sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Hämärä ei tanssi enää - kritiikistä ja reflektiosta (muokattu 20.9.2019)



Tänään Vesa Rantaman kritiikki Hesarissa pallotteli hyvin Hämärän kytkentöjä ja pystyi luonnostelemaan sille tietyn paikan, ainakin maailmankatsomuksellisesti - iso ansio runoudesta kirjoitetulle lehtikritiikille. En onneksi päätynyt Rantaman arviossa oikealle enkä vasemmalle vaan suunnilleen siihen missä olen - on hyvä olla siinä, missä näkee paremmin kuin olemalla oikealla tai vasemmalla. (En väitä tällä minkäänlaista paremmuutta ihmisenä.) 

Rantama päättää arvostelunsa näin:


"Ennemmin kuin vasemmiston talousjärjestelmän tai oikeiston monikulttuurisuuden kritiikkiin, Haapala katsoo kristilliseen perisyntiin, eikä puhuja julistaudu muita paremmaksi. Ihminen on järjestänyt asiat niin, että jos hyvin käy, hän voi hetken nauttia kohtuuttomasti ennen kuin kaikki on ohi:


”Antroposeeni ei ole poikkeustila / se on hätätila luiden päällä roikkuvaa / yltäkylläistä nahkaa / ei mitään mihin palata.”


Toivoa löytyy lopulta omasta mitättömyydestämme. Haapala puhuu ”Jumalan historiasta”, josta emme tiedä ”missä se ­toteutuu emme edes (--) mitä ­kysymys tarkoittaa”. Jos maallisessa elämässä on tragedian tavoin alku, keskikohta ja loppu ja jos loppu näyttäisi juuri nyt korostuvan, ikuisuusperspektiivissä kysymyksenasettelu on toinen."


No, en kyllä kehota ketään kohtuuttomaan nautiskeluun vaan pikemminkin vaatimattomuuteen, mutta mitä muutakaan elämämme täällä lännessä on kuin nautiskelua, olimmepa kristittyjä, vasemmistolaisia tai oikeistolaisia - tämä on osa tragediaa, myönsimme sitä tai emme tai esitimmepä kuinka eettistä hyvänsä.


Kaiken kaikkiaan olen iloinen arviosta - ehkä olen sitten sivistysporvari sikäli kuin sivistynyttä keskiluokkaa siksi kutsutaan.

Olen noussut hieman ambivalentisti määriteltynä työväentausta eli tavallisesta ei-omistaja-suvusta, fiksuista, ahkerasti työtä tekevien, materiaalisesti ajatellen taloudellisesta nollapisteestä ponnistavien ihmisten joukosta, saanut rokotuksen sekä ideologista oikeistoa että vasemmistoa kohtaan (niin että nielisin niiden ajattelun sellaisenaan) mutta säilyttänyt kristinuskon idean: elämä on ruumiillista, elämä on tragediaa, mutta siinä on sovituksen mahdollisuus, jos ei muuten - ihmiskunnan tasolla - niin henkilökohtaisesti koettavana metafyysisenä salaisuutena ja toivona, ainakin niiden mahdollisuutena.

Minua vaivasi Hämärässä temaattisesti ajatellen ennen kaikkea vasemmiston ja oikeiston kyvyttömyys nähdä kokonaisuutta. Sama vaiva on tietenkin todellisuudessa: mahdolliset ratkaisut kaatuvat poliittisiin kampituksiin ja toimijoiden omiin intohimoihin, sokeisiin pisteisiin sekä täysin ristiriitaisiin ratkaisuihin, jotka johtuvat oletetussa ideologiassa pitäytymisestä tai ajattelun kaavoittumisesta, kun todellisuus on jo muualla.

Emme ehkä enää ihmiskuntana pysty pelastamaan planeettaa muuttumatta joksikin muuksi kuin nykyisiksi ihmisiksi. Suurin pelkoni on ajan loppuminen kesken. Silloin ratkaisuksi tulee väkivalta.


PS. Rantaman esiin nostama anhavalainen modernismi on minulle henkilökohtaisesti melko vierasta - Rantaman mainitsemaa Hyryä arvostan kirjoittajana todella paljon, ja hän on vaikuttanut proosaani tai ehkä meitä pikemminkin kiinnostavat samankaltaiset asiat. Otavan julkaisevien runoilijoiden joukossa en koe olevani erityinen esimerkki modernismista, saati että olisin "viimeinen otavalainen modernisti". Hämärässä kielellisesti paljon lähempänä ovat vasemmistolaiset Saarikoski ja Sonnevi, aiemmin Valekuolleissa Tranströmer. Missä mielessä nämä yhteiskunnallisista kysymyksistä kirjoittavat runoilijat ovat modernisteja, postmodernisteja tai metamodernisteja, on oma juttunsa. Itse olen lähinnä metamodernisti eli runoudessani käytetään sekaisin modernistisia ja postmodernistisia keinoja, mutta mukana on vakava eksistentiaalinen ja yhteiskunnallinen tematiikka. Saarikoskeen minua yhdistävät arkiset ja autofiktiiviset elementit, joita hyödynsin teoksessani paljon. Sikäli kyllä muistutan Anhavaa, että olen piilottanut runoihin mitallisia jaksoja tai mitan haamu kummittelee siellä täällä ja kieli on tiivistä - kieleni on kuitenkin pikemminkin traagista ja tunteen jännittämää kuin niukan asiallista ja viileää.

