniaan kaksi vuohta ja koulupukuja

annan että pysyisit siellä missä olet

karrelle palanut maa

kaivinkoneet repivät viidakkoa


Vilja on puitu ja lastattu kuorma-autoihin

se rahdataan Kiinaan       Globaali etelä

antroposeeni    käsitteet joita käytämme

seminaareissa mutta emme ole yksi ihmiskunta

mieli sortuu ellei näe toivoa

mutta vasta kun on myöhäistä

tulee hätä

Nigeriassa ihmiset nimeävät lapsiaan

Meillä Ei Ole Tulevaisuutta

Epätoivo


Varis puutöissä

pihavaahterassa

oksa putoaa

varis jatkaa


Antroposeeni ei ole poikkeustila

se on hätätila     luiden päällä roikkuvaa

yltäkylläistä nahkaa

ei mitään mihin palata


Mitä Afrikassa ajatellaan

mikä on suunta

yhtä hyvin se voisi olla pohjoisesta etelään

tai idästä länteen tai kaksisuuntainen

mutta ei ole

paitsi kiinalaisilla

tuntemamme elämä alkoi Afrikassa

ja voi päättyä Afrikan myötä

nämä järjen antinomiat ja moraalin

sadat miljoonat

ryöstetyt ja piestyt

en osaa kohdata heitä lähimmäisinä

ketä muuta kyykytän yksinpuhelullani

kuin itseäni


Hiilipilvet lisääntymisen tuhovoima

kuin tuhatvuotinen kevätpäivä

tai aamu kun sadekausi alkaa

ja käsi lyö rumpuun

varoituksen ensi tahdin


+


Minulla on näkökulmia elämään

voin vaihtaa niitä

rajata ja unohtaa

mutta se mikä on maailmassa

on todellisuuskuvistani

riippumatta



perjantai 18. lokakuuta 2019

Maailman suunta (hiukan synkeitä mietteitä)


Aivan ensiksi. Aloin siivota kotia ja samalla hiukan ajatella. Ajatukset, jotka päähäni nousivat, ovat varmasti jossain muodossa olleet aiemminkin esillä blogissani, mutta aloin yksinkertaisesti miettiä erilaisten mielestäni poikkeavien tapahtumien tapahtumisen syitä ja motivaatioita. Korostan, etten nyt puhu mistään salaliittoteorioista, kun en sellaisiin ole tutustunut, vaan omista mietteistäni, jotka voivat olla aivan vääriäkin logiikaltaan.

Yksi esimerkki, joka on vaivannut minua todella paljon. Se liittyy valtioiden suvereenisuuteen, turvallisuuteen ja päätösoikeuksiin. Siis konkreettisesti tämä: Miten oli mahdollista, että Suomeen tuli 2015 yli 30 000 ihmistä, pääasiassa länsirajan yli, ja nyt on osoittautunut, että todella iso osa heistä oli saanut sotilaallisen koulutuksen kotimaassaan ja että suuri osa heistä oli kaikkea muuta kuin perinteisiä pakolaisia, ellei pakolaisiksi lasketa myös sotilaskarkureita? Nämä ihmiset jotka tänne tulivat, pääsivät maahan pääosin ilman yleensä tarvittavia ja mukana kulkevia henkilöpapereita, näin olen viimeaikaisista uutisista ymmärtänyt. Valtaosa heistä ei ollut Syyriasta. On erikoista, että nämä tosiasiat ovat hädin tuskin herättäneet minkäänlaista keskustelua. On siksi oletettavaa, että ne eivät myöskään vaikuta millään tavalla tulevaan politiikkaan.

Kysymykseni kuuluu tarkemmin: Mikä (sopimus) mahdollisti ja tarkemmin ketkä mahdollistivat tällaisen tapahtuman eli sen, että suuri joukko ihmisiä kulkee läpi turvallisten eurooppalaisten maiden ja saapuu Ruotsiin, josta heidät ohjataan - ilmeisen hallinnoidusti - Suomeen ja ministeritasolta tulee käsky sotilaille kantaa näiden tulijoiden matkatavarat yli rajan ja toiselta ministeriltä käsky kansalaisille pitää suunsa kiinni...

Minun on hyvin vaikea uskoa, että tämä oli sattumaa ja suomalaisten viranomaisten tyrmistymistä. Syyrian sota, joka laukaisi isoja tapahtumaketjuja, ei missään nimessä ollut vain Syyrian sisäinen asia, sisällissota, vaan maailmansota yhden valtion alueella. Voidaan spekuloida, oliko se suunniteltu, eri valtioiden ja tahojen intressien törmäyksestä syntynyt, vai oliko siinä myös jotain suunniteltua, jotain laboratorion kaltaista. Mikä siis oli pelkkää tapahtumien kulkua ja kertautumista ja ikään kuin sattumaa ja mikä suunniteltua?

Oliko esimerkiksi miljoonan ihmisen siirtymä Eurooppaan suunniteltu tai tahdottu tapahtuma? Minusta se oli ainakin osin tahdottu tapahtuma tai pikemminkin ikään kuin harjoitus. Millaiset tahot voivat järjestää tällaisen harjoituksen? En tiedä, mutta tapahtuman täytyy olla koordinoitu ja tapahtuman täytyy olla tahdottu, että se ylipäätään pääsee tapahtumaan. Euroopassa asiaa olivat mahdollistamassa suurten valtioiden johtajat, kuten Saksan liittokansleri Angela Merkel. En kuitenkaan usko, että Merkel yksin ideoi miljoonan ihmisen päästämisen Eurooppaan. Ehkä tämä harjoitus liittyy esimerkiksi Ranskan Macronin puheisiin 200-300 miljoonasta ihmisestä, jotka Eurooppa lähivuosikymmeninä tarvitsee ja tulee ottamaan vastaan?

Paljon voi toki sattua ja paljon voi olla myös reaktiota akuuttiin tilanteeseen, mutta jotenkin asia minua vaivaa. Esimerkiksi Suomen johdon toiminta oli linjassa Ruotsin ja Saksan toiminnan kanssa, käskyt ja malli ja vähintään paine toimia näin tulivat varmasti muualta kuin ministereiden omasta päästä.

Vaikka en puhu salaliittoteorioista, luulen, että nämä tapahtumat ovat ainakin osittain kansainvälisen, hallitusten keskeisen yhteistyön ja masinoinnin tuloksia. Monilla tahoilla on intressejä seurata, miten yhteiskunnat reagoivat suhteellisen massiivisiin, mutta kuitenkin tavalla tai toisella siedettäviin muutoksiin. Ajatukseni on, että yhteiskuntia ja niiden rajoja koeponnistetaan tilaisuuden tullen tulevaisuuden tapahtumia silmällä pitäen. Toki humanitaariset kriisit tarjoavat tähän mahdollisuuden, ja humanitaariset kriisit voidaan nähdä sinänsä aivan oikeutetusti myös hoidettavina velvollisuuksina, mutta on pantava merkille myös se, miten niiden hoitaminen suunnataan.

Henkilökohtaisesti näen, että vuoden 2015 maahantulon subjekteja eivät olleet ihmiset, jotka tulivat, vaan jotkut muut, jotka asian mahdollistivat ja järjestivät. Oli pääministeri Sipilän kutsu, joka kiiri läpi Lähi-idän arabimaiden, oli sisäministerin Orpon käsky rajavalvojille päästää tulijat maahan ja oli käsky sotilaille kantaa tulijoiden laukkuja ja oli käsky kansalaisille pitää turpansa kiinni, elleivät he tahtoneet olla rasisteja. Päivi Nerg on myöntänyt, etteivät hänen puhensa kaikkien tulijoiden taustojen tuntemisesta pitäneet paikkaansa. Siten koeponnistettiin yhteiskunnan sietokykyä ja valmiutta totella poikkeuksellisessa tilanteessa, ja tämä tapahtui hyvin monella tasolla. Valmisteluja liikkumiselle ja sen mahdollistamiselle tehtiin myös Euroopassa.

En väitä, että hankkeen aikaansaajat ja mahdollistajat olisivat ajatelleet suoraan esimerkiksi, että testataan, mitä Suomen kansa sanoo, kun neljässä vuodessa raiskataan tuhat lasta, nuorta, aikuista naista ja vanhusta. Kukaan ei ole lähtökohtaisesti näin paha, mutta hankkeen mahdollistajat varmasti tiesivät, että ongelmia seuraa, kun maahan päästetään valtava joukko sotilaallisen tai puolisotilaallisen koulutuksen saaneita miehiä tai ylipäätään nuoria miehiä, jotka voivat olla yhteiskunnassa, kuten Jari hyvin aiemmin totesi, kuin Uuno Turhapurot konsanaan. Kaikki maahantuloa kannattaneet eivät varmasti tienneet kyseisten ihmisten taustaa, sillä esimerkiksi SDP:n Miapetra Kumpula-Natri, Euroopan parlamentin jäsen, oletti tai tiesi lähinnä matkalle lähteneistä akateemisista, tulevista akavalaisista, jotka ratkaisisivat suomalaisen osaamisongelman.

Arvon lukijan on huomattava, että en suinkaan syytä näitä tulijoita ryhmänä enkä edes ajattele, että tulijat olivat ikään kuin yksi homogeeninen ryhmä. En ole rasisti. On silti selvää, että tietyistä ryhmistä tulee tietyllä todennäköisyydellä tietynlaisia ongelmia, ja se on kaiketi yhteiskuntakokeita tekevillekin selvää. Olisi hienoa lukea tutkimus siitä, kuinka moni suomalaisia raiskannut tulija on taustaltaan sotilas, tai millainen käsitys näillä raiskaajilla on naisista ja millaista heidän aiempi seksuaalinen elämänsä on ollut. Olisi hauska lukea tutkimus kaikista ideologisista ja käytännöllisistä valheista, tai ainakin koottuna valehtelijoiden parhaat kannanotot. Siinä olisi koko joukko ihmisiä kansalaisaktivisteista ja poliitikoista kirkonmiehiin. Valehtelivatko he tietoisesti vai olivatko vain typeriä?

En tiedä, ampukaa ajatukseni alas, jos ne ovat aivan pielessä. Minusta tuntuu vain yhä uskottavammalta, että itsenäinen, omista rajoistaan vastaava ja päättävä valtio - ellei kyse ole suoranaisesta sodankäynnistä ja sen torjumisesta - on epätoivottu vaihtoehto nykymaailmassa. Sitä testataan erilaisin kokein eikä suinkaan sen vahvistamiseksi vaan sen muuttamiseksi joksikin muuksi. Testaajia eivät ole vain jotkin muut, vaan myös suomalaiset ideologit.

Olemme siirtymässä yhä suurempiin yksiköihin, jotka edellyttävät vapaata liikkumista yli vanhojen rajojen, ja mikäli liikettä ei kylliksi synny, sitä järjestetään. Valtiot, jotka tahtovat suojata itseään, jotka tahtovat vastata ennen kaikkea kansalaistensa hyvinvoinnista ja määritellä, ketkä niiden alueilla ovat, eivät ole vain epätoivottuja, vaan epäsuosittuja tai jopa ongelmavaltioita. En tahdo näin sanomalla lakaista pois ihmisoikeusrikkomuksia, joita yksittäisistä maista löytyy vaan todeta yleisemmän asenteen.

Voi olla, että esimerkiksi väestöräjähdyksen ja ilmastonmuutoksen kaltaisilla ilmiöillä oikeutetaan yhä suuremman tason päätöksiä, jotka tavallaan ovat kriisitilanteessa välttämättömiä. Mutta voi myös olla, että väestökriisi, niin hankala kuin se onkin hoitaa, on myös tahdottu asia, jotta maailma voidaan jakaa uudelleen. Ainakin minusta tuntuu, että muutoin asiaan olisi jo puututtu. Väestökriisi on jotain, jonka vielä kohtaamme, ja jolle nyt runsaasti esillä oleva ilmastokriisi on vasta ikään kuin esileikkiä ja pientä valmistelua.

On selvää, että tällaisia globaaleja hankkeita eivät aja valtiot ja nimenomaan eivät itsemääräämisoikeuttaan vaalivat valtiot, koska ne ovat vastuussa kansalaisilleen. Näitä hankkeita ajavat ylikansalliset yhtiöt ja kansainväliset järjestöt, kuten YK, mutta varmasti myös tahot, joiden yhteenliittymistä meillä ei ole varsinaisesti hajuakaan. Järjestöillä, kuten YK:llä, on omat ohjelmansa, omat tiekarttansa, jotka tulevaisuudessa varmasti määrittelevät energiankäyttöä, liikkumista, asumista ja muita perustavia seikkoja ylikansallisesti ja yli perinteisten kansalaisoikeuksien ja esimerkiksi yli yksilöllisten omistusoikeuksien ja valtioiden oikeuksien. Noiden ohjelmien puitteissa tehdään jo laskelmia eri valtioiden vahvuuksista, resursseista ja sietokyvystä. Esimerkiksi Suomen vedet eivät välttämättä tulevaisuudessa ole Suomen kansallisomaisuutta.

Uskaltaisin väittää, että tulevaisuudessa asioista päättäminen viedään yhä kauemmas kansalliselta tasolta ja tavallisten äänestäjien ulottumattomiin. Silti ohjelmia voidaan kutsua demokratian lisäämiseksi ja edistämiseksi tai yksilöiden tasavertaistamiseksi. Todellisuudessa yksilöiden liikkumavara ja vapaus tehdä päätöksiä omasta elämästään pienenee huomattavasti.

Kaiken kaikkiaan minulla on sellainen aavistus, että pienille ihmisille ja valtioille opetetaan lähitulevaisuudessa, aivan niiden omista ja oikeansuuntaisista ponnisteluista ja hyvistä ratkaisuista ja käytännöistä huolimatta, mikä on niiden arvo ja paikka hieman isommissa puitteissa.

Henkilökohtaisesti toivon, että vaikka yksilöiden ja yksittäisten valtioiden elämää alettaisiinkin kontrolloida entistä voimakkaammin ylätasolta, voitaisiin maailma kuitenkin jakaa joihinkin suurempiin alueisiin sen mukaan, millaisia kulttuureja ja käytäntöjä ihmisillä on ollut elämänsä järjestämisessä. Näin vältyttäisiin suuremmilta ongelmilta. Luulen, että tämä toive on turha ja jopa globaalien ohjelmien vastainen. Toki luotan myös siihen, että jonkinlaista vastarintaa syntyy. Ainakin vielä se on mahdollista.

PS. On vaikea sanoa, miten sellaiset supervallat kuin Kiina, Yhdysvallat, Venäjä ja muut reagoivat kuvaamaani asiaan, mutta arvelen, että YK, EU ja monet bisnestahot vetävät asioita kuvaamaani suuntaan. Mainitsemissani maissa on myös patrioottisia ja suurvaltapoliittisia tendenssejä, globalistinen "maailmanvaltasuuntaus" ei ole itsestäänselvä. Pöydässä on todella monia pelaajia ja erilaisia panoksia, joten saapa nähdä, miten meidän kaikkien käy.



tiistai 15. lokakuuta 2019

Kulttuurisokki ekologisesta näkökulmasta



Katsokaapa tätä videota ekologisesta näkökulmasta. Minulle täysin tuntematon, Wildwood Vagabond -nimisellä youtubekanavalla esiintyvä nuori nainen Rachel kertoo kulttuurisokista, jonka koki palattuaan Texasiin vietettyään neljä vuotta Suomessa. Tuntuu, että teemme täällä aika monta juttua paremmin kuin texasilaiset Yhdysvalloissa, myös luonnon kannalta. Suomalainen hiljaisuus, asiat jotka ovat lähellä, suhde ruokaan ja sen tarjontaan ja määrään, samoin kuin päivittäin käytettävän ruoan pakkaustavat, ovat aivan omilla tasoillaan. Aurinko ei ehkä suutele ihoa täällä niin kuin Texasissa, mutta minulle menettelee hieman hellempi ja kaukaisempi kosketus. Tässä ei ole nyt mitään erityisen syvällistä, mutta erot elämisen tavoissa ovat melkoiset. Oma arvostukseni suomalaista, yhä melko yksinkertaista elämäntapaa kohtaan nousi edelleen. Mielestäni elämäntapamme voisi olla vielä paljon yksinkertaisempi ja käytännöllisempi ja vähemmän kiinni materiassa.




tiistai 8. lokakuuta 2019

Täällä ei enää halua asua



Ruotsin autopoltoista on nyt uutisoitu melko isosti jopa Helsingin Sanomissa. Uutiskynnys ylittyy, kun autoja palaa kerralla kymmeniä. Lehdestä tai uutislähetyksestä ei välttämättä saa niin voimakasta käsitystä asiasta kuin omakohtaisesti. Kerronpa tapauksen entisestä osoitteestamme.

Ennen nykyistä asuinpaikkaamme asuimme Vantaan Pakkalassa Krakantiellä. Alueella alkoi liikkua pyromaani, joka keskittyi lähinnä roskakatosten ja autiotalojen polttamiseen. Yhtenä yönä hän iski meidän taloyhtiöömme. Melko uuden taloyhtiön roskavaja paloi tyystin. Sehän on vain yksi roskavaja, jonka vakuutus korvaa, voi ajatella. Tilanne oli kuitenkin se, että taloyhtiön autoparkit olivat noin kolmen metrin päässä vajasta. Oli pelkästään onnea, ettei kuumuus sytyttänyt pysäköityjä autoja tai ettei esimerkiksi tuullut väärästä suunnasta. Oli tyyni kylmä talviyö. Pari autoa sai kyllä kuumuudesta vaurioita, ja vakuutusyhtiö hoiti ne. Parkkeeratuista autoista oli taas taloyhtiön laitimmaisen siiven päätyasuntoon vain muutama metri: jalkakäytävä, jonka kummallakin puolella pensaita. Päädyssä asui juuri paikalle muuttanut lapsiperhe, jonka auto sai vaurioita. Roskavajan sytyttäminen olisi voinut johtaa laajempaan ketjureaktioon ja tulipaloon koko taloyhtiössä. Itse en edes huomannut yöllistä paloa, vaikka tuhoutunut rakennus oli viidenkymmenen metrin päässä. Aamulla kun lähdin ulos, tutussa paikassa oli hiiltyneet tukipuut ja tiilikatto.

Miettikääpä tilannetta, jossa mahdolliset polttajat olisivat omia naapureitanne. Tämä on tilanne Ruotsin lähiöissä. Harvoin polttajia saadaan kiinni. Ihmiset eivät uskalla puhua.

Ruotsissa poliisi käskee asukkaita parkkeeraamaan autot riittävän kauas taloista, koska on jo sattunut palojen leviämistä autoista rakennuksiin. Poliisi kehottaa myös pysäköimään valoisaan paikkaan. Ehkä vihdoin aletaan asentaa kameroita ja liiketunnistimella toimivia kulkuvaloja parkkipaikoille vaikkapa valtion ja kuntien toimesta. Ihmettelen, ettei tätä ole jo tehty, ja ihmettelen myös, miksi ei ole asennettu verkkoaitoja ja portteja. Vai pelätäänkö, että silloin voisi syntyä kokonaisia palavia häkkejä? Vaikka kyse ei ole varakkaista alueista, varustautuminen on luultavasti tulevaisuutta, sillä aivan varmasti vakuutusyhtiöt alkavat reagoida asiaan. Astetta mielenkiintoisemmaksi tilanne muuttuu siinä vaiheessa, kun polttajat keksivät Teslat ja muut sähköautot. Siinä alkaa tulla lisää ongelmia palojen ja myrkkypäästöjen hallinnassa.

Tässä siis kaksi HS-juttua: https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006265032.html ja https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006264292.html

PS. Toisessa jutussa ongelmaa palautetaan myös opetustoimeen. En yhtään ihmettele opettajakatoa Ruotsin kouluissa. Olen itse seurannut opettajan työtä hyvin läheltä kohta viisitoista vuotta. Jos pätevällä opettajalla on mahdollisuus valita, opettaako hän suhteellisen rauhallisessa yksityiskoulussa tai rauhallisella alueella vai monin tavoin häiriöherkässä ja jopa vaarallisessa lähiökoulussa, niin ei ole vaikea arvata, mikä on ratkaisu. Ruotsin ongelma ei kylläkään johdu epäpätevistä opettajista, vaan yhteiskunnallinen tilanne ja monet opetuksen järjestämiseen liittyvät linjaukset ovat saaneet koko opettajan työn tuntumaan epämiellyttävältä monilla alueilla. Päteväkään opettaja ei voi tehdä ihmeitä, jos opetusympäristöt ja oppilaat ovat kyllin haastavia.

PS 2. Kenties autojen polttamisessa onkin kyse ilmastoteosta. Valveutunut ja ahdistunut nuoriso polttaa autoja, jotta vakuutusmaksut nousisivat pilviin. Kohta yhä harvemmilla on varaa maksaa huikeita vakuutusmaksuja ja autoilu jää historiaan. Maailma pelastuu sytytetty auto kerrallaan. Pieni tuli metsän sytyttää, sanotaan, eikä siinäkään ihan väärässä olla enkä tarkoita nyt tahallaan sytytettyjä maastopaloja.

PS 3. Jos joku ajattelee, että Ruotsin autopoltoissa on kyse yksittäistapauksista ja hyvin monenlaisten tekijöiden yhteensattumista, niin ei ole. Tämä on laajalle levinnyt kulttuurinen ilmiö. Ruotsin poliisitiedotteita ja monia muita lähteitä seuraamalla saa oikeastaan joka viikko todistaa kymmenien autojen tuhopolttoja. Alueet eivät pysy samoina. Kaupunkitilan terrorisointia tapahtuu niin isoissa kaupungeissa kuin pienemmissäkin paikoissa.  En usko, että kyse on mitenkään yksinkertaisesti pyromaniasta, vaikka toki sellaisiksikin polttajat voivat ajan mittaan ja makuun päästyään kehittyä. Kukaan tuskin tietää, mikä on vialla autopolttajien päässä, kun suurinta osaa ei saada kiinni.

PS 4. Eihän näistä tapahtumista kannattaisi edes puhua, jos kyse olisi vain jostain "diskursiivisesta" tai sosiaalisesti jaetuista tunteista, jotka heräävät "erilaisuudesta" ja kyvystä sietää sitä. Mutta kun nämä ovat hyvin konkreettisia tapahtumia, joita tulee ja tulee vaan säännöllisesti. En tiedä, kuinka moni on seurannut tulipaloa tai räjähdystä kaupunkirakenteessa tai ylipäätään asutulla alueella. Se on hyvin pelottavaa ja todellakin tuntuu fyysisesti. Tämä palojen sytyttely on varmasti sekä psyykkistä reagointia että tietoista, matalan tason terroria ja tilan haltuunottoa. Joka tapauksessa paikkojen polttaminen sytyttää pelkoa kanssaihmisissä ja samalla halua paeta, mikäli siihen on mahdollisuus. Näissä paloissa kiteytyy pienoiskuvana kriisiytyvä yhteiskunta, joka on ajanut itsensä tahattomasti erittäin vaikeasti hoidettaviin ongelmiin. Hankalinta on se, että palojen sytyttäminen on niin kiinteästi ja ennakoimattomasti kiinni arjen rakenteissa. Puuttuminen vaatii valtavia resursseja, mutta myös rajoitteita, joita on hankala asettaa vapaassa yhteiskunnassa. Ennen kaikkea puuttuminen vaatisi vallitsevan ajattelutavan muuttamista, mikä tekee kaikesta entistäkin hankalampaa.

Auttaisiko, jos ruotsalaislähiöihin tuotaisiin lisää nuorisotaloja, lisää opettajia, lisää vapaa-ajantoimintaa, lisättäisiin etsivää nuorisotyötä, perustettaisiin jalkapallopuulaakisarjoja ja rakennettaisiin keskelle ongelma-alueita poliisilaitokset ja tehtäisiin partioinnista säännöllistä. Luultavasti tällä kaikella olisi merkitystä. Mutta kyllähän tällainen lisäresurssointi myös paljastaisi täydellisesti sen, millaisiin haasteisiin yhteiskunta on joutunut.

Toisaalta: jos ongelmia tietoisesti luodaan, on ne sitten myös määrätietoisesti ratkaistava.



maanantai 7. lokakuuta 2019

Poliittisen ideoinnin ja todellisuuden ristiriita


Tässäpä blogi asiasta. Ottamatta kantaa muuhun, sanon vain että usein on helppo esittää asioita, joiden seurauksista ei tarvitse kovin seikkaperäisesti juuri nyt välittää, mutta joiden esittäminen on oman aseman kannalta välttämätöntä tai hyödyllistä ja vieläpä kansaan menevin perustein.

Jos miettii esimerkiksi keskusteluja vaalien alla, niin ajatus siitä, mikä on populismia, näyttäytyy uudessa valossa. Voisi väittää, että jokainen puolue on enemmän tai vähemmän populistinen ja pyrkii ennen kaikkea oman valtansa kasvattamiseen. Puheet ovat käytännössä mitä sattuu, enimmäkseen myönteistä ideointia ja oman hyvyyden esittelyä, jossa kytkentä todellisiin vaikutuksiin ja toimintaehtoihin sekä niiden vaatimiin uhrauksiin on kaukana taka-alalla.

Tämä on tietenkin tiedetty aina, mutta ongelmien ratkaisuun tarvitaan pitkäjänteistä teknologista kehittämistä, yhteiskuntasuunnittelua, osaamista ja kestävää rahoitusta. Pelkät sloganit eivät auta ja riitä, vaikka ovatkin tärkeitä jonkinlaisen poliittisen tahdon ilmaisijoina ja asioiden uudelleen suuntaamisen alkuun sysääjinä.

Esimerkiksi energian tuotannon suhteen Suomi tarvitsee jo sijaintinsa vuoksi melko vankkoja perusratkaisuja. Jokainen voi miettiä, miten ratkaistaan puhtaan ja tehokkaan energiantuotannon yhtälö kivuttomimmin maassa, joka on todella pohjoisessa ja jossa on kylmiä kuukausia vähintään viisi. Se on hyvin toisenlainen yhtälö kuin eteläisemmässä Euroopassa tai globaalissa etelässä. Aurinko- ja tuulivoima voivat olla energiantuotannossa pienessä roolissa, mutta ne eivät muodosta perusratkaisua. Nyt jotkut vihreätkin ovat alkaneet puhua ydinvoiman puolesta, ja ymmärrän sen hyvin, vaikka ydinvoimatuotannon prosessit ovat pitkiä eikä tämäkään energiamuoto ole täysin ongelmaton.





perjantai 4. lokakuuta 2019

Melankoliaa




Muistan reilun kuudenseitsemäntoista vuoden takaa ajat, jolloin kuuntelin usein muiden muassa Surujen kitaraa ja Baddingin Illan varjoon himmeään -biisiä ja muita melankolisia kappaleita. Reilun vuoden ikäinen poikani, joka ei olisi tahtonut olla millään erossa minusta, saattoi tulla luokseni ja sanoa kyynel silmässä: Älä toita tätä uhullitta mukiikkia. Hän oli saattanut olla äitinsä kanssa viikon puolitoista Kainuussa, kun kirjoitin väitöskirjaani. Yleensä ostin hänelle tuliaislahjaksi jonkin pikkuauton, kuten Kuppavookkahin tai Meetun, kuten hän autoja kutsui. Mainitsemieni kappaleiden melankolia vetoaa minuun yhä, varsinkin tietyssä mielentilassa. Ja aika, niin, mitenpä sen sanoisi paremmin: "paljon mennyt päivä toi, vaan kuitenkin kuin hukkaan mennyt ois"...




keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Kuka hyvänsä



Tuo edellinen postaus alkaa olla kommenttiketjuineen jo niin pitkä ja hankalalukuinen, että ajattelin kirjoittaa tähän tekstin, johon voi kommentoida mitä hyvänsä, mitä nyt sydämellä sattuu olemaan. Olkaahan hyvät, kuka tahansa, sanat omalla vastuulla.

En tiedä, onko muilla tällaista kokemusta, mutta itse ilahdun kun näen lapsia ulkona, kadulla, keskenään leikkimässä tai joko kouluun ja harrastuksiin menossa tai äidin tai isän työntämissä rattaissa. Tuntuu, että on jotain toivoa, että kaikki eivät ole lamaantuneina tai huumautuneina tuijottamassa yhdentekevään ja omaan itseen päättyvään tulevaisuuteen. Äideissä ja isissä näen rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat katsoa itsensä ulkopuolelle. Tavallaan tämä on paradoksaalista, koska tiedän mikä planeetan väestötilanne on ja miltä tulevaisuus näyttää. Mutta samalla tiedän, mikä on Suomen väestötilanne ja maamme elämänmahdollisuudet, mitä suhteellisen hyvä yhteiskunta ja rakastavat vanhemmat voivat tarjota. Kun näen lapset, tiedän ennen kaikkea, miten hienoa ja vaikeaa on olla vanhempi ja miten jokainen elämä voi haarautua mihin vain, miten miltei mikään ei ole omissa käsissä ja kuitenkin jotain on, voi ainakin antaa jotain, ja tässä ristiriidassa, kuten kaikissa ristiriidoissa, on jotain vapauttavaa.