perjantai 27. syyskuuta 2019

Ei ihan kaikki x:t y:ssä: aikamme poliittisia sanontoja



André Wickström heitti twitterissä muutama päivä sitten hauskan version ei ihan kaikki x:t y:ssä -formaatista eli puki sen kysymyslauseeksi näin:

 "Onks näillä tyypeillä ihan kaikki natsit kolmanessa valtakunnassa?"

Eläköön se puuttuva n - pieni n - joka on nykyversio lacanilaisesta pikku a:sta.

Vaikka Wickström kuittaili aika odotuksenmukaisesti tällä lohkaisulla Laura Huhtasaaren sinänsä typerälle ja asiaankuulumattomalle kommentille New Yorkin ilmastopaneelista, tämä veisto on itse asiassa hyvin monimielinen  ja sopii käytettäväksi niin äärioikeistosta kuin natsittajista eli tietyistä vihreän määrittelyvallan edustajista puhuttaessa, miten vain tahdotaan ja parhaaksi katsotaan. Miksei Wickström sanonut "Onks tällä Huhtasaarella ihan kaikki lähteet gradussa?", se olisi sopinut paljon paremmin asiayhteyteen...

Jos tahdotaan olla törkeitä, myös "Ei ihan kaikki natsit kuulennolla" tai "Ei ihan kaikki natsit U-veneessä" tai "Ei ihan kaikki natsit Tiikeri-tankissa" tai "Ei ihan kaikki natsit Sudenpesässä" tai "Ei ihan kaikki pommit Stukassa" olisivat hyviä, muttei miksei myös toiseen suuntaan: "Ei ihan kaikki soijamaidot latessa" tai "Ei ihan kaikki idut hipissä" tai "Ei ihan kaikki härkikset haarukassa" tai "Ei ihan kaikki thunbergit newyorkissa" tai "Ei ihan kaikki stalinistit puoluekokouksessa" tai "Ei ihan kaikki sadistit gulagissa",  "Ei ihan kaikki bolsevikit vallankumouksessa", "Ei ihan kaikki pioneerit leirillä", "Ei ihan kaikki rauhanmarssilaiset kulkueessa" tai "Ei ihan kaikki agitpropit lavalla" -- näitähän keksisi vaikka kuinka.

"Ei ihan kaikki kapot työleirillä" - se olisi itse asiassa aika hyvä kuvaus omaa kansaa ja sen asemaa heikentävistä poliittisista pyrkyreistä tai "Ei ihan kaikki viideskolonnalaiset kanavalla" tai "Ei ihan kaikki reporadiolaiset eetterissä"...

Poliittisesta epärehellisyydestä ja erinäisten kytkentöjen salailusta voisi ottaa tällaisen esimerkin: "Ei ihan kaikki demarit listalla." Jokainen osaa korvata "demarit" jollakin pienellä kirjoitetulla erisnimellä ja kirjoittaa sen monikkomuotoon.

Mutta miksei näitä sanontoja voisi muunnella myös myönteisen kautta -- lause ei sisältäisi kielto-osuutta lainkaan, vaan olisi tyyppiä "ihan koko" tai "ihan kaikki". Voisi ajatella esimerkiksi tyyppejä, jotka ajavat innokkaasti erinäisiä rajoitteita, jotka yleensä sitten käytännössä rajoittavatkin joitakuita toisia, kun omatunto kuitenkin aina joustaa omalla kohdalla hiukan enemmän eli "oma paska ei haise" käyttääkseni vanhaa sanontaa.

Kun seuraa esimerkiksi jonkun ministerin tai kulttuuri-ihmisen ilmastohypetystä viikkotolkulla ja sitten tämä sama ihminen alkaa postailla etelänlomakuviaan ja -rapsojaan, voi ujosti hymyillen ja hiljaa mielessään tuumia vaikkapa näin:

"Taitaa olla koko ilmastoporukka taas etelänlennolla."

Tai kun omista sanoista ei oteta niin suurta vastuuta kuin toisten sanoista tai kun logiikka jumittaa pahemman kerran:

"Taitaa olla taas ihan kaikki faktat yhtä aikaa tarkastuspisteellä."

Perussuomalaisista voisi taas sanoa vaikkapa näin, ajankohtaisesti eduskuntaryhmän kokoonpanoon viitaten:

"Niillä on viimeistään nyt menneet ihan kaikki rosvot ja poliisit sekaisin."

Ironian luominen näihin lauseisiin on kenties vaikeampaa, koska ei ole sitä hauskaa ja rajaavaa kieltoa ja pohjafraasin täydellistävää voimaa. Siksi näitä juttuja kannattaakin kehitellä lähinnä vain hiljaa omassa päässään ja väliin hiukan itsekseen hymähdellen.

PS. Mun oli pakko kirjoittaa tämä siksi että on niin hyvä olo. Minulta lohkesi jo vuosi sitten poskihammas, kun söin kovaa mantelikeksiä, johon oli piiloutunut mantelin kuori. Hampaasta on lohjennut pikku hiljaa paloja kiven- tai luunsirun tai muun vastaavan kovan esineen voimasta. Soitin tiistaina Vantaan suunterveydenhoidon päivystykseen. He soittivat tänään takaisin ja sain akuutin ajan klo 11.30. Klo 12 kävelin terveyskeskuksen ovesta ehjähampaisena miehenä.

Lohkeama johtui siitä, että vanhan paikan alle oli tullut reikä ja hampaassa ollut hiusmurtuma oli antanut periksi. Reikä ulottui melko syvälle, melkein juurikanavaan, mutta puudutuksella ja pienellä vihlonnalla siitä selvittiin. Näppärä naishammaslääkäri poisti vanhan paikan ja osan uudempaa muovipaikkaa, tuhosi kariesalueen ja paikkasi hampaan. Samalla hän operoi ientä, joka oli alkanut kasvaa lohkeamakohdan päälle. Tämä kaunis, ehkä pakistanilainen kolmekymppinen naislääkäri saa kyllä minulta täydet pointsit! Myös suomalainen keski-ikään ehtinyt naisavustaja saa pointsit, vaikkei ollutkaan ehkä aivan yhtä haltioissaan työstään. Tulipa hoidettua pitkään vaivannut juttu ja olen taas eheytynyt keski-ikäinen setämies!

PS2. "Ei ihan kaikki kudit taulussa" luonnehtii erään ministeriksi nousseen poliitikon lausumia, välillä jopa "Ihan kaikki kudit ohi..."



Kuka unohtui ja keneltä



Teija Sutinen kirjoittaa tänään HS:ssa otsikolla "Unohdettu ja vähän rasittava kansanosa näyttää kiinnostavan vain yhtä puoluetta".

En mene sen tarkemmin tuohon mielipidetekstiin / kolumniin. Se varmasti jakaa mielipiteitä monin tavoin. Sen sijaan nostan yhden hyvän kommentin lukijalta, jonka nimimerkki on Peuri. Tai hyvän ja hyvän, tästäkin voidaan varmasti olla monta mieltä, samoin kuin tekstin tarkkuudesta, mutta Peuri kiteyttää useita ajatuksia, joita olen itsekin pallotellut päässäni ja heitellyt tänne blogiinkin. Minusta Peuri on oikeilla jäljillä. Puolueilla olisi paljon opittavaa näistä kansalaisten ajatuksista, jos Eurooppaa tahdotaan rakentaa kestävästi ja siten, että täällä säilyy laaja yhteinen käsitys asioiden hoitamisesta:

"Teksti osoittaa hyvin, että kulttuurieliitti on muuttunut. Ennen kulttuurieliitti oli kansallismielistä, nyt se on monikansallista. Ja kuten aina, kulttuurieliitti pyrkii kontrolloimaan sallittuja mielipiteitä luomalla diskurssin, jossa kulttuurieliitin mielestä ei-suositut mielipiteet ovat "rasittavia" tai "typeriä" tai jotain. Ei mitään uutta Auringon alla.

Osaltaan tämä populistien nousu johtuu vasemmistopuolueiden strategian muutoksesta. Vuosikymmeniä sitten vasemmistopuolueissa alkoi tapahtua siirtymä kohti akateemisesti koulutettua keskiluokkaa, pois siis perinteisestä äänestysblokistaan, eli duunareista. Samalla globaali markkinatalous, jota vasemmisto kritisoi enää vain silloin kun sattuu viitsimään, on ajanut kokoajan pienevän duunariluokan ahdinkoon tehtaiden siirryttyä liberaalin markkinatalouden sisäisen logiikan mukaisesti matalampien kustannusten maihin, samalla kun matalan koulutustason töihin tulvii väkeä kehittyvistä talouksista. Työväenluokalle on siis jaettu käteen mätä omena, samalla kun keskiluokka larppaa vasemmistoa. Onko se ihme, että työväenluokan ihmiset äänestävät usein nationalistista talouspolitiikkaa ajavia populisteja? Eivät he sitä välttämättä tee rasismin takia, vaan sen takia, että he arvioivat sen auttavan itseään.

Jos ottaa vielä katseen historiaan, useimmiten se, että eliitti on monikansallista, on koitunut "tavallisen kansalaisen" haitaksi. Antiikin poliksissa tyrannit johtivat palkkasoturiarmeijoiden avulla, keskiajan paronit tulivat milloin mistäkin verottamaan maaorjia ja kolonialistit riistivät itselleen valloittamiensa maiden rikkaudet.

Lopuksi vielä, olen aina äänestänyt Vihreitä tai Vasemmistoliittoa, mutta viime vuosina olen tullut entistä skeptisemmäksi sen suhteen, kenen etua tämä talouden ja väestöjen globalisaatio lopulta ajaa. Voiko olla kansalaisten välistä solidaarisuutta monikulttuurisessa yhteiskunnassa? Onko se, että Suomestakin valta siirtyy yhä enempi Brysseliin, Suomen kansalaisten edun mukaista?"


Tom Joadilla on vähän vastaavia mietteitä yhteiskuntajaosta:

"Koulutustason jatkuva nousu sekä poliittisen jaon mallin ottaminen Yhdysvalloista ovat repineet Suomeen uuden luokkajaon, jossa suomalaisuus on alaluokkaisuutta johon kukaan ei halua samastua. Koulutetumpi kansanosa ei koe olevansa enää suomalaisia koska se olisi työväenluokkaista, vaan ainoastaan löyhästi länsimielisiä.

Siinä toimittaja on aivan oikeassa, etteivät muut puolueet halua nykyään koskea työväenluokkaan enää kepilläkään. Lähes kaikki puolueet laittavat kaikki paukkunsa nykyään koulutetun keskiluokan miellyttämiseen retorisesti sekä päätöksissään, myös Vasemmistoliitto. Keskiluokkaisuudesta on tullut kulttuurinen status quo, jonka ulkopuolella ei ole enää mitään mihin kukaan poliitikko perussuomalaisia lukuun ottamatta haluaisi sekaantua.

Poliitikot tiedostavat, että myötätunnon osoittaminen tälle tyhmälle veisi heiltä ääniä, heidän äänestäjänsä eivät pitäisi siitä. Olisi poliittisesti itsetuhoista kuunnella tätä ryhmää. Koulutettu keskiluokkaisuus on nykyäään yhtä kuin kansalaisuus, ikään kuin passi. Sen ulkopuolelle jääviä nimitellään venäjänmielisiksi, impivaaralaisiksi, peräkammarinpojiksi, yms. Heidät käsitetään kuin ulkomaalaisina.

Työväenluokasta tai työväenluokkaisesti ajattelevista on tullut edjykeissön-tason noustessa vähemmistö, mikä on kulttuurisesti aivan uusi tilanne maailmanhistoriassa, ennen he olivat murskaava enemmistö. Heitä on silti yhä aika paljon. Ryhmä, johon kukaan politiikko ei halua koskea kepilläkään työväenluokkaiseksi leimautumisen pelossa, on helppo saalis sellaiselle joka heitä haluaa puhutella."

Minusta ei riitä, että huudellaan: "'Persuilla ei ole todellista ratkaisua mihinkään', tai 'Vihreät ovat kadottaneet todellisuudentajunsa' tai 'Vassarit tuhoavat yhteiskunnan haihattelullaan eivätkä edes ymmärrä tekevänsä sen'".

Pitäisi tehdä pragmaattisia ja solidaarisia tekoja, jotka auttavat yhteistä selviytymistä täällä ja toisaalla, mutta pitäisi säilyttää järki päässä ja kyky myöntää omat rajoitukset ja tosiasiat. Haluaisin nähdä jonkinlaisen tasapainon oman yhteiskunnan hoitamisen ja maailman suurten ongelmien hoitamisen välillä niin että ei sanottaisi kaikkien asioiden selviävän kuin itsestään kunhan panostetaan riittävästi toiseen.

Varmasti tämä kaikki liittyy globaalikapitalismin kriisiin ja tuhoisuuteen, joihin eri tahot etsivät vastauksia omin painotuksinsa. Voi kun jostakin löytyisi halua ajatella yhdessä ja laaja-alaisesti.

Henkilökohtaisesti tunnen sympatiaa väheksyttyjä suomalaisia ja työväenluokkaa kohtaan, koska se on minun kasvumaailmaani. En ole tullut omistaja- tai sivistyssuvusta tai rikkaista materiaalisista ympyröistä, mutta henkisesti olen saanut hyvän ja rikkaan lapsuuden ehkä parhaana mahdollisena aikana 1970- ja 1980-lukujen turvallisessa Suomessa, jossa en ainakaan itse osannut huolehtia, vaan lähinnä elää.

Ei minulla ole suurta nostalgiaa noita aikoja kohtaan, mutta jotain sieltä tahtoisin säilyttää, vaikka sen suhteellisen niukkuuden, enkä jaksa uskoa niitä puhujia, joiden mukaan suomalaisuudessa ei olisi kyse juuri mistään, varsinkaan mistään omaleimaista tai omintakeista ja että olisi pelkkä puhe- ja määrittelykysymys keitä olemme. Joku viisas siis tulee paikalle ja määrittelee ensin suomalaisuuden nollaksi, nollan arvoiseksi alkuperältään, ei syytä säilyttää, riittää kun on suunnilleen kieli ja sen puhujia, ainakin jonkin verran. Niin, jo se että meillä on oma kieli ja omat alueelliset tapamme ja historiaamme kuulunut välineistö, joilla olemme muovanneet tätä tiettyä ympäristöä, tätä ekosysteemiä ja opetelleet lukemaan sitä, on jotakin. Lisäksi meillä on yhdessä noin sadan vuoden ajan melko pienellä ja yhtenäisellä porukalla rakennettu yhteiskunta -- monessa paikassa sellaista ei ole, ja jos ollaan rehellisiä, se kyllä näkyy repaleisuutena ja riitelynä ja täydellisenä yhteiskuntasuunnittelemattomuuden aivottomuutena. Mikään tästä mitä sanon suomalaisten hyväksi ei kiellä muutosta, mutta minusta on todella epäilyttävää, että jotkut ovat valmiita kieltämään sen, että ihminen tulee jostakin, siis muustakin kuin epämääräisyydestä. Totta kai kaikki hajoaa tai palautuu tarpeeksi kauas mentäessä johonkin epämääräiseen yhteisyyteen, johonkin kädellisen primitiivisyyden singulariteettiin, jossa kukin ryhmä tulee ja tekee mitä voi voittaakseen, mutta miksi pitäisi mennä sinne saakka ja sanoa, että nyt olisi edullista jälleen romauttaa kaikki joksikin sekasotkuiseksi globaaliksi singulariteetiksi, jota kukaan ei lopulta pysty ohjaamaan, paitsi ne joilla on valtaa ja ne joilla on voimaa hyötyä tilanteesta.





torstai 26. syyskuuta 2019

Isänmaa ja äidinkieli



Jenni Haukio on huolissaan saako Suomessa vielä muutaman vuosikymmenen päästä puhua isänmaasta. Minusta sanan käytön mielekkyys riippuu lähinnä tuolloin vallitsevan yhteiskunnan tilasta, ei pelkästään sukupuolipoliisien ohjeistuksista. Jos isänmaa menisikin ja jäisi kielestä pois, äidinkieltä kukaan ei saa revittyä irti. Se kuolee vasta viimeisen puhujan myötä. Tosin sen elinkaari on kytköksissä isänmaahan, mikä helposti unohtuu.






keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Pieni päätelmä antisemitismikirjoituksestani



On ilmeisesti jonkinlainen ero siinä, miten Euroopan juutalaiset kokevat ja tunnistavat itseensä kohdistuneen ahdistelun ja miten toimittajat usein kokevat ja selittävät Euroopassa tapahtuvan antisemitismin kasvun syyt.

Ilmiötä olisi hyvä tutkia tarkemmin. Uskoisin, että tällaisen rajatun ilmiön tarkastelussa paljastuisi paljon olennaisia sosiaalisia dynamiikkoja, jotka tällä hetkellä luonnehtivat eurooppalaista olotilaa yleisemminkin, mutta joita ei riittävästi käsitellä ja käsitteistetä. Syntyisi paljon yhteiskunnallisesti tärkeää tietoa siitä, miten yhteiskuntia kannattaisi kehittää ja miten suunnitella ja luoda turvallista tilaa.


*

Oma hypoteesini on, että antisemitismin luonne vaihtelee alueittain EU:n sisällä. Niissä maissa ja kaupungeissa, joissa on runsaasti muslimimaahanmuuttajia, antisemitismi on luonteeltaan islamistisempaa kuin muualla. Itä-Euroopassa antisemitismi on puolestaan enemmän äärioikeistolaista. Luultavimmin myös antisemitismin aste ja ilmenemistavat vaihtelevat.

Medialla on iso rooli ilmiön ja siitä keskustelemisen muovaamisessa sekä erityyppisen antisemitismin saamassa julkisessa huomiossa. Monikulttuurisuusideologiaan sitoutuneet eli käytännössä muslimimaahanmuuttoon myönteisesti suhtautuvat toimijat näkevät antisemitismin syyksi äärioikeiston ja antavat sen roolille ehkä todellisuutta suuremman painoarvon.

Oikeiston ja nationalismin hallitsemilla alueilla kritisoidaan hyvin avoimesti ja jopa valtiovallan tukemana monikulttuurisuustoimijoita, kuten Unkarissa George Sorosta. Tällä täytyy olla vaikutusta myös antisemitismiin. Kenties jopa uusnatsit saavat vapaammin tilaa? Tämä on luonnollisesti vain oma arveluni, kuten aikaisemmatkin linjaukset, mutta Itä-Euroopassa on vanhastaan juutalaisvastaisia alueita.

Äärivasemmiston rooli antisemitismin synnyttäjänä ja toteuttajana kiinnostaa minua eniten, koska se on jokseenkin kinkkinen tapaus. Mistä siinä on tarkalleen ottaen kysymys, koska usein vasemmistolaiset ovat nimenomaan "antifasistisia"? Tämä implikoi jotenkin, että fasismi ja antisemitismi eivät lankea täysin yhteen, vaan myös muissa, jopa vastakkaisissa suunnissa, saattaa esiintyä juutalaisvastaisuutta. Tulee lähinnä mieleen, että islamisteilla ja äärivasemmistolla on joitakin yhteisiä osapäämääriä, joissa he löytävät synergiaetuja. Tällaisia ovat esimerkiksi länsimaisen nationalismin ja ylipäätään länsikeskeisyyden heikentäminen sekä Israeliin valtiona kohdistuva aggressiivinenkin kritiikki, joskin ajattelen, että lopulliset päämäärät tai ajatukset yhteiskunnallisesti ihanteellisesta lopputilasta eroavat näillä kahdella verkostolla toisistaan voimakkaastikin, varsinkin mikäli ne sattuisivat joskus toteutumaan ja luultavasti näin ei koskaan tapahdu.

 *

Henkilökohtaisesti iljettävimmältä tuntuu äärioikeistolainen ja äärivasemmistolainen antisemitismi - molemmissa on jotain todella sairasta, sillä molempien ihmisryhmien taustalla on kuitenkin monin tavoin tarjottu mahdollisuus olla sivistynyt eurooppalainen. Näiden antisemitismien logiikkaa olisi hyvä purkaa. Mihin ne ovat reaktioita? Luulen, että kaikki palautuu yhteiskuntaideologiaan ja tiettyyn käsitykseen oikeasta tavasta järjestää maailma.

Nämä ajatukset ovat siis täysin perstuntumaa ja mutua, ja siksi olisi hyvä, että tällaisia tuntumia koeteltaisiin ja selvitettäisiin tarkemmin.





maanantai 23. syyskuuta 2019

Holokaustin muiston unohtaminen ja muita syitä juutalaisten vainoamiseen Euroopassa



Lueskelin eilen Saska Saarikosken mielipidettä / kolumnia HS:sta ja mietin taas kerran journalistisia kohdennuksia. Jutussa kyseltiin, että jos edes holokaustin muisto ei saa ihmisiä järkiinsä, mitä toivoa on Euroopalla -- kyse oli suhtautumisesta juutalaisiin, jotka ovat olleet kiihtyvän vainon kohteena maanosassamme. No, luulenpa, että suurin osa eurooppalaisista kyllä muistaa juutalaisten joukkotuhon eikä sitä millään tavalla vähättele eikä siitä iloitse, päinvastoin. Mutta toinen asia on, miten juutalaisiin suhtaudutaan nykyisin, muuttuvassa Euroopassa.

Ikävä tosiasia nimittäin on, että antisemitismi on noussut Euroopassa uudelleen. On sinänsä hyvä, että Saarikoski tuo esiin juutalaisten tukalan tilanteen. Saarikoski on valitettavasti sen verran oman ajattelutapansa kahlitsema, että hänen esityksensä on täynnä samaa tyypillistä sanomattajättämistä ja mittasuhteiden häivyttämistä kuin monet vastaavat jutut. Katsokaapa, missä suhteessa asiat esitetään keskellä kolumnia ja katsokaapa sen jälkeen, mitä tilastot kertovat:

"Antisemitismin nousu on vain yksi merkki vihan kasvusta Euroopassa. Historian takia se on kuitenkin erikoisasemassa. Jos edes holokaustin muisto ei saa ihmisiä järkiinsä, mihin maanosa on menossa?

Brittilehti The Guardianin keväällä haastattelemat asiantuntijat puhuivat ”täydellisestä myrskystä”, jossa yhdistyvät oikeistoradikalismin nousu, salaliittoteorioiden leviäminen ja yhteiskunnallisen keskustelun karkeutuminen.

Monessa Itä-Euroopan maassa vanhaa antisemitismin perintöä ei koskaan selvitetty. Unkarissa vallanpitäjät syyttävät nyt maan vaikeuksista globalistijuutalaisia sekä pilkkaavat sijoittaja George Sorosia natsityylisillä pilakuvilla.


Läntisessä Euroopassa juutalaisten elämää on vaikeuttanut muslimiradikalismin vahvistuminen."

Äärioikeisto, salaliittoteoriat ja Itä-Eurooppa ovat ensin mainittuja ongelmia, joskin lopuksi mainitaan myös muslimiradikalismi. Joitakin asioita jää aivan kokonaan sanomatta.


*

Ennen kuin jatkan, huomautan, että minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa ihmisistä, jotka käyvät juutalaisten tai muidenkaan kimppuun, edustivatpa nämä mitä ideologiaa tai poliittista laitaa hyvänsä, mutta asia näyttää hieman toiselta viimeaikaisen tutkimuksen valossa, eikä sen valossa, miltä meistä täällä toimituksessa tuntuu. Toki Saarikosken tekstilajina oli mielipide, mutta minun on rehellisyyden nimissä hyvin usein on vaikea erottaa toimittajien muita juttuja heidän mielipidekirjoituksistaan.

HS itsekin esitteli 2018 lopulla juutalaisvastaisuustutkimusta "Experiences and perceptions of antisemitism. Second survey on discrimination and hate crime against Jews in the EU". Tutkimuksen mukaan Euroopassa ääri-islamilaisten ja vasemmiston antisemitismi on koettuna yleisempää kuin äärioikeiston antisemitismi:

"The normalisation of antisemitism is also evidenced by the wide range of perpetrators, which spans the entire social and political spectrum. The most frequently mentioned categories of perpetrators of the most serious incident of antisemitic harassment experienced by the respondents include someone they did not know (31 %); someone with an extremist Muslim view (30 %); someone with a left-wing political view (21 %); a colleague from work or school/college (16 %); an acquaintance or friend (15 %); and someone with a right-wing political view (13 %)." (s. 12-13)

https://fra.europa.eu/sites/default/files/fra_uploads/fra-2018-experiences-and-perceptions-of-antisemitism-survey_en.pdf

Tämä tuosta perspektiivivirheestä ja vasemmistoväkivallan mainitsematta jättämisestä. No, on tietenkin selvää, että mielipiteissä voi unohtaa monta epämiellyttävää asiaa, ja se onkin hankalampi juttu.


*

Kerronpa sitten oman perstuntumani Suomen tilanteesta. Tämä on tietenkin hyvin rajattu näkökulma. Aivan ensin täytyy sanoa, etten tunne henkilökohtaisesti tai edes kaukaisesti yhtään uusnatsia tai äärioikeistolaista. Olen lukenut jonkin verran asioita selvittääkseni sivustoja, joissa esiintyy isänmaallisia oikeistolaisia ja varmasti äärioikeistolaisiksi ja rasisteiksikin nimettäviä tyyppejä, joskin jälkimmäisiä melko vähän. Väliin sivuilla saattaa esiintyä henkilöitä, joilla on antisemitistinen mielipide juutalaisista, holokaustista ja salaliitoista. Heidät, samoin kuin erilaiset putinistit, palautetaan ruotuun hyvin äkkiä - ja ruotuun palauttajia ovat ihmiset, joita yleisesti halveksitaan isänmaallisuutensa vuoksi. Ainoa juutalaisnimi, joka on noussut toistuvasti jotenkin negatiivisessa merkityksessä esiin, on monikulttuurisuuslobbari George Soros. Hänen touhujaan epäillään yleisemminkin.

Mutta sitten arkipäivään. Omalla, pian 19-vuotiaalla pojallani on todella monikulttuurinen kaveripiiri. Hänen parhaat kaverinsa ovat yhtä lailla Pohjois-Afrikasta ja keskisestä Afrikasta kuin Suomesta. Poikani kaverit ovat yöpyneet kodissamme, ja olen usein jutellut poikien kanssa, kokannut heille aamupalaa ja heittänyt juna-asemalle. He ovat aivan tavallisia maallistuneita nuoria miehiä, joista suurella osalla on muslimitausta.

Olen ihmetellyt useaan otteeseen itsekseni, miksi poikani puheissa kuuluu erinäisiä ajatuksia juutalaisista, siis halveksuvassa sävyssä. Kotona emme ole koskaan puhuneet pahaa juutalaisista, päin vastoin olemme jopa katsoneet joitakin elokuvia (mm. Tarantinon Inglourious Basterds, Poika raidallisessa pyjamassa ja Schindlerin lista), joissa käsitellään eri tavoin natsien suhdetta juutalaisiin, ja jutelleet aihepiiristä.

Viikko sitten, kun poikani nimitti minua hermostuksissaan vitun juutalaiseksi, otin asian puheeksi ja kysyin mistä on kyse. Poikani kertoi, että juutalaiseksi nimittäminen tarkoittaa sitä, että ihminen on ahne, ajattelee vain itseään ja yrittää kahmia kaiken itselleen muista välittämättä. En ollut siis antanut rahaa, jota poika pyysi, taas...

Kun kysyin, mistä nämä jutut ovat peräisin, poikani sanoi, että kaikki hänen kaverinsa, siis nämä muslimit, puhuvat juutalaisista näin - se on ihan yleistä. Minäkin olin metaforisesti juutalainen - ahne, omahyväinen, kiero, muista piittaamaton. Jouduin sanomaan pojalleni, että tiedätkö, nuo jutut ovat aivan pimeitä eivätkä yhtään sen parempia kuin natsien. Selvensin hänelle erinäisiä asioita ja sanoin, että kerrohan kavereillesikin - tahtovatko he olla natseja ja tahdotko sinä.

Tämän ja monen muun todistuksen valossa näyttää siltä, että nämä juutalaisiin kohdentuvat ennakkoluulot ovat aivan normiasenteita islamilaisista yhteisöistä tulevilla nuorilla. Monikulttuurisissa yhteisöissä, joissa on vain vähän juutalaisia, asenteet leviävät, ehkä stereotyyppisinä läppinä ja meemeinä, mutta kuitenkin maaperää muokaten. Tätä on ikävä myöntää mutta tällainen aiheuttaa minussa luontaista aversiota myös näiden juttujen levittäjiä kohtaan, vaikka tajuan että heillä on myös omat akuutit ongelmansa, jotka herättävät myös minussa säälin ja huolehtimisen tunteita.

Minusta nämä poikien juutalaisjutut eivät ole harvinaisia poikkeuksia. Asia nähtiin viimeksi Hussein al-Taeen Facebook-kirjoitusten kohdalla. Hänellä, sivistyneellä ja kouluja käyneellä miehellä oli Lähi-idässä tyypillinen käsitys juutalaisista: ne ovat ahneita kusettajia. Olen saamieni selitysten valossa sitä mieltä, että tätä juutalaisvastaisuutta ei edes tunnisteta rasismiksi muslimimaissa, vaan kyse on ikään kuin terveestä reaktiosta viholliseen (Israel) ja sitä kautta juutalaisiin ylipäätään. Varmasti se on heidän ajattelussaan oikeutettua.

En tietenkään halua väittää, että kaikki muslimit ajattelisivat näin, mutta valitettavan yleistä tällainen on. Eri asia on, millaisiksi teoiksi asenteet kasvavat. Tutkimusten mukaan myös tekoja on, Eurooppaan paenneiden hädänalaistenkin keskuudessa, joihin myös ääriaineksia sekoittuu sitä enemmän mitä enemmän siirtolaisia saapuu. Tällainen vaikuttaa luonnollisesti jälleen siihen, miten me eurooppalaiset koemme erilaiset maahanmuuttajat. Voin myöntää suoraan, että juutalaisvastaisuus ei anna hyvää kuvaa tiettyjen tulijoiden sopeutumiskyvystä ja rauhantahtoisuudesta. 


*

Olisi kohtuullista myöntää, että monikulttuuristuvassa Euroopassa juutalaiset ovat monen tulen välissä. On äärioikeiston salaliittoteoriamainen ajattelutapa, jossa rikkaat juutalaiset ovat syypäitä massamaahanmuuttoon ja kansainvaellusten liikkeellepanoon. Mukaan liittyvät onneksi toistaiseksi suhteellisen harvat uusnatsit. Siksi juutalaisia instituutioita, kuten synagogia, häpäistään. Vasemmiston äärilaita on Israel-vihamielinen ja suuntaa vihantunnettaan juutalaisiin. Kumpikin edellä mainituista ryhmistä toimii holokaustista välittämättä.

Uskoisin, että Afrikan ja varsinkin Lähi-idän muslimeille holokausti ei ole tapahtuma, joka välittää suhtautumista juutalaisiin ja juutalaisuuteen. Varsinkin poliittisesti aktiivisille islamia edistäville muslimeille juutalaisuus on lähinnä kilpaileva uskonto, joka on rajoittanut muslimien pyrkimyksiä. Israelin valtio on punainen vaate ja tuhottava kohde. Käsitykset juutalaisuudesta ja juutalaisista rakentuvat pikemminkin kilpailuasetelmalle ja viholliskuville kuin mielettömän kansanmurhan uhrien muistolle.

En väitä, että kaikki muslimit vihaisivat juutalaisia tai suhtautuisivat heihin epäluuloisesti vain kulttuuritaustansa vuoksi, mutta aineksia on.

Voimmepa tosin lohduttautua sillä, että kyllähän ihmisen mielipide voi muuttua, kun oikein kovistellaan - näinhän kävi al-Taeellekin... Mutta silloin painetta antisemitismiä kohtaan pitäisi antaa julkisesti koko yhteiskunnan taholta ja pitäisi myös puhua totta eikä selittää Saarikosken tapaan ilmiötä lähinnä äärioikeistolaiseksi ja unohtaa vasemmiston ja muslimien EU-alueella paljon laajemmin ilmenevät juutalaisantipatiat.



*

Jokainen fiksu ihminen tajuaa, että juutalaisia on maailmassa häviävän pieni määrä, nykyisin noin 15 miljoonaa. Muslimeja on reilut 1,7 miljardia, kristittyjä 2,4 miljardia, ja 2050 muslimien määrä mitä todennäköisimmin on jo ohittanut kristittyjen määrän korkean syntyvyyden vuoksi.

En pidä minkään ryhmän väkivallasta, eikä pienen ihmisryhmänkään, kuten juutalaisten, harjoittamaa väkivaltaa voida oikeuttaa (vrt. Israel ja Palestiinalais-kysymys). Totta on sekin, että juutalaisten joukossa on kylmiä bisnesmiehiä, jotka eivät kunnioita ihmisiä sen enempää kuin muidenkaan uskontojen rahantekijät - tämä ei saisi kuitenkaan leimata kaikkia.

Myönnän kuitenkin suoraan, että jos jotain etnis-uskonnollista ryhmää ihailen, niin juutalaisia. He haluavat pysyä hengissä ja päättää omista asioistaan, kun monet valtiot ympäri maailman ovat hajoamispisteessä tai menevät ajopuuna kohti omaa häviötään. Tämä ajattelutapa tai tunne on minun rajoitukseni ja vaikuttaa siihen, mitä ymmärrän maailmalla ja sen arvolla.


*

Ihan oma juttunsa olisi kristittyjen vainot tämän päivän maailmassa, lähinnä kommunistivaltioissa, uskonnollista nationalismia harjoittavissa hindujohtoisissa maissa ja ääri-islamilaisissa maissa. Vakavassa päivittäisessä kuolemanvaarassa kristityt ovat etenkin Afganistanissa ja Pohjois-Koreassa. Nepalissa, Intiassa ja Azerbaidzanissa vainoajia ovat hindut, Nigeriassa Boko Haram ja kristittyjen joukossa etnistä puhdistusta suorittavat islaminuskoiset funalipaimenet, Keniassa äärimuslimit. Kaikkiaan yli 215 miljoonaa kristittyä on ankaran vainon kohteena. Näistä ihmisoikeusrikkomuksista ei länsimaissa juuri puhuta, vaikka uhreja tulee joka päivä. Aika tavalla olisi näissäkin ihmisiä, joita voisi ajatella täydellä syyllä Suomeen ja Eurooppaan turvapaikanhakijoiksi. Ja paljon olisi rauhantyötä tehtävä, jotta ihmiset saisivat elää pelotta ja ilman vainoa. 







lauantai 21. syyskuuta 2019

Nykyihmisen tietoisuus


Kiva harjoittaa vapauttaan mielenilmaisuun, osallistua ilmastolakkoon ja sitten ottaa koulusta vapaata ja lentää talvella Thaimaahan pariksi viikoksi rentoutumaan, kun on niin helvetin kylmää ja pimeää.

Kiva syyllistää niitä, jotka eivät koe syystä tai toisesta tarvetta osallistua lakkoon, ja sitten itse loukkaantua verisesti, kun joku kysyy lentämisestä ja vuoden autoilun kokoisesta hiilijalanjäljestä.

Tiedättekö, mikä on vantaalainen ilmastoteko? Pistetään koulun koneellinen ilmastointi viikoksi kiinni. Siinä syntyy ihan konkreettisia tuloksia. Kolmasosa porukasta sairauslomalla.








perjantai 20. syyskuuta 2019

Jäin vielä miettimään tuota "viimeistä otavalaista modernistia"



Niin, jäin siis miettimään vielä tuota "viimeistä otavalaista modernistia", joka oli Vesa Rantaman monin tavoin loistavassa kritiikissä.

Otavalla runoutta julkaisevia tekijöitä yhdistävä kirjallinen paradigma on varmasti modernismi. Sen voi havaita, kun lukee tänä vuonnakin ilmestynyttä runoutta. Ottipa minkä hyvänsä teoksen käteensä, voi olla varma, että halutessaan löytää yhteydet modernismiin.

Jos ajatellaan esimerkiksi sellaisia runoilijoita kuin Pauliina Haasjoki tai Saila Susiluoto tai minä, on kuitenkin selvää, että jokaisella on pikemminkin oma, yksilöllisesti hioutunut ja pitkään prosessoitu ja koeteltu runokädenjälki kuin tyyli, joka olisi helposti kytkettävissä haavikkolaiseen, anhavalaiseen, saarikoskelaiseen, mannerilaiseen tai muuhun modernismiin.

Haasjoen lyriikan kielessä ja olennaisessa luontosuhteessa voi nähdä kytkentöjä niin romantiikkaan, modernismiin kuin posthumanismiin. Susiluoto hyödyntää modernisteille tyypillistä roolirunoa ja proosarunoa sekä myyttejä, mutta myös tilallisia, draamallisia, musiikillisia ja "pelillisiä" keinoja, esimerkiksi näin.

Minusta esimerkiksi me kolme muistutamme enemmän Helvi Juvosen kaltaisia tekijöitä, joita on vaikea suoraan luokitella. Selvennän omalta kohdaltani hieman mitä tarkoitan.

Itse olen tietoisesti yhdistellyt teosmuotoon erilaisia menetelmällisen ja genre- ja kaanonlähtöisen kirjoittamisen keinoja läpi viiden runoteoksen tuotantoni. Olen käyttänyt klassisia, romanttisia, symbolistisia, modernistisia, postmodernistisia ja 2000-luvun metamodernistisen nykyrunouden keinoja.

Esimerkiksi tässä viimeisessä, Hämärä ei tanssi enää, luokittelun tekee vaikeaksi se, että kyse on selvästi ja hyvin suoraan yhteiskunnallisesta runoudesta. Runokieleni on esteettisesti tässä paljon enemmän sukua Saarikosken 60-luvulla ja 80-luvulla kirjoittamille poliittisille, joskin myös politiikasta vetäytyville kokoelmille, samoin Sonnevin yhteiskunnallisesti tietoiselle lyriikalle, kuin anhavalaiselle modernismille. Teoksessa olen runokieleltäni ja teemoiltani periaatteessa vasemmistolainen olematta ideologisesti erityisen vasemmistolainen tai oikeistolainen.

Saarikoskeen minut yhdistää arkisten toimien kuvaus ja autofiktiivisten keinojen käyttö, samoin myytit. Omassa teoksessani myytit eivät ole antiikin myyttejä ja katso taaksepäin, vaan hyödynnän ja luen esiin lisääntymismyyttejä eri traditioista, lähinnä juutalais-kristillisestä perinteestä. Niihin yhdistyvät kaikkien käsillä olevat väestönkasvun tilastolliset tiedot ja ennusteet.

Tuon esille uudenlaista apokalyptiikkaa ja huomautan, miten aiemmat lisääntymismyytit, jotka ovat usein uskonnollisia, eivät ole edes osanneet käsitteellistää tai hahmottaa tilannetta, johon olemme ajautuneet antroposeeniin olennaisesti kuuluvan räjähdysmäisen väestönkasvun vuoksi. Tämä 1900- ja 2000-lukujen väestönkasvu on valtava planetaarinen ongelma, josta poliittiset toimijat pääasiassa vaikenevat poliittisen korrektiuden nimissä tai jonka he kiertävät jotenkin, ainakin pääosin. Siksi myös tehokkaat poliittisesti rakentavat ratkaisuehdotukset ovat jääneet aivan lapsenkenkiin. Nyt on luultavasti jo liian myöhäistä tehdä asialle nopeasti mitään.

Niin, olen siis poliittinen tai yhteiskunnallinen runoilija olematta perinteisesti vasemmistolainen ajattelija.

Oman lisänsä asiaan tuo teokseni metafyysinen ulottuvuus, joka ei palaudu maallistuneen länsimaisen ihmisen ajatteluun. Toisaalta tuo ulottuvuus ei ole tyypillistä tuonpuoleiseen katsovalle kristillisellekään ajattelulle. Se perustuu hyvin vähän mihinkään uskonvarmuuteen maailman kohtalosta. Pikemminkin se sanoo, ettemme tiedä mitä tapahtuu ja pystyykö kukaan pitämään asioita hallinnassa.

Kaiken kaikkiaan: tarkoitan tällä puheenvuorolla sitä, että jos modernismi tarkoittaa yksilöllisesti luotua runokieltä, jota ei monista kytkennöistä huolimatta voi palauttaa mihinkään erityisesti, vaan se keskustelee hyvin monien traditioiden ja aatteiden kanssa, niin olkoon sitten modernismia. Varmasti Anhavakin oli monessa mielessä tällainen modernisti.

Itse ajattelen olevani yhteiskunnallisesti ja metafyysisesti korostuvan tematiikkani puolesta pikemminkin metamodernisti, tietoisesti traditioita käyttävä kirjoittaja, jolla on aitoja ja vakavia kysymyksiä, joita poliittisesti ja ideologisesti sitoutuneella kentällä ei kyetä hahmottamaan. Terministä ja Ötzistä alkaen olen sitoutunut muodollisesti varhaisromantiikan progressiivisen universaalirunouden ideaan. Sen mukaan runous voi pitää sisällään kaiken yhteiskunnallisen viestinnän. Tätä periaatetta voi harjoittaa eri runoteoksissa eri tavoin, halutessaan myös hillitymmin ja esteettisesti säädellen.

Niin, esimerkiksi tällä perusteella olen enemmän Helvi Juvosen ja Juha Mannerkorven kaltainen kirjoittaja kuin Tuomas Anhavan tapainen, olkoonkin että pinnalta käsin en muistuta sen enempää Juvosta kuin Mannerkorpea.

Kaikkein vakavin viestini teoksessani ei liittynyt itse muotoon vaan väestökysymykseen. Esiin nostamani planetaarisen väestöräjähdyksen kysymys tuo aivan uuden näkökulman siihen antroposeenikeskusteluun, joka nykyrunoudessa vallitsee: yleensähän puhutaan vain öljyn käyttöön nojaavasta energia- ja tuotantotaloudesta, kapitalismista ja ilmastonmuutoksesta juurikaan väestöräjähdykseen puuttumatta. Kuitenkin on tosiasia, että Maan väkimäärä on kasvanut suunnilleen sadassa vuodessa noin kuudella miljardilla ihmisellä. On ihmeellistä, jos tätä ei kyetä näkemään valtavana yhteiskunnallisena haasteena ja puhumaan siitä suoraan, varsinkin kun kasvun on ennustettu jatkuvat seuraavat 80 vuotta. Väitän, että tämä kasvu seuraamuksineen uhkaa romuttaa konkreettisesti niin luonnon kuin tuntemamme yhteiskunnat.

Toivottavasti en ole viimeinen kirjailija Otavalla tai muualla, joka ottaa asian puheeksi, olkoonkin, että tällainen puhe voi olla lähinnä todistamista ajasta. En usko, että sillä on suurta ja poliittisesti mullistavaa vaikutusta, koska ratkaisun avaimet ovat pitkälti muualla kuin omissa käsissämme.

PS. Tämä ei ollut suinkaan mikään moite "anhavalaisuutta" ja "viimeistä otavalaista modernismia" kohtaan vaan ajatus, joka noista luokitteluista heräsi. Eri lukijat voivat luonnollisesti painottaa asioita haluamallaan tavalla ja se on suorastaan pakkokin, kun kirjoitetaan sanomalehtimitassa. Kirjoittajan määritelmä itsestään on aina vain yksi määritelmä.

PS 2. Totta kai myönnän olevani modernisti siinä mielessä, että kieleni on säädeltyä ja jokseenkin kontrollissa myös sikäli että teoskokonaisuudet ovat ajatuksellisesti koherentteja ja detaljeihin saakka mietittyjä silloinkin kun ne lähtevät etenemään kieltä pitkin. Vai onko tämä enää mikään kriteeri modernismille?

torstai 19. syyskuuta 2019

Muistan (Marko Niemi)



Vähän arkaillen kirjoitan tämän merkinnän, mutta kirjoitan kuitenkin: huomasin, että runoilija Marko Niemi on kuollut. Tapasin hänet vain pari kertaa, eikä tapaamisissa ollut sen kummempaa, vain muutama ystävällinen sana. Vaihdoimme jonkin sähköpostin. Markosta jäi hyvä kuva, ja se on jo paljon. Sen verran syvällisesti kuitenkin Markon runouteen tutustuin, että ohjasin Anna Tomin 30-sivuisen kandityön Markon nurousopista. Pidän kovasti Miia Toivion ja Markon kokoelmasta Suut. Markon kääntämä Ulrika Nielsenin Perikato on ihan käden ulottuvilla, katsos, tuossa keittiön pöydän alla. Luen sitä tämän illan, luen sen läpi. Ei mennyt Marko minultakaan ohi.

Kun tein Ötziä, sain Markolta vinkin käyttää jotain generaattoria, jolla seuloin ja järjestelin teksteistä tiettyjä vokaaliyhdistelmiä omaavia sanoja. Niillä teksteillä, joita käytin, tulokset olivat laihoja. Niinpä heitin generaattorin pois, otin Otto Mannisen kootut ja sieltä sanoja käsin poimien, yhdistelemällä ja muokkaamalla tein Ötzin oudot vokaalirunot teoksen nimen ympärille. Omistan viimeisen niistä Markolle. Voi, kuinka ihmiset lähtevät useimmiten äkkiä ja liian aikaisin:


Ikävöi yökköin mieletön kööri
mölinää vöinä syöltäen.
Tietön syntiö rettelöineen,
vöyri viipymätön,
nyörirynnäköin vyöryvi
syöjäin tärviötyö –
Ikikynnöksilläpä köyhäin
heilimöi lämpöisimmin...


Voimia ihmisille, jotka olivat Markoa lähellä.



*ppr*pr***t**!



Jostakin syystä monia ihmisiä kiinnostaa nykyisin enemmän kulttuurisen omimisen perusteet kuin asioiden oppimisen perusteet. He eivät ole ehkä lukeneet, mitä Aristoteles kirjoitti -- "Oppiminen on jäljittelemistä", ja muistutan, että myös taide on Aristoteleen mukaan jäljittelyä (mimesis). Emme pääse mitenkään eroon tästä tosiasiasta.

Mitä enemmän ajattelen kirjallisuuden ja taiteen syntyä, itse prosessia, sitä vankemmin minusta tuntuu, että Aristoteles on asian ytimessä.

Nämä jälkikäteiset moralistiset arviot, kuten yritys kulttuurisen appropriaation etiikkaan, ovat taiteen tekemisen kannalta ulkokehällä niin paljon kuin niistä muuten voikin keskustella ja niin paljon kuin niillä voi tehdä identiteettipolitiikkaa.

Jäljittelyn hurma ei mieti omimista, taidetta luodaan aina jo sanotun, lainatun, muunnellun ja varastetun päälle, osana moninkertaista kudosta.

Vain epäitsenäinen ja ulkokohtainen taiteilija ajattelee riistämistä ja omimista ryhtyessään toimimaan.

Hyvät taiteilijat omivat, loistavat taiteilijat varastavat intuitionsa mukaan ja tekevät vuosisatojen ja vuosituhansien taidetta, joka ei palaudu mihinkään.

Taide joka on eli taide joka syntyy on ennen kaikkea toimintaa, ei oikeaoppiseen alkureflektioon pysähtyvää moraalisaarnaamista.


*Hiukan lämmitelty versio vanhasta blogitekstistäni.


keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Anonyymi todistaminen ja sivulliset uhrit


Ruotsissa jonkinlaiseksi ilmiöksi tai ainakin uudehkon ilmiön ensimmäisiksi signaaleiksi ovat nousseet rikollisten sivulliset uhrit. Tottahan uhrit ovat auto-onnettomuuksissa, ryöstöissä ja vastaavissa liki aina sivullisia, sitä en tarkoita, vaan tarkoitan uhreja tyyppiä "keskelle katua murhattu todistaja" tai "harhaluoteihin kuollut / luodeista vahingoittunut sivullinen". Kyse on ennen kaikkea jengijutuista, jotka ovat lähteneet länsinaapurissa hiukan lapasesta. Ja sivulliset uhrit eivät ole suinkaan ainoa ongelma, joka jengeihin kytkeytyy.

Edellisiin liittyen ilmestyi tänään HS:n analyysi, jossa Petja Pelli pohtii sitä, miten Ruotsin oikeuslaitos on uudistamassa todistuskäytäntöjään, jotteivat sivulliset joutuisi koston kohteiksi. HS:n juttu keskittyi tähän nuoreen äitiin, joka ammuttiin kadulle Malmössä: https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006241967.html

Tukholmassa puolestaan yksi alamaailman merkkihenkilöistä, gambialaistaustainen 35-vuotias Lamin Dibba, on kulkenut vapaalla jonkin aikaa vankilasta päästyään. Joillakin tyypeillä on ollut ajatuksena päästää hänet päiviltä.

Tähänastinen saldo on se, että Dibban 18-vuotias, juuri kesällä Gambiassa vihitty vaimo pääsi hengestään elokuussa Råckstassa saatuaan sivullisena osuman. (https://mitti.se/nyheter/skotten-begravs-ndella/)

Pari viikkoa myöhemmin Dibba oli taas tähtäimessä, tällä kertaa Nackassa, mutta luodit osuivat ensin asunnossaan olleeseen miesopiskelijaan ja myöhemmässä yrityksessä täysin sivulliseen taksikuskiin. Kumpikin haavoittui, opiskelija menetti näön toisesta silmästään, ja taksikuski pääsi osumista huolimatta ilmeisesti vähemmillä ruumiinvammoilla. (https://polisen.se/aktuellt/handelser/2019/september/8/08-september-2057-morddrap-forsok-nacka/ ja https://mitti.se/nyheter/skottlossning-sondagskvallen-skadade/)

Dibban tilanne on se, että hän on tällä hetkellä 24/7 poliisin henkilökohtaisessa vartioinnissa. Siinä kuluu muutama verokruunu poikineen.

Nämä lähinnä kuvaavina esimerkkeinä tilanteesta.


*

Nyt Ruotsissa on alettu siis pohtia anonyymina todistamisen mahdollisuutta. Kieltämättä hyvä homma, koska todistajien riski joutua listityksi on suuri, kun maassa on keinoja kaihtamattomia ja mistään piittaamattomia jengejä. Lähiaikoina on ilmeisesti uusia tärkeitä vankilastavapautumisia, ja tämä lisää ampuma-aktiviteettia kaduilla. Näille porukoille pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta sääntöineen ja omantunnonetiikoineen on lähinnä vitsi ja alusta, josta kupata irti hyvä toimintaympäristö.

Lainsäädännön muuttaminen maan nykyisiä olosuhteita vastaavaksi on varmasti oikein, mutta mitenköhän viranomaiset pääsisivät kiinni itse ongelmaan eli näiden jengien olemassaoloon? Miten varjella täysin sivullisia? Ei taida löytyä helppoja ratkaisuja, jos löytyy ratkaisuja ollenkaan. Oikeudenkäyntikäytäntöjen uudistaminen ei korjaa itse asiaa.

On kyllä saatettu paskamaiseen välikäteen paitsi kansalaiset myös Ruotsin poliisit. Täytyy olla aikamoinen intohimo ammattiaan kohtaan, että viitsii ja ennen kaikkea uskaltaa poliisin töitä tehdä tietyillä alueilla.

Ehkä ruotsalaispoliitikot diskuteeraavat tämänkin homman selväksi hyvässä yhteisymmärryksessä, pilkkovat kakun ja syövät sen ja samalla säästävät kakun.

PS. Joku voi sanoa, että onpa taas juttuja - tällaista on ollut iät ja ajat monissa länsimaissa, muusta maailmasta puhumattakaan. Oma tyrmistykseni perustuukin siihen, että puhumme maailman mittakaavassa demokratian ja hyvinvoinnin huippumaasta. Ruotsi on nyt lähtenyt luisumaan kehityskulkuun, josta harvoin on paluuta parempaan. Ihmettelen ihmisiä, jotka haluavat tällaista yhteiskunnan muutosta. Ihmettelen niin poliitikkoja ja poliittisia puolueita kuin kansalaisia, jotka pitävät nämä poliitikot ja päättäjät vallassa omaksi tappiokseen.

Äidin ääni


Kävelen puistotietä ja muistan äidin surumielisen äänen; keittiön pöydästä hän katsoi sateeseen ja lauloi:

Syksy jo saa, harmaa on maa.
Koivuista lehtiset pois putoaa.
Lintusten tie etelään vie,
siellähän kesäkin ikuinen lie?

Äidin ääni on ehdoton osa minuun jo lapsena istutettua melankoliaa. Hän oli nuori, ehkä kahdenkymmenenviiden tai -kuuden, kun kuulin laulun ensi kertaa. Hänellä oli takanaan kuitenkin jo yli kymmenen vuotta itsenäistä elämää: äitini isä kuoli, kun äitini oli neljäntoista. Se tiesi töihin lähtemistä ja kotoa irtautumista 60-luvun köyhässä keskisuomalaisessa perheessä. Äiti meni töihin keuruulaiseen lastenkotiin.











maanantai 16. syyskuuta 2019

Moottoritie



Jonkin verran on tullut pohdittua noita versiointeja tutuista runoista ja laulukappaleista. Tässä Ismon veto tunnetusta menobiisistä. Toimii.


Loiri



En ole vielä lukenut Tervon kirjaa Loirin elämästä ja seikkailuista, mutta vaikka Loirista ei olisi jäänyt jälkeen kuin tämä yksi esitys, niin olisipa kova juttu. Sanat, sävel ja esitys löytävät toisensa... No, on Loirista jäänyt kaikkea muutakin...

Pidän myös näistä melankolisista tulkinnoista: Ystävän laulu ja Yksinäinen saarnipuu. Erikseen tietenkin vielä Leinot.




sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Teeman variointia



Puhtaasti spekulaationa ja jossitteluna, koska tiedän, että historiallinen tilanne oli aivan toinen. Mutta siis tämä. Natsismi onneksi jyrättiin melko lailla täysmittaisesti toisessa maailmansodassa ja sen jälkiselvittelyissä. Kommunismia valitettavasti ei. Jos asetelma olisi ollut sellainen, että kommunismikin olisi tuhottu sodan tuoksinassa, olisimme eläneet yhdeltä osalta vuosikymmenet paljon paremmassa maailmassa. No, tilanne vain ei ollut tämä - se olisi edellyttänyt esimerkiksi sitä, että Neuvostoliitto olisi ollut häviäjien joukossa - ja historialliset asetelmat synnyttävät tiettyjä ideologioita vastauksina vallitseviin oloihin...


Jos kommunismi olisi tuhottu, millaisista vastinpareista maailma nyt koostuisi? Eläisimmekö erilaisissa versioissa amerikkalaisista unelmista, ja olisiko kapitalistinen talousjärjestelmä vain astetta voimakkaampi?

Emme saa tietenkään vastausta, mutta sen tiedämme, että kommunistiset yhteiskunnat ovat olleet katastrofeja monella tapaa. Toisaalta globaalikapitalismikaan ei ole luonut valoisaa näkymää tulevaisuuteen.

Pahinta on, että ihmiskunnan ongelmat saattavat luoda ratkaisuja, joiden rinnalla Hitlerin, Stalinin ja Maon sekä näiden pienempien seuraajien toimet ovat pieniä ainakin mittakaavassa - tuhotut ihmiselämät laskien.



Hämärä ei tanssi enää - kritiikistä ja reflektiosta (muokattu 20.9.2019)



Tänään Vesa Rantaman kritiikki Hesarissa pallotteli hyvin Hämärän kytkentöjä ja pystyi luonnostelemaan sille tietyn paikan, ainakin maailmankatsomuksellisesti - iso ansio runoudesta kirjoitetulle lehtikritiikille. En onneksi päätynyt Rantaman arviossa oikealle enkä vasemmalle vaan suunnilleen siihen missä olen - on hyvä olla siinä, missä näkee paremmin kuin olemalla oikealla tai vasemmalla. (En väitä tällä minkäänlaista paremmuutta ihmisenä.) 

Rantama päättää arvostelunsa näin:


"Ennemmin kuin vasemmiston talousjärjestelmän tai oikeiston monikulttuurisuuden kritiikkiin, Haapala katsoo kristilliseen perisyntiin, eikä puhuja julistaudu muita paremmaksi. Ihminen on järjestänyt asiat niin, että jos hyvin käy, hän voi hetken nauttia kohtuuttomasti ennen kuin kaikki on ohi:


”Antroposeeni ei ole poikkeustila / se on hätätila luiden päällä roikkuvaa / yltäkylläistä nahkaa / ei mitään mihin palata.”


Toivoa löytyy lopulta omasta mitättömyydestämme. Haapala puhuu ”Jumalan historiasta”, josta emme tiedä ”missä se ­toteutuu emme edes (--) mitä ­kysymys tarkoittaa”. Jos maallisessa elämässä on tragedian tavoin alku, keskikohta ja loppu ja jos loppu näyttäisi juuri nyt korostuvan, ikuisuusperspektiivissä kysymyksenasettelu on toinen."


No, en kyllä kehota ketään kohtuuttomaan nautiskeluun vaan pikemminkin vaatimattomuuteen, mutta mitä muutakaan elämämme täällä lännessä on kuin nautiskelua, olimmepa kristittyjä, vasemmistolaisia tai oikeistolaisia - tämä on osa tragediaa, myönsimme sitä tai emme tai esitimmepä kuinka eettistä hyvänsä.


Kaiken kaikkiaan olen iloinen arviosta - ehkä olen sitten sivistysporvari sikäli kuin sivistynyttä keskiluokkaa siksi kutsutaan.

Olen noussut hieman ambivalentisti määriteltynä työväentausta eli tavallisesta ei-omistaja-suvusta, fiksuista, ahkerasti työtä tekevien, materiaalisesti ajatellen taloudellisesta nollapisteestä ponnistavien ihmisten joukosta, saanut rokotuksen sekä ideologista oikeistoa että vasemmistoa kohtaan (niin että nielisin niiden ajattelun sellaisenaan) mutta säilyttänyt kristinuskon idean: elämä on ruumiillista, elämä on tragediaa, mutta siinä on sovituksen mahdollisuus, jos ei muuten - ihmiskunnan tasolla - niin henkilökohtaisesti koettavana metafyysisenä salaisuutena ja toivona, ainakin niiden mahdollisuutena.

Minua vaivasi Hämärässä temaattisesti ajatellen ennen kaikkea vasemmiston ja oikeiston kyvyttömyys nähdä kokonaisuutta. Sama vaiva on tietenkin todellisuudessa: mahdolliset ratkaisut kaatuvat poliittisiin kampituksiin ja toimijoiden omiin intohimoihin, sokeisiin pisteisiin sekä täysin ristiriitaisiin ratkaisuihin, jotka johtuvat oletetussa ideologiassa pitäytymisestä tai ajattelun kaavoittumisesta, kun todellisuus on jo muualla.

Emme ehkä enää ihmiskuntana pysty pelastamaan planeettaa muuttumatta joksikin muuksi kuin nykyisiksi ihmisiksi. Suurin pelkoni on ajan loppuminen kesken. Silloin ratkaisuksi tulee väkivalta.


PS. Rantaman esiin nostama anhavalainen modernismi on minulle henkilökohtaisesti melko vierasta - Rantaman mainitsemaa Hyryä arvostan kirjoittajana todella paljon, ja hän on vaikuttanut proosaani tai ehkä meitä pikemminkin kiinnostavat samankaltaiset asiat. Otavan julkaisevien runoilijoiden joukossa en koe olevani erityinen esimerkki modernismista, saati että olisin "viimeinen otavalainen modernisti". Hämärässä kielellisesti paljon lähempänä ovat vasemmistolaiset Saarikoski ja Sonnevi, aiemmin Valekuolleissa Tranströmer. Missä mielessä nämä yhteiskunnallisista kysymyksistä kirjoittavat runoilijat ovat modernisteja, postmodernisteja tai metamodernisteja, on oma juttunsa. Itse olen lähinnä metamodernisti eli runoudessani käytetään sekaisin modernistisia ja postmodernistisia keinoja, mutta mukana on vakava eksistentiaalinen ja yhteiskunnallinen tematiikka. Saarikoskeen minua yhdistävät arkiset ja autofiktiiviset elementit, joita hyödynsin teoksessani paljon. Sikäli kyllä muistutan Anhavaa, että olen piilottanut runoihin mitallisia jaksoja tai mitan haamu kummittelee siellä täällä ja kieli on tiivistä - kieleni on kuitenkin pikemminkin traagista ja tunteen jännittämää kuin niukan asiallista ja viileää.

Eniten tahdoin kokoelmassani kuitenkin unohtaa kaikki runoudet ja kirjoittaa sillä ajattelun äänellä, joka päässäni on viime vuodet soinut ja tuoda esiin, että runous voi luoda inhimillistä ääntä, figuroida huolta ja olla aitoa yhteiskunnallista keskustelua olematta erityisesti oikeistolaista tai vasemmistolaista. Sivistysporvarillisuuteen kuuluu siis kaiketi vielä ajatus mahdollisuudesta luoda inhimillinen ääni.




lauantai 14. syyskuuta 2019

Itsekritiikki ja itseinho



Minä ymmärrän itsekritiikin valtavaksi voimavaraksi. Joskus se voi tarkoittaa jopa itsesensuuria oman turvallisuuden ja koskemattomuuden varjelemisen keinona, mutta kovin pitkälle siihen suuntaan ei pidä mennä - jo yksistään vapauden - sananvapaudenkin - mutta myös itsekunnioituksen vuoksi. Itsekritiikin paras saavutus on yleisen arvostelukyvyn kehittyminen ja kyky korjata asioita ja asenteita.

Itseinho, mukaan lukien oman itsensä häpeäminen, on vaarallista. Yhtä vaarallista on oletettu, opetettu ja opittu itseinho, joka usein ulkoistaa inhon ja pakkoajattelun toiseen, kylliksi itsen kanssa samankaltaiseen mutta silti itsestä erotettavaan. Oikeastaan suurin osa itseinhosta on opittua, toisten pakottamaa ja tuottamaa. Terve ihminen ei inhoa itseään vapaaehtoisesti.

Politisoituessaan nämä epäterveet inhon liikkeet eivät saa aikaan muuta kuin jakautumista ja sekasortoa. Ne eivät perustu terveeseen itsetuntemukseen, joka on kaiken viisauden alku.

Tunne itsesi on ohje. Sitä ei korvaa ohje ryhmäytyä vahvimman hegemonian taakse, sillä hegemoniat vaihtuvat.

Terve ihmishenki osaa antaa toiselle tilaa ja mahdollisuuden kehittyä, mutta se myös erottaa, milloin puhutaan paskaa ja toimitaan tuhoisasti.

Kaipa samaan tapaan, toki pienin varauksin, voitaisiin puhua kulttuurisesta itsekritiikistä ja kulttuurisesta itseinhosta sekä niiden ilmentymistä.







perjantai 13. syyskuuta 2019

Hallitus



Hallituksessa istuvat nyt todelliset lupausten lapset. Saa nähdä mitä tästä seuraavien vuosien aikana osaksemme koituu, kun todellisuus on mitä on ja on jo iskenyt ja yhä uudelleen iskee lupaajiin. Että mitä lupaavat, kenelle lupaavat ja kenen puolesta. Uskon, että maksumiehen rooli tässä ennen kaikkea vankistuu. Ehkä lehdessä ennen pitkää lukee: Entiset lupaukset peittyivät uusiin ja lupaajat vaihdettiin...







Vanhoja koulukavereita


Mette oli kahdeksannella poikien kanssa juomassa ja sekä Janne että toinen, jonka nimeä ja kasvoja en enää muista, kertoivat panneensa häntä pitkin viikonloppua. Mette oli laiha ja kalpea, hän oli värjännyt lyhyet hiuksensa mustiksi ja pukeutui mustiin. Kävin hänen haudallaan Hattulan uudella kirkolla. Hän oli täyttänyt juuri kahdeksantoista, kun lensi läpi tuulilasin juhlista palanneen porukan tieltä suistuneesta autosta. Koulussa Mette mittaili minua katseellaan. Olin luultavasti liian kiltti ja kunnollinen hänelle. Poikien puheita en epäillyt.


*

Jo alakoulussa luokallamme oli kaverukset Saana ja Salla. Minusta oli hauskaa, kun tytöt joilla oli tuntureiden nimet, olivat parhaita kavereita. Salla oli vaalea, Saana brunette. Salla oli iloinen ja muodokas, jo yläkoulun alussa hänellä oli kunnon tissit. Saana oli ujompi, hiukan pidättyväinen ja siro. Juuri kahdeksannella luokalla ihastuin Saanaan. Opettaja kysyi, onko meillä vispilänkauppoja, ja olihan meillä. Nykyisin minulla ei ole hajuakaan missä tytöt ovat. En muista heidän sukunimiään.  Luultavasti nimet ovat vaihtuneet jo muutamaan kertaan.


*

Ehkä omituisinta on, että minulla on todella vähän muistikuvia lukion ensimmäisen ja toisen luokan ihmisistä, vain muutamat muistan siksi että vietimme vapaa-aikaakin yhdessä. Heidän nimensä olen unohtanut. Muistan kyllä monta tapahtumaa. Katsoimme Alieneita ja kuuntelimme Springsteeniä. Luultavasti yhden nimi oli Anssi, hän soitti bassoa, ja toisen Petri, mutta varma en ole. Tätä Petriä näin myöhemminkin jonkin kerran, kun hän muutti opiskelemaan Hämeenlinnaan, jonka lähelle Hattulaan perheemme oli kesken lukioni muuttanut.










torstai 12. syyskuuta 2019

Vanha koulukaveri



Tuli yhtäkkiä mieleen vanha koulukaveri, että vieläkö se elää, ei, ei elä enää, niinhän se on, kuoli kohtuun pesineeseen kasvaimeen vähän yli nelikymppisenä, eivät uskoneet sen tarinoita kivuista kuin vasta viime hetkillä, oli mielenterveysongelmia, ja sitten muistan kuinka kävin niillä ja se ei ollut tullut kouluun aikoihin ja myös, kuinka se oli aina pitkään suihkussa ja kun se tuli sieltä ja näki mut käytävässä sanoi sori kun oon näin pöllyssä taas, mut mun oli pakko ottaa diapameja kun ahdistaa niin vitusti ja sitten se meni huoneeseensa. Me lähdettiin sen veljen kanssa kalaan.





keskiviikko 11. syyskuuta 2019

# Heräät maanantai aamuna



Heräät maanantai aamuna ja uutisessa on, että jokainen maailman maasta on kadonnut #väh 10 pros kansalaista väestön lisääntymisvauhdista riippuen. Että luonto on hoitanut tasapainoaan ideologiaa ja uskontoa ja politiikkaa välittämättä ja jokainen voivat henkäistä hiukan ilmastonmuutoksen ahdistuksessaan. Toivot että tiistaina ja keskiviikkona sama homma (ihan samaa minne.)
Tulisiko heistä ikävää? Olisitteko itse mieluusti yksi heistä?


#MaailmaIlmanYlikansoitusta
#IlmastonmuutosPeruttu
#LuonnonMonimuotoisuusKunniaan
#KestävätYhteiskunnat
#PositiivisenKautta
#UnelmaParemmastaElää
#EettisenAjattelunAakkoset


maanantai 9. syyskuuta 2019

Terveisiä Tukholmasta


Tukholmassa ilmoitetaan joka päivä poliisille keskimäärin viisi raiskausta. Poliitikotkin alkavat vähitellen huolestua. Onhan kaupunki toki iso ja näinä metoon aikoina ilmoituskynnystä on saatu laskettua, mutta on tuo aivan järkyttävä määrä raiskattuja naisia, kun alkaa kertoa päiväsaldoa kuukausiksi ja laskea vuoden tulosta. Poliisin tavoittelemaan rikollisten joukkoon sopii esimerkiksi Rågsvedin poikkeuksellisen väkivaltainen sarjaraiskaaja, josta poliisi on levittänyt viime viikkoina piirroskuvaa - mies ei ainoastaan raiskaa vaan myös pahoinpitelee uhrinsa ennen raiskausta ja sen aikana. 

Moderaattien Elisabeth Svantesson on herännyt toden teolla. Hän pohdiskelee, että tarvittaisiin lisäresursseja poliisille ja oikeuslaitokselle. Turvallisia reittejä ja valvontakameroita... Mutta olisi enemmänkin - - tarvittaisiin isoa asennemuutosta yhteiskunnassa:

- Metoo får inte bli något vi pratar om tillfälligt. Vi måste fortsätta diskutera och lyfta frågan om hur vi beter oss mot varandra och var gränsen går.



https://mitti.se/nyheter/alarmerande-valdtakter-stockholm/?omrade=hela-stockholm


Niinpä. Keskustelemalla sopivuuden rajoista tämäkin juttu selviää. Taitaa vaan olla, että suurin osa raiskaajista ei ole liiemmin seurannut poliitikkojen kohteliaita praattailuja ja diskuteerailuja tai ruotsalaista metoo-kampanjaa.



*


Tulee mieleen vanha tarina. Mies on ollut ryyppäämässä kolme päivää. Kun hän viimein tulee kotiin, vaimo aloittaa kauhean ripityksen. Hän puhuu ja huutaa kolme tuntia putkeen ja mies makaa liikkumatta sohvalla. Viimein naisen kurkku on niin käheä, ettei hän saa suustaan pihahdustakaan. Hän jää katsomaan miestään. Mies vilkaisee vaimoaan, kaivaa taskustaan pullon, ottaa reippaan huikan ja toteaa:
- Minähän olen aina sanonut, että puhumalla ne asiat selviää.


*


Toivon, että Helsingin tai pääkaupunkiseudun ei tarvitse koskaan olla vastaavassa tilanteessa. Ja toki että ruotsalaisetkin saisivat miehensä kuriin.



PS. Tänään Tukholman alueen poliisi tiedotti, että kuluvan vuoden aikana se on kirjannut miltei 70 ampumatapausta. Kuolonuhreja on 15, haavoittuneita parisenkymmentä.
Kova on meno länsinaapurin pääkaupunkiseudulla, kun mukaan lasketaan autopoltot, pommit ja veitsiväkivalta sekä muu vastaava. Mutta mikäs siinä, tämä on yksi puoli poliittista suunnittelua. Ihan ilmaiseksi eivät unelmat toteudu.

No, kunnon jykevälle ideologiselle yhteiskuntasuunnittelulle nämä väkivallanteot ovat vain yksittäisiä valuroiskeita, jos sitäkään -- niitä kyllä siistitään ja jaksetaan siistiä kustannuksia laskematta, ja kunhan rakennus on valmis, soraa ja sokkelimaalia päälle. Mutta ikävää on, että mitään tuollaista rakennusta ei ole -- on vain soraa ja sokkelimaalia...


Sekään ei olisi niin paha, mikäli jengiläiset ja huumetyypit ampuisivat toisiaan hengiltä jossain syrjemmällä, mutta kun reviirikiistoissa sivullisista kaupunkilaisista alkaa tulla uhreja, niin sillä on merkittäviä vaikutuksia kokonaisiin asuinalueisiin ja kaupunginosiin, yleiseen turvallisuuteen ja turvallisuudentunteeseen. 







sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Keskisarja



Onneksi on vielä Teemu Keskisarjan kaltaisia tyyppejä, virkisti kummasti tämäkin HS:n haastattelu.

Tästä lähti liikkeelle ajatukseni. Globaalissa maailmassa tarvitaan yhä instrumentteina kansallisvaltioita. Suomalainenkin hyvinvointiyhteiskunta on sen yksi versio. Miettikää mitä hyvänsä isoa projektia, jossa ei ole toimivia pieniä yksiköitä, jotka hoitavat paikallisesti asiansa ja käyttävät osaamistaan ja edelleen ketjuttavat tämän osaamisen isommalle tasolle, kansalliselle ja kansainväliselle, jossakin mallissa. Eihän tämä sitä paitsi ole mitenkään pois kansainvälisestä yhteistyöstä ja yhteisten pelisääntöjen noudattamisesta ja laatimisesta keskeisissä asioissa.

Kansallisvaltio, kuten mikä hyvänsä yksikkö, voi toimia tai olla toimimatta. Se että jotkin valtiot ovat luhistuneet ei ole syy luhistaa solidaarisuuden nimissä niitä, jotka vielä jotenkin toimivat. Loputtoman rajattomasta maailmasta ei hyödy lopulta kukaan. Se on vain yksi tapa päättää ihmisen arvokas elämä planeetalla ja tuhota niin kulttuurien kuin luonnon moninaisuus.

Kansallisvaltiolla en tarkoita mitään äärioikeistolaista pakkovaltiota vaan normaalilla järjellä johdettua (hyvinvointi)yhteiskuntaa, joka unohtaa katteettoman haaveilun ja lopettaa normaalin kansallisen itsetunnon murentamisen. Tarkoitan toimivaa instrumenttia, joka Suomi on ollut.

Me suomalaiset olemme pieni porukka maailman meressä ja meidän on syytä olla olemassa ilman mitään suurempia ideologioita - - etnonationalistista öyhöilyä tai globalistisia haaveiluja. Tärkeintä on säilyttää jonkinlaiset itsekunnioituksen rajat ja terve ajattelu -- vain siten voimme olla hyödyksi itsellemme ja muille.

Minusta meillä ei ole varaa hukata sitä tarinaa, jonka osa olemme olleet reilun puolentoista sadan vuoden ajan - - vertailuja voi tehdä ihan mihin hyvänsä maailmankolkkaan tahansa. Voimme muuttaa tarinan suuntaa ja keksiä siihen uusia ulottuvuuksia, mutta emme hukata sitä. Subjektiton ja maaton maailmankansalaisuus on ameebojen tarina. Juuri tämä juurettomuus -- niin ihmisten kuin talouden - - uhkaa meitä kaikkia.

Esimerkiksi niin kauan kuin globaaliin etelään ei saada toimivia ja vastuullisia valtioita, on uhka suuri. Ja niin kauan kuin toimivat valtiot globaalissa pohjoisessa eivät kykene vastuuseen ilmastosta ja kulutuksen taittamisesta, olemme suuressa vaarassa. Mutta vaarat eivät häviä sillä, että hajotamme tai hävitämme työkalut, joilla korjata asioita. Siitä alkaa kaaos.

Toisaalta pitää olla myös toimivia ylikansallisia instrumentteja, joilla ottaa tilanne haltuun silloin, kun jokin maa kohtelee väärin kansalaisiaan, kun sen väestönkasvu kiihtyy sellaiseksi, että maa ei voi pitää huolta kansalaisistaan tai kun maa saastuttaa siihen tahtiin, että siitä on vaaraa toisille.

Tarvitsemme turvallisia valtioita, jotka huolehtivat kansalaisistaan, emme maailmaa, jossa vaeltelee kymmeniä ja satoja miljoonia ihmisiä turvapaikkaoikeuksineen.






lauantai 7. syyskuuta 2019

Mitoitus (Sydämeni laulu)






Töiden ehto, öinen ehto,
siin’ on hyinen lisäehto,
sinnepä katseeni saatan:


Siell’ on ihmon paha olla,
talousherran vainiolla
kaitsea kuoleman karjaa;


Siell’ on ihmon paha olla,
illast toiseen tuupiskella
helmoihin kuoleman immen.


Onpa myöskin lysti olla,
huumepöllyss’ huoahdella,
kuullella piripäälintuu.


Onnen hinta, turvan hinta --
vaiko onko rahavirta
vartija tämänkin rauhan?



*Hieman keskeneräistä Kiven uudelleensuuntausta tämäkin, mutta tästä se lähtee.