perjantai 2. elokuuta 2019
Kesän kohokohtia
Kalojen aistimuksia tutkittaessa on kiistattomasti todettu, että ne pystyvät tuntemaan kipua, vaikka niiden aivokuori ja hermojärjestelmä eivät vastaa omaamme. Miltä koukku sitten tuntuu? Sain siitä esimakua, kun nostin veneestä kalastusliiviäni. Yksi kemiallisesti terotettu kolmihaarakoukku oli luiskahtanut säilytyslokerostaan, sen haara oli lävistänyt liivin ja osuessaan minuun nappasi otteen vatsastani. Liivi oli siis käsissäni, koukku oli niitannut sen taskun ja paidan kiinni ihooni. En uskaltanut liikuttaa liiviä juuri lainkaan, sillä koukku vatsan ihon alla teki todella kipeää. Kävelin laiturille ja huusin vaimoani apuun. Ennen kuin hän ehti paikalle, olin kuitenkin saanut keploteltua koukun sokkona irti - onneksi väkänen ei ollut uponnut kokonaan kudokseen. Tuntevatko kalat kipua? Uskon, että tuntevat. (Olen selvinnyt monesti sormeen uponneesta koukusta pihtien ja puukon avulla, mutta haavan tekeminen omaan vatsaan olisi ottanut liikaa luonnolle.)
*
Luin taas twiitin professorilta, joka usein kommentoi laintulkintoja. Hän on näkemyksissään jyrkkä ja puolustaa äärimmilleen suvaitsevaisuutta ja yksilön oikeuksia. Viime keväänä näin saman professorin palauttamassa R-kioskilla ilmeisen monimutkaista veikkauskuponkia, jossa oli kaikenlaisia lisiä ja erikoisuuksia - todella subjektiivinen kuponki siis. Professori esiintyi ylimielisesti, nöyryytti ja höykkyytti kassapoikaa minkä pystyi, kun tämä yritti saada Veikkauksen järjestelmän taipumaan professorin mielihaluihin sattuman edessä. Seisoin häpeästä punaisena tämän ihmisoikeusmiehen takana. (Mikä uskomaton kuva ajastamme: upporikas suvaitsevainen professori onkii monimutkaisella kupongillaan sattuman virrasta, tönii samalla joten kuten elantonsa tienaavaa kassaa ja haaveilee elämänsä muuttuvan, jännittävämmäksi ainakin.)
*
Yhtenä heinäkuun iltana mansikkamaalla oli pieni, suloinen jäniksenpoika. Kävin hakemassa tyttäreni mökistä, vaikka hän oli jo mennyt nukkumaan. Ruskean harmaa jänis lepäsi päivän lämmittämällä kivellä mansikkapenkin päässä korvat ruumiin myötäisinä, ja kun tulimme lähemmäs, se ei sanottavammin säikkynyt, siirtyi vain muutamalla hitaalla loikalla raparperien suojaan. Kävimme hakemassa jänölle lautasellisen vettä, sillä luonto oli kaikkialla kuiva. Aamulla jäniksenpoika oli yhä tontillamme. Se hamuili heiniä kodan lähellä ja liikkui pikku hiljaa edemmäs. Tyttäreni ehti kuvata sitä yli minuutin puhelimellaan. Lopulta otus lähti rauhallisin loikin mökkitietä kohti metsää. Luultavasti emo huolehti siitä vielä, niin pieni se oli.
*
Kenties kesän parhaita tuntemuksia on veistää mäntyklapista muutama tervantuoksuinen kiehinen, jotka sytyttävät saunan pesän yhdellä tikunraapaisulla.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti