Ei ole helppoa olla huvilanomistaja näinä aikoina (päivitetty aamulla 26.7.)

Lueskelin tänään iltapäivälehdestä, että Li Andersson on rakennuttamassa huvilaa eli kesämökkiä Pohjanmaalle. Siitä mieleeni juolahti otsikkoon päätynyt vapaa käännös juuri poisnukkuneen Claes Anderssonin runokokoelmasta Det är inte lätt att vara villaägare i dessa tider vuodelta 1969.

Kesämökkeily ei ole myöskään näinä ilmastonmuutoksen aikoina mitenkään itsestään selvä arvovalinta, joten onnittelut Lille hyvästä valinnasta. Nuorella mökin rakentajalla täytyy olla jonkin verran rahaa, mutta mieluummin mökillä suomalaisen luonnon äärellä kuin ympäri maailmaa lennellen. Ehkä jokunen veistäjä, kirvesmies, maaurakoitsija ja sähköyrittäjä saa samalla työtä ja suomalainen puurakentaminen pysyy pieneltä osin elossa. Ja hiiltä sitoutuu hirsiin.

Ainakin minun mielikuvissani mökkeily tuo Anderssoniin pientä särmää ja ulottuvuutta, sillä mökin omistamisessa on jotain cityvasemmistolaisuudelle vierasta, sijaitsipa huvila missä hyvänsä. "Ihan tavallinen suomalainen kesämökki", niin kuin jutussa sanotaan, kuulostaa hyvältä.

Entä sitten tämä Claes Anderssonin kokoelma? Yhteiskunnalliset roolirunot ovat olleet sitä Anderssonia, jota olen tottunut lukemaan ja jossa olen nähnyt jotain hänen ydinajattelustaan.

Anderssonin runokokoelmassa näkyy humaani lämpö ja ymmärrys vähäosaisia, kuten mielenterveyspotilaita, alkoholisteja ja asunnottomia kohtaan. Kokoelmassa puhuu ruohikko, joka odottaa pakkasia ja kuuntelee kahden deekun puheita siitä, että se joka on aamulla hengissä, herättää toisen. Siinä puhuu vartija tai poliisi, jonka vuorolla selliin otettu mies on repinyt silmät päästään. Eri äänille roolitetut runot tuovat esiin yhteiskunnassa läsnä olevia mutta pois siivottavia kokemuksia.

Minulle Andersson ei ollut ensisijaisesti runoilija vaan kulttuuripersoona. Runoilijoina arvostan enemmän sellaisia vasemmistolaiskirjailijoita kuin Sonnevi ja Saarikoski, jotka eivät kyllä juuri vaivaudu paasaamaan oman maansa vähäosaisten puolesta mutta kirjoittavat muuten hienoa ja kestävää runoutta.

Luulen kuitenkin, että Andersson on runoilijanakin kirjoittanut juuri tuossa 60-luvun lopun teoksessaan jotain olennaista eläytyessään yhteiskunnan marginaaleihin - ja ottaessaan käyttöön roolirunon muodon, jota monet poliittiset runoilijat, kuten Sandburg ja Turtiainen, ovat ennen häntä hyödyntäneet.

Minä olen hyväosainen ihminen ja olen ostanut pikku mökin velkarahalla, jota hiljakseen makselen pois. Vaan oliko Claes Andersson itse huvilanomistaja, sitä en tiedä, ja jos oli, miten ironinen teoksen nimi siinä tapauksessa pitäisi tulkita? Se kai on kuitenkin tosiasia, että läheskään kaikki vasemmistolaiset eivät suinkaan ole tulleet köyhistä oloista tai ole työläistaustasta, päinvastoin, eikä aate tai sympatia vähäosaisia kohtaan sitä mitenkään edellytäkään, ei edes kovin köyhää elämäntapaa. No, onhan toisaalta niinkin että ei ihmisen tarvitse olla vasemmistolainen tunteakseen samanlaista sympatiaa ja auttaakseen vähäosaisia. Luultavasti on myös niin, että maailman dialektiikka on prosesseissaan liikkunut siihen suuntaan, ettei vasemmistolaistaiteilijan silmät enää kohdistu samaan tapaan vähäosaisiin tai samoihin kohteisiin kuin 50 vuotta sitten.

Tämä kirjoitelma on lähinnä ajatusvyyhti, joka lähti liikkeelle parista mökillä lukemastani uutisesta, mutta joka tapauksessa on aina iso juttu, kun joku pitkän linjan kulttuurivaikuttaja, kuten Claes Andersson, poistuu joukoista. Toisaalta poismeno saattaa myös kirvoittaa muita lukemaan ja tutkimaan tarkemmin, mitä ihminen eläessään on tehnyt ja sanonut. Ja onhan sekin hauskaa jos Li Andersson innostuu mökkeilystä, mitä se sitten hänelle tarkoittaakaan. Luultavasti hän ei kuitenkaan usko Roman Schatzin piikittelyä siitä, että mökkeily on ympäristökatastrofi ja sitoo väärin pääomaa.