torstai 18. huhtikuuta 2019

Ennen




Kasarilla bänditkin osasivat soittaa ihan kohtuullisesti; itse olin tuolloisen DS:n livekeikan aikaan tosin vasta 12-vuotias.






6 kommenttia:

  1. Tuo bändi ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini, mutta knopfler on briljantti kitaristi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. K:n soitossa on mieletön tunnelataus - itsekään en pidä kaikista biiseistä, mutta taitotaso on huikea. Mielestäni 80- ja 90-luvuille saakka oli paljon todella hienoja bändejä, joissa oli valtava livetaitotaso, siis aivan genrejen laidasta laitaan. Tarkoitan nyt tällaisia pop- ja rock- ja heavy-bändejä, jotka olivat populaareja. Jos niitä vertaa nykyiseen musaan, no, ei voi verrata ehkä siinä mittakaavassa, koska tapa tehdä musaa on toisenlainen, mutta nämä todella osaavat soittaa ja laulaa ja esiintyä ja tehdä biisinsä.

      Poista
  2. Kun nykymusaa kuuntelee niin ensimmäisenä tulee mieleen, että soundit on hukassa, orgaanista meteliä ei kuule mistään, sävellys on jäänyt tekemättä ja vapaus puuttuu. Biisit on kuin määrämitassa, mutta ne ei lennä. Rockissa pidän eniten diskanteista, siis kun rumpujen ylääänet kuuluu villin hieman sinnepäin soitetun kitaran kanssa.

    Direstä pidin jonkin verran vaikka kitarat hyvin soitettuja just tuosta Telegraph Roadista. Brothers in Arms herkistää vieläkin. Ja nimipiisi.
    Ja kyllähän kasarin uukakkosetkin kovia on, kun ei ajattele Bonoa sanomassa jotain tärkeää. Mutta Joshua Tree on kieltämättä kova.
    Musa on ensisijaisesti Ääntä. Sanat tulee kaukana, siis niiiden sisältö, ääntäminen tärkeämpää ja siten parhaimmillaan sanatkin on soiva lisäinstrumentti.
    Siksi esim. mulle Dylan useilla levyillä suuri.
    Onko makemapaa kuin Like Rolling Stonen arrogantti jenkkiläisyys äänteissä?`
    Ja kun vielä mielikuva leffasta (No Direction) että esittää sitä Pariissa takanaan valtava amerikan lippu viestinä, että pitäkää protestilaulunne fuckers-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin The Joshua Tree on mahtava, siihen liittyy nostalgiaa, ja jo sitä edeltänyt The Unforgettable Fire - itse asiassa täynnä hienoa musaa. Enää siedä Bonoa. Päiväys on mennyt ja sanomaa en usko.

      Dylan on tietenkin oma lukunsa. Hienoa musaa monin tavoin.

      Välillä tuntuu, että melkein mikä hyvänsä ennen 80- ja vielä 90-lukuakin tehty soitettu musa on aivan eri planeetalta kuin nämä koneiden avulla optimoidut hittijutut - ei niin etteikö yhä syntyisi hienoa musiikkia vaikka kuinka, mutta tässähän puhuin ihan valtavirrasta.

      Dylan on taiteilija ja persoona, vaikka koko tuotanto ei minuun kolahda, mutta on siellä joitakin aikoinaan melkein puhkisoitettuja albumeita.

      Tämä Knopflerin Brothers-veto vähän kypsemmältä iältä on aivan uskomaton:


      https://www.youtube.com/watch?v=EMRJT2ebvAk

      Poista
  3. Laitan vielä tämän. Nimitän tätä hymnistä perusbiisiä voimalaulukseni. Mikä tahansa paha olo lähtee tällä. Niin levyversiolla vuodelta 1975 kuin tällä maagisella livevedolla, kerta toisensa jälkeen.

    Tiedän että esittäjä voi olla joillekin ongelma, mutta katsokaapas tätä nyt.
    Sama laulu on myös Nick Hornbyn voimalaulu. Luin sen siitä kirjasta minkä se kirjoitti elämänsä biiseistä. Thunder Road taisi olla ensimmäisenä. Mun mielestä Brucesta on pakko pitää, mies on kuin luotu tuottamaan hyvää oloa lavalta muille. Kerran näin ja koin sen itse, Göteborgissa 1985.

    https://www.youtube.com/watch?v=UDIDawmeeI0


    p.s.

    (Brucehan on tunnetusti jenkkien itärannikkoeliitin sisäpiirissä mukana. Hanks, Oprah, Clintonit, Obama. Multimiljönääreillä kiva edistyksellisten pöytäseurue, mutta olen kai sitten aika suvaitsevainen sittenkin sillä ei haittaa mitään, eh. Ja niiden edistyksellisyys tai joidenkin ei-edistyksellisyys on musta niiden oma asia. Rapakko on leveä. Musa on suurempaa.)

    VastaaPoista
  4. Bruce S oli monen kaverini suosikki juuri 80-luvulla ennen lukion ja sen aikana - tuli itsekin kuunneltua ja tykkäsinhän minä. Seuraavan kerran kuuntelin enemmän 90-luvun alussa.

    VastaaPoista