Eniten tahdoin kokoelmassani kuitenkin unohtaa kaikki runoudet ja kirjoittaa sillä ajattelun äänellä, joka päässäni on viime vuodet soinut ja tuoda esiin, että runous voi luoda inhimillistä ääntä, figuroida huolta ja olla aitoa yhteiskunnallista keskustelua olematta erityisesti oikeistolaista tai vasemmistolaista. Sivistysporvarillisuuteen kuuluu siis kaiketi vielä ajatus mahdollisuudesta luoda inhimillinen ääni.




54 kommenttia:

  1. Ihmisiä voi syntyä korkean syntyvyyden maissa edelleen määrättömästi ja siellä voidaan problematisoimatta ja ilman seurausvastuuta kymmemiljardisoida planeettamme, ihmiset voivat lähteä, ja lähtevätkin, tämän vuoksi laajasti liikkeelle ja muokkaavat uusia väistöalueita omien uskomustensa mukaisiksi ja samaan aikaan kaikki voivat vieläpä sekä säilyttää uskonnollisen tai ideologisen fundamentalisminsa että liittyä läntiseen arvo- ja kulutusjuhlaan.

    Mahdotonta. Ihan mieletön kuva.

    Ilmastonmuutoksen torjunta, hidastaminen ainakin, tämän em. rinnalla on tärkeää, mutta tarjoaa ratkaisua vain yhteen rajattuun osaongelmaan.
    Juuri tämä traaginen myöhästyminen joka väestön suhteen on jo tapahtunut saa ajan loppumaan kesken.

    VastaaPoista
  2. Jope, erittäin hyvä tiivistys:

    "Ihmisiä voi syntyä korkean syntyvyyden maissa edelleen määrättömästi ja siellä voidaan problematisoimatta ja ilman seurausvastuuta kymmemiljardisoida planeettamme, ihmiset voivat lähteä, ja lähtevätkin, tämän vuoksi laajasti liikkeelle ja muokkaavat uusia väistöalueita omien uskomustensa mukaisiksi ja samaan aikaan kaikki voivat vieläpä sekä säilyttää uskonnollisen tai ideologisen fundamentalisminsa että liittyä läntiseen arvo- ja kulutusjuhlaan.

    Mahdotonta. Ihan mieletön kuva."

    Sama ilmastonmuutoksen torjunnassa: fossiilisia tullaan käyttämään niin kauan kuin se on halpaa ja suhteellisen helppoa.

    Ilmastonmuutosta vastaan käytävää taistelua invalidisoi sekin, että Kiina ja Intia ja ketkä muut ties on vapautettu vastuusta 2030-luvulle saakka (ja kenties siitäkin eteenpäin?) - ja ne ovat megasaastuttajia ja Kiina varsinkin ohjaa kilpailua - ja tämä vaikuttaa myös USAn haluihin hoitaa ilmastoasioita.

    Tilannetta pitäisi päästä purkamaan realismin pohjalta

    VastaaPoista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jari,

      Jari ja Jope eivät tanssi enää on joskus kirjoitettava, ilman muuta! Siitä tulisi hauska runo, täysin pidäkkeetön.

      Mielestäni kuvasin kirjassani suurta hätää siitä, miten maailmalle käy. Se ei liity oikeastaan mihinkään oikeistolaiseen tai vasemmistolaiseen näkemykseen vaan siihen pelkoon että tulee kaaos, joka soossaa ja muussaa kaiken. Eliökunnan yksi osa eli ihmiskunta on niin menestynyt olennoimisessaan, että se kääntyy kaikkien tappioksi, myös muiden eliöiden. Siitähän tässä on kyse pelkistetyimmillään. Ja sitten kaikenlainen poliittinen ja kulttuurinen pintakuohu pyörii sen valtavan tapahtuman päällä.

      Poista
  4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  5. Väestöteema tuli minun mielestäni Hämärässä selvästi esiin. Tai erilaiset väestöteemat.

    Tämän ajan paradoksi on että ne sittenkin liitetään jonkinlaiseen ääriajatteluun (ei välttämättä nyt tämän kirjan kohdalla) ja yleensä vielä "laitaoikeistoon" ja sen erilaisiin sisäisiin perusteluihin.

    Minusta väestönkasvuvälinpitämättömyys ja väestönkasvudenialismi ovat mitä kovinta ääriajattelua, vaikka sen edustajat varmaan kokevat pehmeän paketin ympäröivän ajatteluaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisi toivottavaa, että myös vasemmisto käsittäisi mitä Saarikoski sanoi kirjoittaessaan: "maailmankatsomuksesta on päästävä eroon, jotta näkisi maailman"

      Tuntuu luultavasti ideologisesti pahalta ajatella, että luotaisiin tosiasioihin pohjaavia pragmaattisia ratkaisuja. En tiedä, selviäisivätkö asiat sittenkään, mutta ainakin se auttaisi alkuun.

      Nykyisin asia menee vielä sosiaalisen median kautta siten, että siellä huudetaan oikeaoppisesti ties minkä hyvyyttä ja pahuutta, mutta kuitenkin sitten käytännössä eletään miltei päinvastaista etuoikeuselämää lentoineen ja matkoineen ja kulutuselämyksineen. Tämä ei koske tietenkään pelkästään vasemmistoa, mutta kun politiikka on sellainen tarra, jonka identiteettimerkki lätkäistään tottumuksesta kaiken päälle ja homman ajatellaan olevan sillä hoidettu, niin onhan se huolestuttavaa. Ja kun sillä ideologian tasolla on vielä sellainen harhakäsitys, että kun vaan ollaan hyviä ja uskotaan parasta ja muistetaan haukkua vastapuolta, ei tässä lopulta ole mitään hätää...

      Väestövälinpitämättömyys, johon kietoutuu kulttuurivälinpitämättömyys, on kauheaa. No, se on täysin vallalla eikä siitä yksioikoisesti voi syyttää mitään poliittista ryhmää.

      Poista
    2. Tuo kolmannessa kappaleessasi esittämäsi asia muistuttaa rippituolia ja anekauppaa 2000-luvun tyyliin.
      Hyvyyden huutaminen ja pahoista irtisanoutuminen suoraan tai satiirilla on se rippi, tunnustus ja päästö, ja kun se on sekä itse kerrottu että kertomalla itse itselle myönnetty, tunnustauduttu tunnistettavaksi oikeaan porukkaan, sitten voi taas revitellä ja leikkiä tämän ajan leikkejä, joista elämysmatkailu se ehkä tyypillisin.

      En sano etten voisi itse lähteä reissulle jos toisellekin tms. (en ole niin vahva moraaliltani), mutta en myöskään itke somessa hiilidioksidikyyneleitä pelkän ilmastomaailmankuvan varassa.

      Poista
    3. Jope, kyllä kai sitä itse jos toinenkin tekee vaikka mitä syntiä tietoisesti tai tiedostamattaan. Mutta kun ollaan niin voimakkaasti jotain vastaan, esimerkiksi tätä hiilidioksidia, maailman suurinta saatanaa, niin sitten sitä odottaa johdonmukaisuuden nimissä että... No, en ala kenenkään tuomariksi, parempi on kun ei sano mitään, ettei kalahda omaan nilkkaan. Totta puhuen ei tämä maailma kaadu meidän lentämisiimme, mutta muistuttaa sopivasti siitä, että ne jotka koneeseen hyppäävät, kuuluvat alle 5 prosentin etuoikeutettuihin ihmiskuntaa.

      Poista
    4. "...kuuluvat alle 5 prosentin etuoikeutettuihin ihmiskuntaa."

      Ja tuosta joukosta löytyvät vieläpä ne kovaäänisimmät rikkaimman prosentin tai promillen tuomitsijat.

      Sorry. Väärää tietoisuutta mulla taas:)

      Poista
    5. Noin on. Taisi olla jopa niin, että noin 3 pros. ihmiskunnasta lentää. Jokainen tajuaa mikä kasvupotentiaali lentomatkustelussa on. Siihen panostetaan varmasti - huolimatta siitä, mitä se tarkoittaa ilmastolle.

      Vihreimmät malttavat odottaa sähkömoottoreiden saapumista reittilennoille:) Tai ehkä hybridien: kerosiinilla nousut ja laskut ja muut sähköllä...

      Poista
  6. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  7. Jari, Tranströmer on aikamme pyhää tekstiä (ainakin mulle), saa olla varovainen kun sitä kääntelee.

    Mitä tapahtuu ihmiskunnalle, kun jotain poistuu syvyydestä? Tuleeko jokin pintaan vai kätkeytyy entisestään?

    VastaaPoista
  8. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jari, et suinkaan loukannut. Mutta jos joskus illalla tahdot lukea jotain, niin Eläville ja kuolleille on hieno teos. Romaanisia kaaria on todella upea yksittäinen runo.

      Poista
  9. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on lempirunojani. Itse asiassa melkein jokainen kokoelman runo on todella hieno. Ei niitä tarvitse täysin ymmärtää, mutta tuossa Romaanisissa kaarissa on myös upea ihmisyyden julistus, olkoonkin että ihmisessä on myös pimeitä holveja.

      Poista
  10. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jari, ilman muuta pitää laulaa nimenomaan perimmäisen olemuksensa mukaan ja myöntää myös, että ihmisolemus voi järkyttyä, jopa järkkyä tai vähintään muuttua kohtaamiensa asioiden myötä. Pitää ainakin olla niin rehellinen kuin voi.

      Poista
  11. Minusta olet kirjoittanut sellaisen runoteoksen, jota humanistisen kriitikon on arvioitava varoen ettei joudu ilmaisemaan mitään arveluttavaa.

