Kesän alusta olisi vaikka mitä kirjoitettavaa, mutta kaikki on niin
henkilökohtaista, etten viitsi kuin ajan päästä. Hyvin risainen on ollut
kesäkuu ja heinäkuun alku. Jonkinlaisia ilonpisaroita ovat olleet mökkipäivät,
laiturin ja laituripenkkien valmistuminen, normaalit puuhat ja ennallistettu
puutarha tai oikeammin istutukset siellä täällä mökkitontin alueella. Myös lehtikuusinen pöytä tuli nikkaroitua usein mökillämme auttaneen
Jaakon kanssa. Ensi viikolla olisi tarkoitus tehdä penkit. On hauska seurata,
kuinka lehtikuusi harmaantuu ulkosalla mutta säilyttää lujuutensa.
Kesä ei ole mitään ilman lakkasuota. Yritän päästä pariin vakiopaikkaan. Luultavasti korpisoilta löytyy tänäkin kesänä jokunen marja. Jos ei Keski-Suomesta, niin viimeistään Kainuusta. Heinäkuussa olin ajatellut kirjoittaa ja marjastaa myös. Katsotaan, miten siinä käy. Laiturilla veistelin lyijykynällä vihkoon muutaman maisemakuvan, jotka sijoitan ihan toiseen aikaan ja paikkaan. Johonkin paperinnurkkaan olin kirjoittanut seuraavan sisäkuvan ihmisestä: Kun mato poistuu, kuka takaa, ettei toinen tule sijalle, ja kuka tietää, mitkä vauriot se on ehtinyt kalvaa -- mikä ne korjaa...
Olen kiitollinen jokaisesta tasapainon hetkestä, joihin elämä väistämättä ainakin aika ajoin palaa, kunhan jaksaa korjata ja korjata -- itse asiassa suurin osa elämästä kuluu tuon tasapainon hakemisessa. Edellisen kappaleen matojuttu liittyy muuten Aleksis-romaaniini ja siellä pilkahtelevaan kuvasarjaan, josta ensimmäinen oli tämä -- sain sen päähäni jo talvella:
Kesä ei ole mitään ilman lakkasuota. Yritän päästä pariin vakiopaikkaan. Luultavasti korpisoilta löytyy tänäkin kesänä jokunen marja. Jos ei Keski-Suomesta, niin viimeistään Kainuusta. Heinäkuussa olin ajatellut kirjoittaa ja marjastaa myös. Katsotaan, miten siinä käy. Laiturilla veistelin lyijykynällä vihkoon muutaman maisemakuvan, jotka sijoitan ihan toiseen aikaan ja paikkaan. Johonkin paperinnurkkaan olin kirjoittanut seuraavan sisäkuvan ihmisestä: Kun mato poistuu, kuka takaa, ettei toinen tule sijalle, ja kuka tietää, mitkä vauriot se on ehtinyt kalvaa -- mikä ne korjaa...
Olen kiitollinen jokaisesta tasapainon hetkestä, joihin elämä väistämättä ainakin aika ajoin palaa, kunhan jaksaa korjata ja korjata -- itse asiassa suurin osa elämästä kuluu tuon tasapainon hakemisessa. Edellisen kappaleen matojuttu liittyy muuten Aleksis-romaaniini ja siellä pilkahtelevaan kuvasarjaan, josta ensimmäinen oli tämä -- sain sen päähäni jo talvella:
Lapsuudesta muistan: miehellä oli mato. Raavas mies riutui, päivä päivältä
kelmeni, hänen vatsansa pullistui ja hän toimitti kivuliaasti asioitaan. Silloin tällöin ryyppäsi viinaa raa’an pullollisen, mutta päähän vain koski. Hänen äitinsä
sanoi: Hellitä, sinä ja mato olette yhdessä. Kun nälkä kalvaa suoliasi, se
täyttää sinut, kun niukkaa pihkaa on paskasi, se muhevoittaa sonnan. Ehkä
synnyit matosi kanssa, se on osa olentoasi. Älä ota sitä pois, kokonaan, viinalla
se ei lähde. Mies kärsi aikansa ja sanoi, että hankkiutuu eläimestä eroon.
Poikien kanssa katsoimme, kun hän nojasi eteen kartanolla ja kyykistyi ja
työnsi, ja kun madon pää tuli pakaroiden alta näkyviin, hänen vaimonsa otti
kiinni villaisella kintaalla, veti madon varovasti esiin, veti ja pyöritti
hanskansa ympäri. Mies asteli hitaasti, jalat harallaan, ja pitkä ja leveä mato
roikkui hänestä, mies käveli, kymmenen askelta, viisitoista, ja viimein mato
putosi maahan, ja vaimo sotki sen kuokalla ja he hautasivat sen metsään. Kun
madon pää luiskahti esiin, se oli kuin viilin peittämä lusikka
lauantai-aamulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti