torstai 23. toukokuuta 2019

Käänne



Kevät kääntyy kesäksi, työtä on paljon, päätoiden loppuessa on pieniä töiden murenia ja häntiä ja sivulta puskevaa uutta tekemistä. Aina sitä odottaa kevään muuttumista kesäksi, tätä ihmeellistä luonnon tosiasiaa, että yhä on vuodenajat ja pohjolassa ehkä vuodenajoista odotetuin, ja sitten kun kaikki luonnossa on valmistumassa käänteeseen, on kuitenkin pakotettu ihmisten maailmaan, sanojen, virkkeiden, ajatusten tarkkailuun ja korjaamiseen, on käskytetty inhimilliseen ryhmäytymiseen ja ylimenoon hetkissä, joissa pitäisi olla aivan toisaalla: lukemassa ruohon ja lehtien tarinoita, tuntemassa veden lämpenemistä ja liikkeitä, vihreitä ihmeitä ja muotoja. Ymmärrän, että kaikki eivät koe näin, vaan jatkavat inhimillisen uutteruuden elämää. Silloin, jos kuitenkin tuntee kutsua vuodenaikaan, on eettistä karata niin paljon kuin pystyy ja uskaltaa ja tuntea sydämessään: Mikään inhimillinen ei ole juuri nyt aivan näin merkityksellistä, on sanoinkuvaamattoman suurta, että on saanut todistaa vuoden kiertoa jo kymmenet kerrat, ja mitä, mitä olen tästä kaikesta oppinut, mitä tällä kertaa ja mitä annan tapahtua itsessäni... Ja siinä samassa ottaa alkavan kesän hetkistä kiinni ja lakata ajattelemasta, että kaikki vain toistuu, vailla sen suurempaa tarkoitusta, koska tarkoitus on vain siellä missä ihmiset ja heidän suunnitelmiensa paljous...









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti