keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Nykyaika ja tiedostamaton ja muita ajatuksia




Luulen, että nykyaikana on enää mahdotonta ajatella tiedostamattomalla jotain, joka piilee meissä itsessämme ja historiassamme. Median, netin ja sosiaalisen median aikakaudella tiedostamaton on kaikkialla edessämme, ympärillämme, silmissämme, sormissamme, taskuissamme, ajatuksissamme: se on ohjelmoitu virtaamaan lävitsemme eikä se rakenna meitä minään muuna kuin vanhanaikaisen tiedostamattoman poissaolona tai rippeinä. Miksi kukaan enää menisi psykoanalyysiin, kun voi mennä nettiin tai autioihin taloihin? Ehkä nostalgian vuoksi, sillä se tuskin kuolee.


*


Mitkä ovat ensimmäiset mielleyhtymäsi kun kuulet sanan "psykoanalyysi"? Minulla: nostalgia, komiikka ja valtava kasa hukkaan heitettyä rahaa (myönnän toki että rahansa voi tuhlata huonomminkin, ehkä tietynlainen lapsuus..., no, minulla ei sellaista ole).


Ensimmäinen kysymys, jonka tahdon esittää psykoanalyysista kiinnostuneelle: Mitä tarkalleen ottaen otat haltuun tunkeutumalla itseesi?


Ymmärrän kyllä psykoanalyysin kulttuurin ja sosiaalisen elämänmuodon tutkimisena, Freud oli ja on hieno, systemaattinen kirjoittaja.



*


Kevään lehtien ääntä saattaa ensin erehtyä luulemaan jonkin oudon koneen ääneksi.


*


Tänään parittelevat sitruunaperhoset lensivät keskellä liikenneväylää autoni tuulilasiin.


*


Seuraava satsi uunista ulos, ajatteli Jukka Hildén, kun kuuli kihlattunsa Chachi Gonzalesin olevan raskaana.

Olisiko päässä soinut herkällä hetkellä myös Fröbelin Palikat ja Sutsisatsi, jatkossa ainakin...

En ymmärrä miehiä, jotka lähtevät toiselle kierrokselle, varsinkin kun mittarissa on 40 tai 50 ja lapsia on edellisestäkin liitosta tai jopa edellisistä liitoista.

Voin sanoa sydämestäni, että olen ollut hyvä isä, vaikka olen ollut myös huono.

Ajatukseni kertovat lähinnä siitä, että olen kadottanut kiinnostuksen itseeni isänä, isoisänä tai minä hyvänsä kaitsijana... Tai olisi parempi sanoa: Olen väsynyt loputtomaan kaitsentaan, siis kaitsentaan joka ei lopu edes silloin kun kyse on aikuisista, enkä ymmärrä kuinka kukaan, joka ottaa homman tosissaan, jaksaa sitä loputtomiin, yhä uusien lasten ja kumppanien kanssa...

Lapsuuden lumovoima on siinä, että se loppuu, että se on kerran lopullisesti ohitse, myös vanhemmalle...

Joskus kävellessäni leikkikentän tai balettisalin ohi ajattelen "Ei koskaan enää" ja tunnen suurta helpotusta.


*


Joskus kirjoitan viestejä, joiden perässä "Ystävällisin terveisin" kuulostaa lievästi sanoen passiivis-aggressiiviselta.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti