torstai 19. syyskuuta 2019

*ppr*pr***t**!



Jostakin syystä monia ihmisiä kiinnostaa nykyisin enemmän kulttuurisen omimisen perusteet kuin asioiden oppimisen perusteet. He eivät ole ehkä lukeneet, mitä Aristoteles kirjoitti -- "Oppiminen on jäljittelemistä", ja muistutan, että myös taide on Aristoteleen mukaan jäljittelyä (mimesis). Emme pääse mitenkään eroon tästä tosiasiasta.

Mitä enemmän ajattelen kirjallisuuden ja taiteen syntyä, itse prosessia, sitä vankemmin minusta tuntuu, että Aristoteles on asian ytimessä.

Nämä jälkikäteiset moralistiset arviot, kuten yritys kulttuurisen appropriaation etiikkaan, ovat taiteen tekemisen kannalta ulkokehällä niin paljon kuin niistä muuten voikin keskustella ja niin paljon kuin niillä voi tehdä identiteettipolitiikkaa.

Jäljittelyn hurma ei mieti omimista, taidetta luodaan aina jo sanotun, lainatun, muunnellun ja varastetun päälle, osana moninkertaista kudosta.

Vain epäitsenäinen ja ulkokohtainen taiteilija ajattelee riistämistä ja omimista ryhtyessään toimimaan.

Hyvät taiteilijat omivat, loistavat taiteilijat varastavat intuitionsa mukaan ja tekevät vuosisatojen ja vuosituhansien taidetta, joka ei palaudu mihinkään.

Taide joka on eli taide joka syntyy on ennen kaikkea toimintaa, ei oikeaoppiseen alkureflektioon pysähtyvää moraalisaarnaamista.


*Hiukan lämmitelty versio vanhasta blogitekstistäni.


7 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Kiitos, Jari! Antamasi esimerkit ovat mitä ilahduttavimpia - voisi jopa toivoa, että jotenkin noin käy!

    Muuten, lähetin sinulle sähköpostia yhden edesmenneen suomalaisnaisen hengentuotteesta, kun kyselit että mitenköhän tekstiä pitäisi tulkita.

    VastaaPoista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Juuri näin herrat. Mutta kyllä mua ihan kauheesti harmittaa, oikeasti, se jenkkikulttuurin meille omiminen, joka saa kirjoittamaan kahviloissa kaiken englanninkielisillä ilmaisuilla ja siellä tilanteet jossa perssuomalainen myyjä kysyy perssuomalaiselta asiakkaalta mitä saisi olla englanniksi.
    Samoin kolmekymppisten ( + - ) finengelskainen somesekakieli.
    Ja se kuinka engelskaiset ja americaaniset tv-ja flixsarjat on kuin uutta kulttuurista äidinmaitoa tuolle samalle porukalle niin, että ne kuvittelee elävänsä Brooklynissä. Ja mikä pahinta, ne elääkin.
    Hittolainen, tuohon kulttuuriseen omimiseen raja edes. Rautaa jenkkirajalle.
    Lisää korviimme venäjää, saksaa, italiaa, puolaa, tanskaa, unkaria, serbiaa ja muita.
    Maailman englanninkielistäminen on maailman kielten talousmetsittämistä.
    (Ja tämä sanoo mies joka hallitsee vieraina kielenä oikeastaan vain auttavan englannin ja vielä vähemmän auttavan ruotsin. Mutta silti.)

    Intiaanit on aina hieno roolimalli lapsille ja nuorille. Sulka päähän vaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jenkkien panostus maailman kulttuurille (musa, kirjallisuus, leffat, ja joo, jotkut sarjatkin) on kyllä käsittämätön suuri. Kiitos sinne. Koen varmaan päivittäin jotain jenkkihyvää.
      Mutta tuo että meillä täällä aletaan imitoida ja leikkiä Brooklyniä tms. on melkein yhtä säälittävää (pathetic) kuin erilaiset berliinilavasteet pohjolassa.

      Poista
    2. Jope, nämä ovat arkielämän tasolla tosiaan hyvin humoristisia ilmiötä nämä appropriaation hommelit ja toimivat moneen suuntaan. No, luulen että suurin osa esimerkiksi taidetta tekevistä ihmisistä kyllä tajuaa missä menee omimisen ja oman tekemisen raja. Inkkaripäähine pikkulapsella ei ole minusta kulttuurista omimista vaan mielikuvitusleikin rekvisiittaa - tuskin lapsen ajattelu on vielä kangistunut identiteettipoliittiseen moralisointiin, jota tapahtuman tajuaminen ikäväksi appropriaatioksi edellyttäisi.

      Poista