    "Ennemmin kuin vasemmiston talousjärjestelmän tai oikeiston monikulttuurisuuden kritiikkiin, Haapala katsoo kristilliseen perisyntiin, eikä puhuja julistaudu muita paremmaksi. Ihminen on järjestänyt asiat niin, että jos hyvin käy, hän voi hetken nauttia kohtuuttomasti ennen kuin kaikki on ohi:

    ”Antroposeeni ei ole poikkeustila / se on hätätila luiden päällä roikkuvaa / yltäkylläistä nahkaa / ei mitään mihin palata.”

    "Johdonmukainen pessimisti ajautuu vihoviimeiseen ilonpitoon."

    Jotenkin tuo muinainen aforismini sopii tähän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juha,

      tätä minäkin jonkinlaisena pessimistinä toivon: "Johdonmukainen pessimisti ajautuu vihoviimeiseen ilonpitoon." Olenko sitten kyllin johdonmukainen on toinen juttu.

      Mitä ajattelet tarkemmin "humanistisen kriitikon" kohtaamasta vaarasta? - Olisi jännä kuulla! Ja vielä tuo "ettei joudu ilmaisemaan mitään arveluttavaa"...

      Poista
    2. Viittasit ilmeisesti Rantamankin määrittelyyn tuolla vaaralla ja varovaisuudella.

      Poista
    3. Juha, "vihonviimeinen" kuulostaa muuten todella monimieliseltä tuossa "ilonpidon" yhteydessä, tulkitaanko se myönteisesti vai kielteisesti ja mitä on "ajatuminen". Ilonpitoja on monenlaisia, ajautuminenkin latautuu tässä vähintään kaksimielisesti sisältäen myös ironian mahdollisuuden.

      Poista
    4. Ironiaa voi löytää hyvinkin. Turhatumista lähinnä. Mutta samalla loogista väistämättömyyttä.

      Tarkoitan tuolla kriitikon varovaisudella sitä, että jos runoelmasi aukaisee kuin raadon, täytyy olla jotain mieltä kaikesta, jonka suvaitsevana humanistina täytyisi julkisesti kieltää. Tuo kriitikko on jättänyt jotain sanomatta ihan varmasti.

      Poista
    5. Juha, näin varmasti on. Hyvin kuvattu lukijan tilanne. Ehkä kirjallisuuden yksi tehtävä on saattaa ihminen jonkinlaiseen vaaraan merkityksessä ajattelun mahdollisuus.

      Poista
  12. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä näkökanta, Jari! Jonkinlaisesta pisteestä käsin kirjoitus aina tulee, myös aforistiikassa. Se on hyvä huomata. Sanat eivät leiju ilmassa pelkkinä yleisinä totuuksina - vaikka monesti aforismejakin saatetaan lukea sellaisina. Toki tunnistetaan kirjoittaja, mutta ajatellaan hänen saavuttavan jotain yleispätevää oivalluksellaan ja havainnoija jää silloin ikään kuin taka-alalle.

      Poista
  13. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  14. Jari, kirjallisuuden hyvä ja erittäin merkittävä tarkoitus on yhdeltä osalta saavutettu, jos se onnistuu riisumaan ihmisen ismeistään. Huono kirjallisuus olisi näin miltei määritelmällisesti tendenssikirjallisuutta, ikään kuin valmiin ideologian kuvittamista. Toki myös tendenssikirjallisuutta on väliin ihan hauska lukea! Siinä ilmenee tietty koominen ristiriita kirjallisuuden mahdollisuuksiin nähden.

    VastaaPoista
  15. Jari, kirjallisuuden hyvä tarkoitus voisi olla juuri lukijan riisuminen kaikista ismeistä. Tendenssikirjallisuus olisi siten miltei määritelmällisesti huonoa kirjallisuutta, sillä se kuvittaa ideologiaa ja jättää käyttämättä kirjallisuuden mahdollisuudet. Toki tendenssikirjallisuutta on väliin ihan viihdyttävä lukea, jos pitää koomisista ristiriidoista mahdollisuuden ja toteutuman välillä.

    VastaaPoista
  16. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sosiaalisen realismin klassikoiden opetus lienee se, että palkintoja sataa niin kauan kuin pysyy doktriinissa. En epäile etteikö Neuvostoliitto tuottanut sinänsä kelpo tendenssikirjallisuutta kun se tuotti monia hienoja kirjailijoitakin.

      Poista
    2. Palkinnoksi voi katsoa senkin että saa pitää päänsä, asuntonsa, kynänsä jne.

      Poista
  17. Tendenssikirjallisuutta tehdään myös niin taitavasti, ettei lukija välttämättä edes tajua sitä.
    Päälleliimatun huomaa jokainen, mutta vaikkapa tämän ajan kuvaus, kuvattavien ihmissuhteet, aihevalinnat ja myös esteettiset ratkaisut voivat olla hyvinkin johdattelevia ajan päällimmäisen hegemonian äärelle.

    Voin olla täysin väärässäkin, mutta koen vahvasti kirjailijoidemme olevan kuin yhtä poliittis-moraalista ammattikuntaa muutamia tekijöitä ja muutamia irrallisia teoksia lukuunottamatta. Siis 2000-luvulla. Ja telkussahan monet heistä istuvatkin yhdessä rivissä eri formaateissa tai yksittäisinä johtavat keskusteluita HelsinkiLit-festivaalissa tms. aiheena populismi meidän aikanamme, hah.

    Silti tätä kaikkea ei koeta tendenssimäisyytenä vaikka sitä se nimemomaan on. Jo se että kirjailija on lähes aina julkisuudessa fiksuuden ja pitkään hautuneen sovittelevan ajatuksen perikuva, ja myös puheen ammattilainen, tarjoaa tendenssinä tahtomattaan sitä, että kirjallisuus, hyvä kirjallisuus edustaa suurinpiirtein samaa kuin yle ja hesari. Hurmeen teos mikä sai Finlandian tästä kuin malliesimerkki.
    Saa nähdä millaisen kirjaston, kuinka monta metriä uutta suomalaista kirjallisuutta saamme seuraavien vuosien ja vuosikymmenen aikana uudesta kotimaisesta kirjallisuudesta joka "keskittyy pohtimaan ilmastokysymyksiä yksityisen ihmisen näkökulmasta."

    Käsitykseni saa mielellään ampua alas jos olen väärässä.

    VastaaPoista
  18. (Tuohon Neuvostojen aikaan...ajatelkaapa että siellä kuitenkin sosiaalisen realismin seassa mm. Tarkovski sai tehdä silloin tällöin tarkovskileffojaan. Siis Brezenevin aikana! Ja heti kun siirtyi länteen, tuli hutileffa. Jos Tarkovski pystyi siihen Breznevin aikana, uskon että suhteellisesti vapaammissa oloissa myös meidän kirjailijoidemme pitäisi kyetä "meidän Breznevin" aikanamme, meidän hegemoniamme alla, tekemään omia ajan ja vallan ja median ei-tilaamia kirjojaan. Syvän yksityisellä tasolla se voi onnistuakin, ja se on aina mielenkiintoista, mutta "väärällä" eettisellä puolella on enemmän haastetta. Harva edes yrittää siksikään kun niin moni tekijä on valinnut oikean puolen ja oikeat viholliset. )

    VastaaPoista
  19. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  20. Taistolaisilla oli tavoite ettei porvari voi nukkua rauhassa heidän kirjoitustensa ja taiteensakaan vuoksi.
    Kyllä tämän ajan korkeintaan ilmastohuolestuja "porvari" tai muu vastaava viikonloppuhipahtava omenapuukyläläinen voi nukkua hyvin rauhassa suomalaisen kulttuuripanostuksen jälkeen. Ylen ja hesarin sanoma kirjallisessa paketissa vain.
    Samoja "painavia" aiheita. Ja taas niin fiksusti käsiteltyinä että näihin kulttuuririentoihoin tulla seuraavallakin kertaa. Sen jälkeen syömään. Viini, ruoka ja kirjat ja teatteri. Niin tärkeitä mulle...

    Hämärässä oli kyllä kohtansa, monetkin, joiden periaatteessa pitäisi häiritä porvarivasemmistolaisen kulttuuriunta.
    Vaikkei Vesa nyt Vantaan Hullupekaksi, Houellebecqiksi ryhtynytkään.

    VastaaPoista
  21. Erittäin hyviä ajatuksia ja huomioita, Jope!

    Yleensä tietyn aikakauden tendenssit voi tunnistaa vasta jälkikäteen, mutta minusta meidän aikamme tendenssit ovat niin vahvoja, että ne tunnistaa hyvin, jos katsoo yhtään perusrasterin ulkopuolelta. En tiedä, onko niiden mekanismeissa mitään uutta: ryhmäytyminen ja tietyn "totuuden" taakse asettuminen joukolla. Sisältö vain saa eri värityksiä.

    Kirjailijoiden kunniaksi täytyy sanoa se, että arvostan jokaista kirjailijaa, joka saa aikaan teoksen, koska teoksen loppuun saattaminen ei ole pikku juttu. Se vaatii tahdonlujuutta ja tietyn määrän taitoa. Ja sitkeyttä valtavasti ja kykyä kestää turhaumaa ja jäädä jopa vaille lukijoita. Tai kykyä sietää hylätyksi tulemista jne jne.

    Lukijana tunnistan kuitenkin hyvin, Jope, kuvaamasi tendenssi-ilmiön. On teoksia, jotka on ikään kuin sommiteltu hyvien tendenssiajatusten ympärille. Noistakin teoksista voi nauttia joiltakin osin, jos kirjailija on taitava henkilökuvaaja tai rakenteen sommittelija. Tulee mieleen nyt muutamakin esimerkki, vieläpä oikein kansansuosiota saavuttanut, mutta en mene nimiin, koska olen kirjoittaja itsekin.

    No, mainitsemasi Hurmeen Niemi on niin tendenssimäinen teos kuin olla ja voi, sen saattaa kai sanoa suoraan, koska se myös imartelee aikamme ajattelua tietyiltä osin ja moni on varmasti teoksesta iloinen. Olen asiasta itsekin kirjoittanut aiemmassa Versoja-blogissani. Taitavaa sanankäyttöä kyllä paikoin ja huumoria, varsinkin loppua kohden, alun hieman latistava wikipediatyyppinen luennointi ei kylläkään kolahtanut. Se mikä minua eniten teoksessa lannisti, on se että teoksen eetos on niin tätä aikaa ja sen henkeä ilmentävä, että tämä romaanina myyty essee voisi olla kollektiivisen hengen tuotos - ei niinkään kirjailijayksilön. No, Hurme on ainakin ajan hengen palkitussa teoksessaan ansiokkaasti sisäistänyt, on aikansa enemmistön äänitorvi jne.

    Tarkovski on taas esimerkki todellisesta taiteilijasta, jota ei peitonnut edes ympäristö. Tuollaiset ovat harvinaisuuksia.

    Minusta nykyrunoudessa on aidosti monia tekijöitä, jotka eivät ilmennä ajan henkeä niin orjallisesti kuin joissakin isoa myyntiä tavoittelevissa lajeissa eli lähinnä romaaneissa. Ei niitäkään voi kertalyttäyksellä käsitellä, on monia hienoja tarinoita ja kompositioita jne. Mutta sellainen omaleimainen ajattelu on harvinaista, joskin sitäkin toki löytyy, kun jaksaa kaivaa.

    Muut arvioikoot mitä itse tuossa Hämärässä tein, mutta ei se ihan perinteisen kässärin mukaan mene, jos alkaa todella ajatella, mitä sanon ja teen. Pikemminkin häiritsee tavalla tai toisella. Toivon ainakin niin.

    VastaaPoista
  22. Saarikoski huomattuaan valinneensa väärät hevoset vetäytyi yksityiseen ja sinne saarelleen Pohjanmeren rannikolla. Kun tämän ajan tekijät huomaavat että kaunis suvaitseva maailma ei vastaakaan kauniiseen kutsuun yhtä kauniisti, onkohan Saimaan saaret täynnä?
    Halaun nähdä tuon ajan vaikka samalla toivon että aikamme virallinen päätotuus pitäisi sittenkin paikkansa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. (Kirjantekijöille mullekin hatunnosto sinänsä työstä. Jokainen työ joka kovalla vaivalla saatetaan loppuun, oli se mikä tahansa, kertoo tekijästään myönteistä.)

      Poista
    2. Hämärässä on muutamakin säepari jotka löydettyinä jossakin toisessa yhteydessä voivat nostattaa kohun. Saa nähdä miten käy.

      Poista
    3. Saarikoski oli juonut itsensä loppuun. Luulen, että se teki hänestä kirjailijanakin lopun - olen varma, että hieman paremmassa kondiksessa hän olisi saanut vielä jotain aikaan, romaanin, draamaa, jonkun hienon runoteoksen.

      Saarikoskihan alkoi inhota päivänpolitiikkaa, näin olen ymmärtänyt. Kommunismista hän puhui loppuun saakka, mutta tarkoitti sillä "tähtien kommunismia". Tulee mieleen Nietzschen tähtiystävyys. Siis jokin kommunismin idea, todella epämääräinen ja ilmaan jäävä.

      Minusta Saarikosken ratkaisu oli ymmärrettävä. Hän tajusi mikä kusetus NL oli, mutta eipä lännessä näkynyt kommunismin saralla sen parempaa. Siihen päälle henkilökohtaisesti raskaat asiat, oma narsismi jne. Ne varmasti etunenässä.

      En sinänsä tahdo lähtökohtaisesti kritisoida kenenkään maailmankuvaa, olipa se mikä hyvänsä. Ihmisillä on oikeus maailmankuvaansa ja se tuo monille lohtua maailmassa, joka ei paljon lohtua suo. Kunhan tuota maailmankuvaa ei pakoteta toisille.

      Olen kuitenkin varma, että näemme tulevilla vuosikymmenillä sellaisia tapahtumia, että monien silmiltä putoavat suomukset, jos ovat pudotakseen.

      Poista
    4. En voi olla arvostamatta Saarikoskea runoilijana - se hänestä tuli, koska hän kulki läpi poliittisen heräämisen ja monen muun asian. Arvostan hänen rehellisyyttään. Hän ei missään nimessä ollut lopussa moralisti tai parempi ihminen vaan kesken, risana, neuvoton ja siinä mielessä myös viisas. Hän katsoi sinne missä vielä näki jotain merkitystä (menneet kirjailijat ja antiikki).

      Omassa kirjassani katson kirjoittaneeni nimenomaan kokonaisuuden. Sieltä ei ole tarkoitus repiä irti mitään irrallisia säkeitä. Toivottavasti näin ei tehdäkään, koska sanat kaiuttavat toisiaan nimenomaan tuossa kielellisessä universumissa. Siellä on monta ääntä päällekkäin.

      Poista
    5. Tavallaanhan Saarikoski kääntää lopun teoksissaan dialektisesti nurin myös oman 60-lukulaisen meininkinsä ja kommunistisen uskonvarmuuden, sen rippeet ovat joinakin kesken jäävinä ideoina kentällä, jossa ideologiat katkeilevat kuin kuivat oksat.

      Vielä Saarikoskea paljon laajempi vasemmistolaisrunoilija on Sonnevi. Pidän todella hänen Valtamerestään, ennen kaikkea siitä. Teos kietoo sisäänsä valtavan määrän lyriikkaa ja kokonaisen maailmannäyn.

      Poista
  23. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Korjaan virheen. Saarikosken kohdalla on siis puhuttava hautarististä.

      Poista
    2. Totta, niinhän se on. Itse en ole käynyt vielä Valamossa, olisi tietenkin pitänyt. Ehkä korjaan asian jokin päivä.

      Poista
  24. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jari, olisi kyllä ollut jännä nähdä, millainen ilmiö Saarikoski olisi ollut nykyajassa. Veikkaan, että hieman toisenlainen, kun aikakin on toisenlainen. Kukaanhan ei tiedä toisen ihmisen sisintä, mitä kukin etsii. Luulen, että Saarikoski oli materialisti hiukan mystisellä tavalla. En osaa sanoa hänen hengellisestä etsinnästään. Jotain jälkiä siitä on, mutta en mene sanomaan tämän enempää. Hän oli ennen kaikkea kommunisti.

      Tuosta kirjastani. Jari, älä vielä nuolaise! Voihan olla, etten ole kyllin askeettinen, kyllin jylhä makuusi. Sekin on mahdollista - tekstiä on 79 sivua! Saatat vaikka heittää kirjan seinään ja noitua: Perhanan jolppi, nyt se meni ja kirjoitti näin pitkästi asiasta, joka olisi ollut kymmenessä sivussa selvä... (Tämä huumorilla.)

      Poista
  25. "En sinänsä tahdo lähtökohtaisesti kritisoida kenenkään maailmankuvaa, olipa se mikä hyvänsä. Ihmisillä on oikeus maailmankuvaansa ja se tuo monille lohtua maailmassa, joka ei paljon lohtua suo. Kunhan tuota maailmankuvaa ei pakoteta toisille."

    Graham Greene kirjoitti juuri tuosta. Katolisilla, tietyssä ajattelussa ainakin, on käsitys, että siinä mitä ihminen intohimoisesti tekee voi olla heijastus jostakin suuremmassa, kohde voi olla siellä takana tietämättään vaikka Jumala. Siinä mielessä ihmisen voimakas maailmankuva on jollakin tavalla aina hieman pyhä. Silloinkin kun se sivustakatsojan mielestä voi olla täysin väärä.
    Itse olen kyllä aika kärkäs arvostelemaan (selitys tulee kohta), kuten tiedätte, pitää yrittää oppia asiassa, vaikka ei toki kaikkea myöskään hyväksymään.

    Tuo ruonouden päällekkäisäänisyys on se mikä sen niin usein, runouden eduksi, erottaa proosasta, vaikka toki siinäkin voi olla vastaavaa.

    Hyvä taide ei sinänsä edusta mitään ismiä tai politiikkaa tms. Siitä vallitsee melkein liikuttava yksimielisyys ja sen minäkin ymmärrän. Mutta se selitys.

    Tunnistan itsestäni ainakin osittaisen toiveen taiteen, vaikkapa nyt kirjallisuuden, tuottamaan sisäiseen ristiriitaan. Mitä merkityksellisempi kiista sitä parempi jne.
    Tässä voi olla taustalla oma "erikoistumiseni" kauan sitten vaikka Strindbergin aikaan ja uraan. Niinä aikoina kirjailijat keskenään, sen ajan media, politiikka, ylin valta jne, olivat kaikki toistensa kurkussa kiinni. Kova säätö päällä koko ajan. Mustat liput näyttää esim. siitä pienen välähdyksen. Kun tuota aikaa vertaa nykyiseen paneelikeskustelu-sivistykseen ja yksimielisyyteen, se on aika toinen maailma. Huonosti käyttäytyvä luokka voi olla kuulemma koulumaailmassakin mielenkiintoisempi kuin hyvin käyttäytyvä luokka.
    Ymmärrätte. Jos Antti Nylen on kirjallisuutemme hurja ääni, jään odottamaan lisää ääntä, ja paljon.

    Varsinkin näinä aikoina, vaikkapa niistä teemoista mistä täällä on puhuttu, toivoisi soraääniä kuuluviin. Ei kaikkea pitäisi jättää sille yhdelle kaikesta ulosblokatulle hourupäälle. Joka ei siis ole Nylen.
    Tiedän ja voin kuvitella miten allergisia tekijät voivat olla tälle toiveelle, vaikka samalla monet heistä kyllä huomioivat ajan hegemonian oikein hyvin ja mallikkaasti, mutta jos toisinajattelijuutta ihaillaan edelleen niin kuin tapahtuu, näyttäytyy monen tekijän hegemoniamyönteisyys siksikin hassussa valossa.

    Runous on tietenkin runoutta, jossakin määrin jopa eri manner kolmannella pallonpuoliskolla, mutta sekin voi koskettaa näitä teemoja kuten Hämärän eräät "päällekkäisäänitykset" tekivätkin.

    p.s

    Valtameren diggailusi on hieman pilannut, hah, Vesa ko. teoksen oman lukemisen. Olen lukenut sitä kirjastossa siellä sun täällä, mutta sivuilla nousee toistaiseksi liikaa mieleen, että ai hemmetti, tämähän on Haapalan kirjaikoni numero yksi. Mutta kyllä, on se vaikuttava, ja muutenkin kuin fyysisesti. Tranströmer ja Haavikko mulla on ollut jo onneksi messissä ennen näitä mieleenpiteenvaihtoja.
    Saarikosken proosa ja muut sen päivitykset tuli luettua kauan sitten. Runoutta valitettavasti vähemmin.

    VastaaPoista
  26. "Toisaalta suurin osa taiteilijoista ja kirjailijoista on esimerkiksi taloudellisesti siinä asemassa - huonossa tai vähintään epävarmassa asemassa - että he ohjautuvat tiettyyn suuntaan ikään kuin luonnostaan. Pidän tätä ihan relevanttina juttuna, joskaan yleisesti paskoiksi ajatelluille ideoille ei yleensä hirveää suosiota löydy.

    Minusta meillä on sellaisia konkareita kuin Saisio ja Krohn, jotka uskaltavat ottaa kantaa. Sitten on todella hienoja kirjailijoita, jotka eivät lähde ollenkaan tähän ideologiseen vääntöön. Se on minusta viisautta, ja he myös kirjoittavat monista tärkeistä asioista tinkimättä sinänsä yhtään mistään."

    Tämän ymmärrän, hyvin ilmaisit. Talous pitää minutkin paikallaan. Toimin siis samoin. Ja jos on olemassa elämässä oikea tehtävä, ei silloin kannata nopeiden tuulien mukaan mennä, eli tuo tinkimättömyys omassa tehtävässä, vaikkapa kirjatekemsisen tehtävässä on ehkä sitä kaikkein hienointa. TT tästä hieno esimerkki.

    (ja suosituksia otetaan edelleen vastaan:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lisäilin tuohon kommenttiini hiukan, se on nyt tuolla perässä sama jööti mistä on tuo sitaattisikin.

      Poista
  27. Jope, ymmärrän nuo perustelut erinomaisesti! Noinhan se on. Meidän kulttuurisessa tilanteessamme ennen kaikkea peesaillaan. On tavallaan huvittavaa, miten se valtaosa kirjailijoista ja mediasta ovat tietyn hegemonian puolella todella valtavirtaisesti - ikään kuin kilpailemassa hallitusten ja valtojen kanssa samojen asioiden ajamisesta ja samasta hyvyydestä. Jo se nostaa hieman ärsytyskynnystä. Varsinkin lukijana. Koska tendenssi, missä kaikki on ennalta selvää, vaikka tässä maailmassa mikään ei ole selvää. Minä uskon myös, että se mikä on näyttänyt erityisen selvältä tänään, ei ole sitä 10-15 vuoden päästä, sellainen on maailman luonne.

    Onko aikamme kirjallisuudessa tabuja ja toisinajattelua? Ei oikeastaan kai siihen malliin kuin ennen, ehkä on pikemminkin paheksuntaa, jos joku poikkeaa ruodusta. Tämä voi olla myös väärä näkökulma.

    Toisaalta suurin osa taiteilijoista ja kirjailijoista on esimerkiksi taloudellisesti siinä asemassa - huonossa tai vähintään epävarmassa asemassa - että he ohjautuvat tiettyyn suuntaan ikään kuin luonnostaan. Pidän tätä ihan relevanttina juttuna, joskaan yleisesti paskoiksi ajatelluille ideoille ei muutenkaan hirveää suosiota löydy. En kylläkään kannusta ketään kannattamaan mitään paskaa ideologiaa, löytyipä se mistä tahansa, vaan kirjoittamaan omana itsenään. Toisaalta, kaikki huolestuneet ihmisethän nyt ovat yleisesti huolestuneita tietyistä huolestuttavista jutuista, jotenka miten huolestuneet ihmiset jotka sattuvat olemaan kirjailijoita olisivat tässä poikkeus...

    Positiivisia esimerkkejä rohkeudesta. Minusta meillä on sellaisia konkareita kuin Saisio ja Krohn, jotka uskaltavat ottaa kantaakin, jos näkevät turhaa hihhulointia. Sitten on todella hienoja kirjailijoita, jotka eivät lähde ollenkaan tähän ideologiseen vääntöön. Se on minusta viisautta, ja he myös kirjoittavat monista tärkeistä asioista tinkimättä sinänsä yhtään mistään.

    Paha juttu, jos olen sinulta pilannut Sonnevin. Aiemmin taisin pilata Tranströmerin. Paljon on vielä pilaamatonta onneksi jäljellä! Jätän suositukset väliin. Minä puolestani luin sinun suosituksestasi Peter Handkea aika monta kipaletta. Jotkut kirjat vetivät mukaansa rehellisyydellään. Koska luin käännöksinä, jotkut eivät oikein toimineet.

    VastaaPoista